Viiskauttaviis! Ylistyssanoja! Sanattomuutta!
Tartuin Millennium-trilogian jatko-osaan epäilevin mielin. Stieg Larssonin Millennium-trilogiahan oli todella taitavasti kudottu tarina. Epäilyksistäni huolimatta jatko-osa ei häpeä samassa seurassa. Se mikä ei tapa on aivan uskomattoman hyvä kirja.
Teksti on niin sujuvaa ja mukaansatempaavaa, että kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Kun sen joutuu laskemaan (töissäkin on käytävä), jäävät henkilöt mieleen pyörimään. Henkilöiden luonteenpiirteet ja ominaisuudet on niin hyvin kuvailtu, että lukiessa tuntuu kuin tuntisin heidät. Kirjassa selostetaan aiempia tapahtumia sen verran kuin on tarpeen, eli kärryillä pysyy, vaikkei muistaisi trilogiasta juuri mitään.
Kirjan päähenkilöitä ovat edelleen Mikael Blomkvist ja Lisbeth Salander. Kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa, jotka yhdistyvät. Rohkea veto hyvältä kirjoittajalta on päästää heti alkumetreillä päiviltä sympaattinen, hyvä tyyppi. Itseäni kiinnostivat erityisesti kirjan kuvaukset autistisesta pojasta.
Haikein mielin suljin kirjan luettuani sen loppuun. Mahtaako tälle enää tulla jatkoa? Osaisiko Lagercrantz jatkaa saagaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti