Jo yhdestoista osa Peter Jamesin Kuolema-sarjaa. Pääosassa edelleen rikoskomisario Roy Grace, jolla on kaunis nuorikko Cleo, ja tämän kanssa vauveli Noah. Tästä huolimatta Roy ajattelee lukijan mielestä AIVAN liian usein yli kymmenen vuotta sitten kadonnutta vaimoaan Sandya, jolle hän haki kuolleeksi julistamisen päästäkseen naimisiin Cleon kanssa.
Sivujuoni on kertonut Sandyn olevan elossa ja asuvan Saksassa kymmenvuotiaan poikansa (!) kanssa. Jossain aiemmassa osassa paljastettiin Sandyn teettäneen dna-testin ja saaneen selville, onko pojan isä Roy vai Royn vastenmielinen työkaveri, jolle Sandy oli epähuomiossa antanut pesää ennen häippäisemistään. Harmi, etten muista, kuka pojan isä oikeasti on. Sitä ei tietenkään voitu tässä kirjassa toistaa. Roy ei tiedä pojasta tai pettämisestä mitään, vaan ihmettelee edelleen, miksi Sandy lähti, vaikka he olivat niin onnellisia. Royn naiivius on toinen tasaisin väliajoin toistuva seikka, joka saa lukijan hulluuden partaalle.
Edellisessä kirjassa Sandy joutui onnettomuuteen ja makaa nyt koomassa saksalaisessa sairaalassa. Roy piipahtaa Cleolta salaa katsastamassa, onko kyseessä tosiaan Sandy. Roy on epävarma, mutta jatkaakseen mukavaa elämäänsä valehtelee hoitsulle olevansa varma, että potilas ei ole Sandy. Tästä on hyvä jatkaa asian vatvomista seuraavassa osassa. Eiköhän Sandy ponkaise pystyyn taas ja kosta Roylle. Ei ole juonipaljastus, ihan vaan villi arvaus.
Kirjassa mainitaan ohimennen jonkun naapuritalossa asuva lipevä suomalaiskriminaali, jonka nimi on Jorma Mahlanen. Joku voisi kertoa kirjailijalle, että näissä opuksissa on aivan liikaa henkilöitä. Jokaikisen yhdellä sivulla yhden kerran esiintyvälle statistille ei tarvitse antaa nimeä, eikä tämän ulkonäköä kuvailla pilkuntarkasti.
Tyypillistä brittiläistä yhteiskuntaa kuvaa se, että kirjassa lähes kaikki poliisien kohtaamat asiantuntijat yms. ovat likemmäs satavuotiaita, mutta yhä virkeinä työssä. Sosiaaliturvan takia meiltä Suomessa puuttuu täysin vireät, sitkeät ikivanhat lääkärit, tuomarit ja vartijat.
Jos ei oteta lukuun näitä muutamia, uskollista lukijaa vaivaavia toistuvia parafraaseja, niin tässä uutukaisessa oli aivan älyttömän kiinnostava ja omaperäinen juoni. Yllättäen taas kerran koulukiusaamisesta syntyi sosiopaatti ja sarjamurhaaja. Ja vieläpä erityisen omituinen sellainen.
Pakko vielä lisätä, että mielikuvitus saa työtä Jamesia lukiessa. Kirjassa kuvaillaan kaikkia naisia kauniiksi, ja eräskin oli “klassinen englantilaiskaunotar, jolla oli ruskeat, hienostuneesti leikatut hiukset”. Diana-tyyli? Englantilaisnaisten kauneushan lienee laajalti tunnettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti