Mari Jungstedt: Suljettu huone

Komisario Anders Knutaksesta kertovassa Gotlanti-sarjassa on ilmestynyt tätä ennen jo kuusitoista osaa: Kesän kylmyydessä, Meren hiljaisuudessa, Saaren varjoissa, Muurien kätköissä, Aamun hämärissä, Kevään kalpeudessa, Hiljaisuuden hinta, Vaarallinen leikki, Neljäs uhri, Viimeinen näytös, Joka yksin kulkee, Kullan kallis, Toiset kasvot, Pimeys keskellämme, Näen sinut ja Viimeisen lampun loisteessa. Lisäksi Jungstedtilta on suomennettu Kanaria-sarjaa (Tummempi taivas ja Luvattu maa) sekä rakkausromaanityyppistä Andalusia-sarjaa (Kun taivas tummuu ja Kuun pimeä puoli).

Komisario Knutas on tosiaan jo kuudenkymmenenviiden, ja hänen raskaana oleva nuorikkonsa Karinkin viidenkymmenen. Vielä ei ainakaan sarjan loppu näyttäisi häämöttävän, koska kaipa se selkeästi ilmaistaisiin. 

Gotlannissa tapahtuu jälleen murhia. Tällä kertaa ollaan maan alla tutustumassa luoliin. Luolassa kuolee nainen, ja kohta tapahtuu toinen murha. Knutaksen selvitellessä tapahtumia lepäilee Karin kotona pitkästyneenä äitiyslomalla. Aikansa kuluksi Karin ottaa selvää aiemmista luolasurmista ja löytää yhteyksiä. 

Ärsyttävää kirjassa on tapa lyhentää toimitusjohtaja tj.:ksi tekstissä koko ajan. Kummastusta herättää kirjan nimi, joka ei tunnu liittyvän mitenkään mihinkään. Nähtävästi sen merkitys on enemmän kuvainnollinen, koska se on suora käännös alkuperäisestä nimestä (Det slutna rummet). 

Suomentanut Petri Stenman

Milly Johnson: Kirsikoita ja joulun taikaa

Olen lukenut Milly Johnsonilta aiemmin kirjan Teetä auringonkukkien kahvilassa. 

Kirjalla Kirsikoita ja joulun taikaa on niin tylsä ja ontuva nimi, että koska minulla on muutenkin aivan liikaa lainakirjoja, jotka pitäisi saada luettua, harkitsin vakavasti jättäväni tämän ilmeisen joulukirjan lukematta. Annoin sille parin sivun mittaisen mahdollisuuden, ja se imaisi minut heti mukaansa. Kirjan alkuperäinen nimi I wish it could be Christmas every day viittaa lauluun, joka on kirjassa keskeisessä asemassa. 

Kirjan tarina on toisaalta hyvin ilmeinen, mutta se on niin hyvin kerrottu ja henkilöt niin sympaattisia, ettei se haittaa laisinkaan. Kolme eri seuruetta eksyy lumimyrskyssä pieneen majataloon, jonka ei pitäisi olla olemassa. Näiden kuuden henkilön joulunvietosta hyvin varustellussa majatalossa tulee uskomaton ja ainutkertainen. Lukiessa toivoisi voivansa itsekin olla siellä mukana. 

Joulukirjojen parhaimmistoa. 

Suomentanut Ullamarja Kankaanranta

Jørn Lier Horst: Yksi ja ainoa

William Wisting -sarjan edellinen osa oli kirjailijan uusin kirja, nyt ollaan taas palattu sarjan alkupään suomentamattomiin kirjoihin. 

Nøkkelvitnet, 2004 (suom. Avaintodistaja, 2022)

Felicia forsvant, 2005 (suom. Kadonnut Felicia, 2022)

Når havet stilner, 2006 (suom. Hiljainen meri, 2023)

Den eneste ene, 2007 (suom. Yksi ja ainoa, 2023)

Nattmannen, 2009

Bunnfall, 2010. (suom. Hylkiöt, 2019)

Vinterstengt, 2011. (suom. Suljettu talveksi, 2015)

Jakthundene, 2012. (suom. Ajokoirat, 2016)

Hulemannen, 2013.  (suom. Luolamies, 2017)

Blindgang, 2015. (suom. Tulikoe, 2018)

Når det mørkner, 2016. (suom. Pimeä laskeutuu, 2022)

Katharina-koden, 2017. (suom. Koodi, 2020)

Det innerste rommet, 2018 (suom. Korpimaja, 2018)

Illvilja, 2020 (suom. Pahan otteessa, 2023)

Nyt on sarjan alkupuolelta vielä yksi kirja suomentamatta. Sen lisäksi on ilmestynyt kolme kirjaa lisää, joita ei myöskään vielä ole käännetty. Jännä nähdä, missä järjestyksessä ne suomennetaan (sarkasmia). 

Kirjan alkuperäinen nimi Den eneste ene viitannee kirjassa mainittuun elokuvaan Se ainoa oikea. Kirjan suomalaisen nimen keksijä ei liene lukenut kirjaa. Tällaiset yksityiskohdat ärsyttävät aina. 

William Wistingin vaimo on ollut jo pari vuotta Afrikassa kai jonkinlaisessa vapaaehtoistyössä. Wisting kaipaa vaimoaan, mutta tämä vaikuttaa puhelimessa etäiseltä. Wisting ei jouda miettimään asiaa pitempään, kun työt kaatuvat päälle. On kadonnut tyttö, murtovarkauksia, metsään kaivettu hauta ja kohta ruumiitakin. 

Kirjan tapahtumat ovat kiinnostavia, mutta juoni vähän takkuilee toisinaan. William Wisting jää vähän etäiseksi ja kylmäkiskoisen tuntuiseksi. Vaikka Wisting saa köniinsä, ei se nähtävästi näy päällepäin, koska kukaan ei kiinnitä hänen muuttuneeseen ulkomuotoonsa mitään huomiota eikä sitä kuvailla lukijallekaan. 

Suomentanut Päivi Kivelä

Sebastian Fitzek: Soittolista

Fitzekiltä on aiemmin suomennettu ihmisen sairaasta mielestä kertovat kirjat Potilas, Matkustaja 23, Ikkunapaikka 7A, Terapia ja Sielunmurskaaja. Periaatteessa kirjat ovat hyviä, mutta kun on lukenut useamman, huomaa niiden toistavan itseään. En kyllä ybtään muista, onko kirjoissa samoja henkilöitä kuin aiemmissa. 

Kuten Fitzekin edellinenkin kirja, Soittolistakin on nopeasti luettu. Tapahtumat ovat niin kertakaikkisen uskomattomia, ällöttäviä ja epätodellisia, ettei niitä viitsi edes jäädä miettimään. Senkun vaan lukee eteenpäin. Ihmisiä tapetaan mitä ihmeellisimmillä tavoilla, eikä kukaan jää märehtimään näkemäänsä tai kokemaansa. Ainakaan normaalin ihmisen tavoin.

Yksityisetsivä Alexander Zorbach on joutumassa vankilaan parin päivän päästä. Sitä ennen hän ehtii ottaa ratkaistavakseen kadonneen tytön tapauksen, joka johtaa suoraan kuuluisan lastenmurhaajan, Silmienkerääjän jäljille. Yhtään en muista, olenko kohdannut Zorbachia tai Silmienkerääjää aiemmissa kirjoissa. Joka tapauksessa tapahtumat etenevät erittäin intensiivisesti eikä ketään säästetä. 

Suomentanut Jussi Moilanen

Christian Rönnbacka: Mennyt mies

Antti Hautalehto -sarjan edellisen osan päivityksessä (Kostajan merkki) luettelen kaikki sarjan tähänastiset osat. Mennyt mies on sarjan yhdestoista osa. 

Taas on venäläisiä Suomessa, niin kuin lähes joka Hautalehdossa. Juonen kulku on kohtalaisen rauhallinen. Ensin löytyy talo, jonka omistaja on kadonnut. Sitten löytyy merkkejä ruumiista, joka myöskin on kadonnut. Kun Hautalehto tiimeineen aikansa tonkii, alkaa kadonneita löytyä. 

Kirja on ohuenpuoleinen, niukin naukin kolmesataa sivua. Silti tapahtumia mahtuu riittävästi. Samoin poliisien keskinäistä näppärää sananvaihtoa. Sujuva kirja on nopeasti luettu. 

Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

Karen M. McManus kirjoittaa nuortenromaaneja, joita aikuinenkin jaksaa lukea. Olen lukenut aiemmin kirjat Yksi meistä valehtelee, Yksi meistä on seuraava, Kaksi voi säilyttää salaisuuden ja Kolme pahan perii. Kirjat eivät varsinaisesti ole samaa sarjaa, mutta joissakin on samoja henkilöitä. Kaikki kertovat kuitenkin collegeikäisistä nuorista ja ovat trillerityyppisiä. Kirjan alkuperäisessä nimessä ei muuten puhuta mitään neljästä. "Hauska" numeroteema on ihan suomalaisten keksintöä ja viittaa sarjamaisuuteen, jota ei ole olemassa. 

Brynn on asunut muutaman vuoden muualla, mutta palaa perheensä kanssa pieneen Sturgisin kaupunkiin, jossa hänellä on paljon vanhoja koulukavereita. Brynn opiskelee viimeistä vuottaan lukiossa. Brynn haluaisi tutkia neljä vuotta aiemmin tapahtunutta lempiopettajansa surmaa.  Koska hän on kiinnostunut toimittajan työstä, hän hakeutuu tositarinoista kertovaan toimitukseen töihin ja tarjoaa opettajan tapausta true crime -toimitukselle. 

Kirja on paksuhko, ja juonessa riittää käänteitä loppuun saakka. Brynn on ihan uskottava lukiolainen, joka kyselee tapahtumista uteliaisuuttaan. Vähitellen käy ilmi, että yksi ja toinen Brynnin kavereista ja näiden läheisistä on jotenkin sekaantunut asiaan. Toki mukaan mahtuu myös nuorta rakkautta. Brynnin ihastus muutaman vuoden takaa käy yhä kuumana häneen. 

Ei hassumpi nuortenromaani. Sisältöä on sen verran, että aikuisellakin on täysi työ pysyä juonessa mukana. 

Suomentanut Inka Parpola

Toiset 24 yötä jouluun: Huippudekkaristien jännitystarinoita

Luin tammikuussa joulukokoelman 24 yötä jouluun, joka yllätti laadukkuudellaan. Jatko-osaa on ollut niin ikään kirjoittamassa joukko taitavia dekkaristeja. En ollut tällä kertaa niin vaikuttunut sisällöstä kuin viimeksi. 

Moni kertomus sijoittuu Lappiin, mikä ei yllätä, kun joulutarinoista on kyse. Osa tarinoista on hyvinkin vetäviä, mutta aika monen ongelmana on töksähtävä loppu. On taitolaji kirjoittaa lyhyt kertomus, jonka lopetuskin on loppuun asti mietitty. Usein lyhyys näkyy myös juonen kehittelyssä suoranaisena oikomisena. 

Kirja on nopeasti luettu. Aina, kun pääsee tarinaan sisään, se loppuu ja alkaa uusi. Kirjaa varmaan kuuluisi lukea kertomus päivässä, kuin joulukalenteria. En tietenkään malta tehdä niin. 

Muutamia nostoja:

Satu Rämön Torsoksi jäänyt rakkaus sijoittuu yllättävästi Grönlantiin, vaikka päärooleissa ovatkin suomalaiset. Tarina kulkee mukavasti eikä tunnu loppuvan kesken kaiken, kuten moni muu kertomus. 

Silja-Elisa Laitosen Lappiin sijoittuvassa  Candy-Candyn kostossa on vetoa, mutta tarina loppuu kuin leikaten, kun annettu tila on käytetty. Kertomuksessa olisi ainesta aavistuksen pitemmäksi tarinaksikin.  

Toinen tarina, jonka loppu lässähtää kuin kanan lento, on Anu Patrakan Aattoilta anoppilassa. Aineksista olisi saanut keiteltyä paljon sakeamman ja makeammankin sopan. 

Virpi Hämeen-Anttilan tuotantoon en ole aiemmin tutustunut. Olen kuvitellut sen raskaanpuoleiseksi. Joulutarina Viimeinen keikka on kuitenkin lämminhenkinen ja sopivasti yllättävä. Muistan lukeneeni jostakin, että Hämeen-Anttila on äskettäin saanut neuropsykiatrisen diagnoosin. Se heijastunee tarinaankin. 

Vieroksuin aluksi Heikki Valkaman Vanhan liiton konnaa, jonka tapahtumapaikkana on eksoottinen Japani. Kertomuksessa on kuitenkin vetävä juoni ja se kantaa loppuun saakka. Tarinassa on samaa lämminhenkisyyttä kuin ylempänä mainitussa Viimeisessä keikassa. 

Viehätyin näköjään tällä kertaa joulutarinoista, joissa hyvä voittaa pahan. Kolmas tällainen liikuttava tarina on Seppo Jokisen Jouluaaton lunnaat. Kun ei mitään korvaamatonta ole tapahtunut, voi poliisikin osoittaa inhimillisyyttä. Komisario Koskinen tekee sitä isolla kädellä. 

Saija Kuuselan Muistin varassa on hyvin surumielinen. Se ei oikeastaan ole jännitystarina lainkaan, vaan sopisi muistutukseksi siitä, että niin jouluna kuin muulloinkin tulee pitää huolta lähimmäisistä. Myös yksinäisistä ja vanhuksista. 

Sen sijaan parin nimekkään dekkaristin kertomukset ovat niin korkealentoisia, että ne eivät kohota joulumieltä. 

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Syyllisyyden taakka

Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin yhdessä kirjoittama rikospsykologi Sebastian Bergmanista kertova sarja on edennyt jo kahdeksanteen osaansa. Sarjan aiemmat kirjat ovat Mies, joka ei ollut murhaaja, Oppipoika, Tunturihauta, Mykkä tyttö, Hylätyt, Korkeampi oikeus ja Vihan jäljet. 

Murharyhmän toiminta on vaakalaudalla sen jäsenen Billyn paljastuttua sarjamurhaajaksi. Muutenkin ryhmän jäsenet alkavat olla raihnaista sakkia erinäisten murhayritysten jälkeen. Sarjan erikoisuus onkin se, että murharyhmän jäsenet eivät ole mitenkään koskemattomia. 

Torkel savustetaan ulos murharyhmästä ja Vanja päätyy ryhmän johtoon. Paikka on kuitenkin tuulinen. Ryhmään saadaan uutta vahvistusta, Lena ja Roger, jotka eivät kuitenkaan ole kovin valovoimaisia aiempien ryhmäläisten rinnalla. Maisemiin ilmestyy uusi sarjamurhaaja, jonka jäljille pyrkii myös poliisia toisinaan avustava Sebastian Bergman. Sarjamurhaaja puolestaan pyrkii Bergmanin jäljille.

Bergman vaikuttaa vähän pehmenneen. Töykeä ja ikäväkäytöksinen hän silti on. Bergmanin omassa elämässä on tapahtumassa valtava mullistus, joka paljastuu pikku hiljaa. 

Kirja loppuu taas huikeisiin koukkuihin, joten jatkoa odotellaan kiihkeästi. 

Suomentanut Tuomas Renvall

Anders Roslund: 100 prosenttia

Roslundin edellisestä kirjasta (Mistä tunnet sä ystävän) kirjoittamassani päivityksessä kerron aiemmin lukemistani Roslundin kirjoista. 

Sarjan edellinen osa päättyi hurjaan koukkuun, joka laittoi sarjan jatkon vaakalaudalle. Ewert Gren kuitenkin selviytyi ja palasi takaisin elämäänsä, joskin erinäköisenä kuin ennen. Tie takaisin poliisiksi on takkuinen, mutta Gren haluaa kuitenkin selvittää murhat, joista hänen uutta, hyvää ystäväänsä syytetään. 

Kirjassa on jännitystä, mutta sitäkin enemmän tunnetta. Gren miettii tähänastista elämäänsä ja nykyistä elämänvaihettaan, ja on onnellinen saadessaan olla osa vanhan ystävänsä Piet Hoffmanin perhettä. Hoffman ja Gren ovat tehneet yhteistyötä vuosikausia. 

Murhista huolimatta kirjan sanoma on kaunis. Mitä ihminen tarvitsee elämältään ja osaako hän nauttia siitä, mitä on? Ewert Gren on sympaattisempi kuin koskaan. Kirjan loppu antaa ymmärtää, että Grenin työurasta kertova taru oli tässä. Onhan Ewertillä jo ikääkin, kuusikymmentäkuusi vuotta. Toivokaamme, että jatkoa kuitenkin tulisi. 

Suomentanut Annamari Typpö

Rake Tähtinen: Menneisyyden arvet

Menneisyyden arvet on kymmenes osa uusikaupunkilaisesta rikoskomisario Petri Petäjämäestä kertovassa sarjassa. Edellisestä osasta (Viimeinen kuvaus) tekemässäni postauksessa luettelen sarjan aiemmat lukemani kirjat. 

Kirjan alussa Petäjämäki on hyllytettynä jouduttuaan ampumaan ihmistä työssään. Tuota pikaa koittaa kuitenkin paluu työhön, ja selvitettävänä onkin sangen erikoinen tapaus. Koulun huoltotunnelista löytyy muumioitunut ruumis, jonka tunneliin joutumista edeltäneiden tapahtumien selvittely ei ole helppoa. 

Petäjämäen tiimiin putkahtaa uusi työntekijä Laatikaisen ja Kovalaisen kollegaksi. Sanna Ritola osoittautuu kankean alun jälkeen ihan kelpo kaveriksi. Petäjämäen tiimi on tullut tutuksi vuosien varrella, ja henkilöiden elämää on mukava seurata. Kirjoissa ei myöskään turhan päiten viittailla vanhoihin tapahtumiin, joita lukija ei voi muistaa. Lukeminen sujuu sutjakasti, kun ei tarvitse jäädä aprikoimaan salattuja merkityksiä. 

Googlen pariin jouduin kääntymään, kun toistuvasti puhuttiin kaupungista nimeltä Ämpärpori. Ämpärpori osoittautui raumalaisten antamaksi pilkkanimeksi Uudellekaupungille siihen aikaan, kun Raumalla oli jo kunnallinen vesi- ja viemärilaitos, Uudessakaupungissa ei. Jälkimmäisessä operoitiin ämpärien kanssa. 

Kylläpä sydämessä läikähti, kun paljastui, että Petäjämäellä on sama lempielokuva kuin minulla, Notting Hill. 

Malin Stehn: Onnea vaan

Olen aiemmin lukenut Stehniltä kirjan Kun vuosi vaihtuu. Pidin siitä kovasti. Tartuinkin suurin odotuksin tähän uutuuteen, joka ei valitettavasti täyttänyt odotuksiani. 

Onnea vaan kertoo Emilian ja Williamin hääpäivästä. Emilian veli Erik pelasi aikoinaan jalkapalloa samassa joukkueessa Williamin kanssa, ja perheet olivat paljon tekemisissä keskenään. Onnettomuuden jälkeen välit viilenivät, paitsi nuorenparin kohdalla. 

Tapahtumia kerrotaan vuoroin Emilyn, Erikin ja heidän kummankin vanhempansa näkökulmista. Välillä ollaan nykyajassa, välillä kahdeksan vuoden takaisissa tapahtumissa. Jännite kehittyy hitaasti, mutta lässähtää ennen huippukohtaa. Edellytyksiä olisi parempaankin, mutta henkilöt eivät kehity tapahtumien tasalle. He jäävät ohuiksi ja myös vähän epämiellyttäviksi. 

Suomentanut Outi Knuutttila-Sundqvist

Satu Rämö: Jakob

Jakob on Hildur-sarjan kolmas osa. Ensimmäinen osa on nimeltään Hildur, toinen Rósa ja Björk.

Jakob vaikuttaa hätiköiden kirjoitetulta. Osa tunnelmasta johtuu ehkä siitä, että seurasin Instagramista Rämön kirjoituspuuhia kesällä. Hildurilla tuntuu olevan samantapaiset vaivatkin kuin kirjailijalla. Toki kirjailija kirjoittaa aina omista kokemuksistaan ja asioista, jotka tuntee hyvin. Silti tuntuu, kuin lukisin Rämöstä enkä Hildurista. Opetus: älä seuraa kirjailijoita sosiaalisessa mediassa. 

Jakob vaikuttaa entistä tossukammalta, kun hänen elämäntarinansa aukeaa. Toisaalta Jakobista paljastuu ikäviäkin puolia. Hildurin lapsena kadonneet sisaretkin ovat kuvioissa mukana. Vaikka henkilöt ovat tuttuja, ei heistä oikein saa mitään irti. Henkilöt eivät syvene tarinan edetessä. Hätäisyyden tuntumasta esimerkki kirjan lopusta lentokentältä, kun mukana kohtaamisessa on myös Jakobin lapsi: kukaan ei tervehdi lasta. Ainakaan sitä ei kirjoiteta auki, vaikka lukija sitä odottaa. 

Vasta tässä sarjan kolmannessa osassa Hildur kertoo Suomeen tullessaan, että hänen nimensä lausutaan Hildyr. Olisi sen varmaan voinut kertoa jo ensimmäisessä osassa, kun Hildur esittäytyi Jakobille. Suomalaislukijoillehan kirja lienee ensisijaisesti kirjoitettu. Itse kyllä googlasin ääntämisasun mielenkiinnosta jo ensimmäistä osaa lukiessani. 

Islantilaiset joulurunot kuulostavat kiinnostavilta, ja niitä olisi voinut avata lisää joko tarinassa kertoen tai lopussa liitteenä. Nyt ne jäivät hyvin ohuiksi maininnoiksi. Rämön Instagram-tilillä toki niitäkin on käyty läpi. 

Kirjasta jää vaikutelma, että kirjojen suosio on humahtanut hattuun ja lisää pitää takoa, laadusta viis. Sen verran ohuiksi jäävät niin henkilöt kuin tarinakin.