Luin tammikuussa joulukokoelman 24 yötä jouluun, joka yllätti laadukkuudellaan. Jatko-osaa on ollut niin ikään kirjoittamassa joukko taitavia dekkaristeja. En ollut tällä kertaa niin vaikuttunut sisällöstä kuin viimeksi.
Moni kertomus sijoittuu Lappiin, mikä ei yllätä, kun joulutarinoista on kyse. Osa tarinoista on hyvinkin vetäviä, mutta aika monen ongelmana on töksähtävä loppu. On taitolaji kirjoittaa lyhyt kertomus, jonka lopetuskin on loppuun asti mietitty. Usein lyhyys näkyy myös juonen kehittelyssä suoranaisena oikomisena.
Kirja on nopeasti luettu. Aina, kun pääsee tarinaan sisään, se loppuu ja alkaa uusi. Kirjaa varmaan kuuluisi lukea kertomus päivässä, kuin joulukalenteria. En tietenkään malta tehdä niin.
Muutamia nostoja:
Satu Rämön Torsoksi jäänyt rakkaus sijoittuu yllättävästi Grönlantiin, vaikka päärooleissa ovatkin suomalaiset. Tarina kulkee mukavasti eikä tunnu loppuvan kesken kaiken, kuten moni muu kertomus.
Silja-Elisa Laitosen Lappiin sijoittuvassa Candy-Candyn kostossa on vetoa, mutta tarina loppuu kuin leikaten, kun annettu tila on käytetty. Kertomuksessa olisi ainesta aavistuksen pitemmäksi tarinaksikin.
Toinen tarina, jonka loppu lässähtää kuin kanan lento, on Anu Patrakan Aattoilta anoppilassa. Aineksista olisi saanut keiteltyä paljon sakeamman ja makeammankin sopan.
Virpi Hämeen-Anttilan tuotantoon en ole aiemmin tutustunut. Olen kuvitellut sen raskaanpuoleiseksi. Joulutarina Viimeinen keikka on kuitenkin lämminhenkinen ja sopivasti yllättävä. Muistan lukeneeni jostakin, että Hämeen-Anttila on äskettäin saanut neuropsykiatrisen diagnoosin. Se heijastunee tarinaankin.
Vieroksuin aluksi Heikki Valkaman Vanhan liiton konnaa, jonka tapahtumapaikkana on eksoottinen Japani. Kertomuksessa on kuitenkin vetävä juoni ja se kantaa loppuun saakka. Tarinassa on samaa lämminhenkisyyttä kuin ylempänä mainitussa Viimeisessä keikassa.
Viehätyin näköjään tällä kertaa joulutarinoista, joissa hyvä voittaa pahan. Kolmas tällainen liikuttava tarina on Seppo Jokisen Jouluaaton lunnaat. Kun ei mitään korvaamatonta ole tapahtunut, voi poliisikin osoittaa inhimillisyyttä. Komisario Koskinen tekee sitä isolla kädellä.
Saija Kuuselan Muistin varassa on hyvin surumielinen. Se ei oikeastaan ole jännitystarina lainkaan, vaan sopisi muistutukseksi siitä, että niin jouluna kuin muulloinkin tulee pitää huolta lähimmäisistä. Myös yksinäisistä ja vanhuksista.
Sen sijaan parin nimekkään dekkaristin kertomukset ovat niin korkealentoisia, että ne eivät kohota joulumieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti