Miika Nousiainen: Pintaremontti

Pitkästä aikaa kirja, jonka ei toivoisi loppuvan. Olisin viihtynyt henkilöiden parissa vielä pidempäänkin. 

Kirja kertoo nelissäkymmenissa olevista kaveruksista, Samista, Markuksesta ja Pesosesta. Kaikki ovat hyvin toimeentulevia ja päällisin puolin asiat ovat kunnossa. Jokaisen elämässä on kuitenkin ongelmansa, joita ei helposti kerrota muille. Nousiainen kuvailee riemastuttavalla tavalla arjen hankaluuksia. 

Kukin kaveruksista saa kirjassa vuorollaan olla äänessä. Luvut ovat lyhyitä, ja ääneen pääsevät myös muut keskeiset henkilöt. Vaikeina aikoina kaverukset seisovat toistensa tukena, Joskus on vain vaikeaa myöntää, että tarvitsisi apua, tai osata ottaa sitä vastaan. Joskus onni löytyy yllättävästä paikasta.

Kirjan tyypit ovat tosi symppiksiä, ja heille toivoo kaikkea hyvää senkin jälkeen, kun kirja päättyy. 

Maria Grund: Kuolemansynti

Vahva esikoisromaani Grundilta. Täyttä tavaraa alusta loppuun, mielenkiinto ei herpaannu hetkeksikään. 

Kirjan tapahtumapaikka on nimeltä mainitsematon saari. Sillä lienee tekemistä Gotlannin kanssa, koska kirjassa puhutaan kehämuurista ja kirjailija asuu Gotlannissa. Hyvä veto jättää saari nimeämättä, koska gotlantilaisdekkareita on jo yllin kyllin. Niiden myötä Gotlanti tuntuu läpikotaisin kolutulta. 

Kirjan henkilöt onkin kätevästi esitelty sisäliepeessä, joten laitan siitä kuvan tähän vaivojani säästääkseni. 

Rikostutkija Sanna Berling saa siis parikseen mantereelta hankalana tunnetun Eir Pedersenin. Koska Sanna itsekin osaa olla hankala, tulee hän toimeen Eirin kanssa. Eir on naisen nimi, mikä ei kyllä heti auennut minulle. Toki olisin sen tiennyt, jos olisin lukenut kansiliepeen ennen kirjan lukemista. Välttelen juonipaljastuksia, enkä lue liepeitä tai takakansia etukäteen. 

Kirjassa tehdään raakoja murhia, ja niiden selvittely vaatii paljon työtä. Aina, kun syyllinen on selviämässä, tulee uusia käänteitä ja asiat mutkistuvat. Ehdokkaita riittää, joten kirja ei käy tylsäksi. 

Kirjan kansikuva on ällöttävä, eikä houkuta tarttumaan kirjaan. 

Marko Annala: Värityskirja

Luettuani Annalan Kuution halusin lukea myös Värityskirjan. Enkä pettynyt.

Annala vaikuttaa jossakin kuuluisassa suomalaisessa yhtyeessä, jonka musiikkia en ole koskaan kuullut. Vieroksuin hänen kirjojaan muusikkotaustan takia. Turhaan. 

Vaikka Värityskirja kertoo Annalan omasta elämästä, se on paljon muutakin kuin bändissä soittamista. Kirja kertoo koulukiusaamisesta, masennuksesta, odottamisesta, rakkaudesta, isyydestä. Annala osaa sanoittaa muistonsa taitavasti ja koskettavasti. 

Pieni kirja, joka ei ole ollenkaan pieni. 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Lukeminen lähti vaikeasti käyntiin. Tuntui, että henkilöitä on aivan hirveästi. Yhtäältä ollaan vuodessa 1939 Mississippin varrella jokilaivassa, toisaalla nykypäivän etelävaltioissa.

Sivun 100 tienoilla tuntui, että kaikki oleellinen on jo kerrottu. Olin vähällä laittaa kirjan kiinni ja lopettaa siihen. Jatkoin kuitenkin lukemista, ja kirja muuttui vähitellen kiinnostavaksi. 

Miinuksena se, että henkilöitä on aivan liikaa. Kehenkään ei ehdi kiintyä, eikä kukaan nouse toista kiinnostavammaksi. Päähenkilö lienee senaattorin tytär, joka myös jää etäiseksi tuttavuudeksi.

Kirja kertoo 1930-luvun orpokotitoiminnasta etelävaltioissa. Se perustuu todelliseen skandaaliin, jossa lapsia kidnapattiin heidän vanhemmiltaan ja myytiin rikkaiden adoptoitavaksi. Lapsille annettiin uudet nimet ja syntymäajat, jotta heitä ei voisi jäljittää. 

Tarina on kiinnostava ja Wingate on vahva kuvailija. Tapahtumien imuun on helppo päästä ja kuvitella paikat ja ihmiset mielessään. 

Kirja toimisi paremmin tv:n minisarjana. Asiaa on kertakaikkiaan ahdettu aivan liikaa yksiin kansiin. 

Kristiina Saha: Minäpäivät

Kirja kertoo Hellevistä, joka elää ankeaa elämää. Hellevin päivät täyttyvät työstä ja terveyskeskuksen vuodeosastolla olevan äidin luona vierailuista. 

Alkuun kirja tuntui tylsältä, mutta sitten se vei mukanaan. Monta kertaa nauraa tyrskähdin ääneen Hellevin ja äidin kohtaamisille. 

Kirja voisi olla eräänlainen kehityskertomus. Oltuaan 20 vuotta samassa työpaikassa Helleville ojennetaan palkkioksi viikonloppu kylpylässä. Viikonloppuun sisältyy elämänparantamiskoulutus, joka tuokin myönteisiä asioita Hellevin elämään. 

Tästä tuli mieleen, että Hellevin kaltaisia yksinäisiä ihmisiä on Suomessa aika paljon. Pienellä sysäyksellä heidänkin elämäänsä voisi tulla positiivisia muutoksia. Totutuista rutiineista on vaan niin vaikea poiketa. 

Stephen King: Mitä enemmän verta

Stephen King on taiturimainen kirjoittaja. Hän kuvailee mitättömätkin yksityiskohdat tarkasti olematta silti pitkästyttävä. En pidä kauhukirjoista enkä dystopioista. Luen silti Kingiä, koska ihailen hänen tekstiään. Nautin jokaisesta lauseesta. 

Kingin uutuus sisältää neljä novellia, joissa tarjoillaan kummituksia, dystopiaa ja yliluonnollisia asioita.

Herra Harriganin puhelin on parasta Kingiä. Tarinassa ollaan pienessä kaupungissa, jossa ei ole mitään erityistä. Nuori poika auttelee vanhusta arkiaskareissa. 

Chuckin elämä rakentuu kolmesta luvusta, joista ensimmäinen tuo mieleen sadan sanan raapaleet, joita olen oppilaillani luetuttanut ja kirjoituttanut ollessani äidinkielenopettaja. Se on kertomus, jonka lopussa lukija huokaa "Ahaa" oivaltaessaan. 

Mitä enemmän verta -kertomuksen pääosassa on Mersumies-trilogiasta tuttu Holly. En pitänyt hänestä silloin, enkä pidä nytkään. Kertomuksessa on myös liikaa yliluonnollisia aineksia minun makuuni. Se on jatkoa Mersumies-trilogialle. 

Rotta muistuttaa Herra Harriganin puhelinta. Molempien opetus on, että paholaisen kanssa ei kannata tehdä kauppoja. 

Ruth Ware: Lumimyrsky

Ruth Waren tuotanto on laadultaan kovin epätasaista. Olen aiemmin todennut, että

Ruth Ware on toden totta löytänyt trillerivaihteen ensimmäisten kirjojensa haparoinnin jälkeen (Synkän metsän siimeksessä, Nainen hytissä 10, Valhepeli). Edellinen kirja, Rouva Westaway on kuollut, oli jo ihan kelvollinen trilleri. Lukitut ovet on huikean jännittävä ja arvaamaton.

Lumimyrsky taas on todella tylsä. Joukko musiikkisovellusfirman työntekijöitä lomailee alppimajalla. Henkilöt ovat kummallisia erikoisuudentavoittelussaan. Ihmissuhteet ovat täyttä kuraa. Kaikki kyräilevät toisiaan. Lomailevan porukan fokuksessa on yrityskauppa tai sen estäminen. Tämä luo jännitteitä, joita puretaan tappamalla toisiaan. 

Luvut ovat lyhyitä, ja kertoja vaihtuu joka luvussa. Tällainen rakenne ei ole erityisen sujuvaa luettavaa. Jokaisella on menneisyydessään salaisuuksia, joista lukija kuulee aina kertojan vuorossa olevan huokaillessa omistaan vihjailevasti. 

En jaksanut lukea kirjaa loppuun. Selailin kyllä nähdäkseni loppuratkaisun. Sainkin selata aika monta sivua löytääkseni jonkinlaisen ratkaisun. 

 

Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin

Alan olla lopen kyllästynyt amerikkalaisista nuorista uraputkiaikuisista kertoviin kirjoihin. Näitä tuntuu riittävän vähän kaikenlaisissa kirjoissa (kuten edellisessä lukemassani kirjassa, Kaikki valheesi). Poikkeuksetta nämä tyypit ovat käyneet huippuyliopistot ja työskentelevät hyvämaineisissa lakifirmoissa kellon ympäri. Ei kauhean mielenkiintoista. Näiden kirjojen kirjoittajat voisivat hetkeksi pysähtyä miettimään muita keinoja, millä saada päähenkilöihin elämää ja kiinnostavuutta. Tv-sarjaa ei pitäisi verrata kirjoihin, mutta eihän huippusuositun Frendit-sarjan hahmoillakaan ollut ihmeempää koulutusta. Yksi oli kokki, toinen tarjoilija, kolmas näyttelijä. 

Viisi vuotta myöhemmin hyppää nykypäivästä ajassa eteenpäin viisi vuotta. Koska se on rakkausromaani, ei siinä pohdita mahdollisia muutoksia yhteiskunnassa tai missään muussakaan. Se keskittyy vain ja ainoastaan henkilöidensä rakkauselämään ja nousujohteiseen uraputkeen. 

Vaikka kirja tarjoaa myös nyyhkystooriosuuden, on se niin puisevasti kirjoitettu, ettei sekään herätä tunteita. Pinnistelin kirjan loppuun asti, koska halusin nähdä, miten alun unenomainen tapahtuma toteutuu. Ei olisi kannattanut. 

Harriet Tyce: Kaikki valheesi

Tycen uutuus on niin paljon parempi kuin edeltäjänsä Veriappelsiini. Uudessakin kirjassa oikeudenkäynnillä on keskeinen rooli, mutta koska kirjassa on paljon muutakin sisältöä, ei oikeussali nouse pääasiaksi. 

Asianajaja Sadie on muuttanut Yhdysvalloista takaisin Lontooseen tyttärensä kanssa. Muuton syyt jäävät hämäriksi, Sadie ei halua selitellä niitä uusille tuttavuuksilleen. Tytär Robin jatkaa koulunkäyntiä samassa yksityiskoulussa, jota Sadie itse kävi lapsena. 

Uudet, koulun kautta saadut tuttavuudet ovat aika mielenkiintoisia. Mietin, että moinen kanaparvi käytöksineen sopisi paremmin kyllä amerikkalaiseen yksityiskouluun. Englantilaisethan mielletään yleensä aristokraattisen hillityiksi. 

Jännitys tiivistyy mukavasti lopussa, kun Robin katoaa. Kaikenlaista ikävää on ehtinyt tapahtua sitä ennen. Epäilykseni ikävien tapausten aiheuttajasta osuivat oikeaan. Hiljaisissa vesissä kutevat pahat kalat. 

Ann Cleeves: Kuolonkukkia

Ensimmäinen Cleevesin Vera Stanhope -sarjan kirja, jonka luin. Tämä on myös sarjan ensimmäinen suomennettu kirja, vaikka se on sarjan kolmas kirja. Lukiessani Kuolonkukkia minua ärsytti, ettei Vera Stanhopea esitelty sen kummemmin. Mutta se johtuukin varmaan siitä, että hänet on esitelty paremmin sarjan ensimmäisessä kirjassa. 

Näyttää olevan yleistä, että kun dekkarin päähenkilönä on naispoliisi, hän on ylipainoinen ja viinaan menevä. Miespuolisissa päähenkilöissä on aina rouheaa komeutta, tosin hekin ovat usein viinamäen miehiä. Verakin on jykevää tekoa, ainakin omasta mielestään. Monet kirjoja arvioivat bloggaajat paheksuvat sitä, että naispäähenkilöt inhoavat omaa peilikuvaansa. Mielestäni se on kuitenkin ihan luonnollista, koska harva nainen taitaa rakastaa sitä, miltä näyttää. 

Tämän kirjan lukeminen takkusi. En päässyt sisään sen maailmaan kovin helposti. Piti myös katsoa kartasta, missä päin Englantia ollaan. Se kiinnostaa minua aina, eikä Northumbria ollut minulle tuttua seutua.

Vasta ihan lopussa tapahtumiin tuli vauhtia. Murhaajaehdokkaita oli niin monta, että en osannut arvata, kuka on se oikea. Murhaajaksi valikoituikin aika tylsä vaihtoehto, eivätkä motiivitkaan olleet kovin kummoisia. Kaiken kaikkiaan kirja ei ollut kovin vakuuttava. Pidän enemmän Cleevesin Jimmy Perez -sarjasta. 

Marko Annala: Kuutio

Kuutio kertoo isästä ja pojasta. Se kertoo myös arjesta erityislapsen kanssa, erosta, irti päästämisen ja uusien ihmissuhteiden solmimisen vaikeudesta sekä vastuun ottamisesta.

Kirjan isä on toimistotyötä tekevä, epäkäytännöllinen mies, joka vapaa-ajallaan takoo pleikkaria. Mielenkiinnoton tyyppi siis. Samalla, kun isä elää arkeaan, hän kirjoittaa mielessään sukunsa tarinaa. Pikku väliluvut eivät liity varsinaiseen tarinaan oikein mitenkään, mutta ne kertovat kirjailijan lahjakkuudesta. Väliluvuista tehty kirja olisi mielenkiintoinen. 

Kirjan isä on kehittynyt taitavaksi tilanteiden lukijaksi erityislapsensa kanssa. On hyvä, että arjesta erityislapsen kanssa kirjoitetaan realistisia kertomuksia. Kirjassa pilkahtelee myös huumoria isän sarkastisissa ajatuksissa.

Kuutio on ensimmäinen Marko Annalan kirja, jonka luin. Annala on myös muusikko.

Kirja on hyvin kirjoitettu. Annala osaa myös lopettaa kirjansa kokoavasti. 

Maija Kajanto: Itsepä tilasit

Kirja on itsenäinen jatko-osa kirjalle Mittoja ja tilaustöitä, jonka luin juuri tätä ennen. 

Titta on uudessa työpaikassa ja kuinka ollakaan, taas paineet käyvät koviksi ja Titta stressaantuu. Titan paineensietokyky ei ihan riitä työskentelemään hektisellä alalla. Käy kuitenkin ilmi, että Tittaa ja Mikaa odottaakin iloinen perhetapahtuma. Tämä saa Titan entistä ahdistuneemmaksi. Lukijasta alkaa tuntua, että Titta saattaisi tarvita ammattiapua tunteidensa käsittelyyn. 

Vähitellen ystäviensä avulla Titta kuitenkin löytää oman tapansa käsitellä asiaa, ja kirja muuttuu iloisemmaksi. Titalla on kova tarve löytää itselleen ystäviä, ja vähän huvittaakin, kuinka juuri se kohtalotoveri, jonka kanssa hän ei ole sanaakaan puhunut, olisi Titan mielestä hyvää ystäväainesta. Vielä saatuaan naapurista ystävän itselleen, Titta edelleen asettaa mielessään vaatimuksia, jotka toisen pitäisi täyttää, "jos he voisivat olla ystäviä". Titta on aikamoinen suorittajaluonne. 

Olin odottanut tämän kirjan olevan seesteisempää hattarapilveä kuin edellinen kirja, koska kaikki on nyt kohdallaan. Titan elämästä lukeminen on aika rasittavaa, koska hän ahdistuu jatkuvasti jostakin. Titta tuntuu myös olevan jossain määrin itsekeskeinen. 

Kajannon kirjoissa ärsyttää jatkuva silmän iskeminen. Milloin kukakin iskee silmää peilikuvalleen tai juttelukaverilleen. En ole ikinä oikeassa elämässä nähnyt kenenkään iskevän silmää. Virnistys olisi luonnollisempi tapa reagoida.

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä

Arvelin kirjan olevan hömpähkö rakkausromaani, joka kertoo ompelijattaresta (nimen perusteella päättelin tämän ammatin). Rakkausromaani osui oikeaan, mutta ompelijatar ei. Kirjan päähenkilö Titta on työssä jonkinlaisessa mainostoimistossa ja tekee remonttia vanhaan sukutaloon. 

Titta on hyvä työssään, mutta ei tunne enää iloa siitä. Vaatimukset kasvavat koko ajan, ja kun ne onnistuu täyttämään, vaaditaan yhä enemmän. Titta tuntee tekevänsä merkityksetöntä työtä, jossa valtavan työmäärän takana oleva lopputulos ei kiinnosta ketään. Lopulta Titan mitta on täynnä ja hän kilahtaa työkaverilleen.

Kirjassa käsitellään työuupumuksen kehittymistä ja sen tuottamia tunteita Titan kautta. Samanlaisessa tilanteessa oleva voi samaistua Tittaan. Kirja onkin hyvin ajan hermolla, koska työuupumus on mediassa jatkuvasti pinnalla oleva aihe. 

Kirja on sujuvasti ja hyvin kirjoitettu. Siitä jäi aiheesta huolimatta hyvä fiilis. 

Steinunn Sigurđardóttir: Heiđa: lammaspaimen maailman laidalla

Islanti on kiehtova maa, ja islantilaisissa dekkareissa parasta on maan kulttuurin, luonnon ja elämäntavan kuvaus. Niinpä tartuin suurin odotuksin Heiđaan. Heiđa on jonkinlainen paikallinen kuuluisuus Islannissa. Heti alkusanat, joissa kirjan kirjoittaja Steinunn Sigurđardóttir estoitta kehuu kirjoittajantaitojaan, tökkivät. Kirjan on siis kirjoittanut Steinunn, joka puhuu siinä Heiđan suulla. Pakko kysyä, että näkyyköhän kirjassa siis kirjailijan asenne. 

Kirja on samanlaista itsekeskeistä minä-minä-minä-vuodatusta kuin alkusanatkin. Heiđa on erittäin monitaitoinen lammastilallinen, joka tuntuu osaavan ihan mitä vaan. Mihin hän ryhtyykin, se onnistuu. Vaikka Heiđa välillä masentuukin, hän päättää kasvaa ulos masennuksesta ja olla auringonsäde, ja näin myös käy. 

Toki elämäkerrassa kerrotaan tietyn ihmisen elämästä, mutta tämän kirjan kerrontatapa ei ollut minun mieleeni. Luvut ovat hyvin lyhyitä, eikä niissä raapaista kuin pintaa kulloinkin kyseessä olevasta aiheesta. Kirja onkin loputon luettelo asioista, joita Heiđa on tehnyt ja ihmisistä, joita hän on kohdannut. Kirjassa luetellaan nimeltä varmaan puolet islantilaisista. 

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Merkillinen rikosromaani, joka ei ole jännittävä. Tapahtumat etenevät verkkaisesti. Kirjassa kerrotaan Klausin elämästä potkut saaneena kiinteistövälittäjänä, toisaalta Klausin isoisän elämästä moninkertaisena tappajana. Välissä on Klausin isäkin, jolla niin ikään on rikollinen menneisyys.

Huono-onnisuus ja rikoksen teille ajautuminen tutkitusti periytyvät, niin tässä kirjassakin. Päähenkilö Klaus vaikuttaa vähän hölmöltä. Sellaisen on ehkä oltava mukana, jotta kirjan tarina toimisi.

Ei tästä kirjasta ole oikein mitään sanottavaa. 

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Kirjaa on kehuttu hulvattoman hauskaksi, joten pitihän se lukea. Ei se nyt niin hauska ollut. Oikeastaan en nauranut kertaakaan sitä lukiessani. Kohtaukset olivat kuitenkin sen verran kiinnostavia, että jaksoin lukea kirjan loppuun asti. 

Ayoola ja Korede ovat siskokset. jotka ovat kuin yö ja päivä. Isosiskona Koreden tulee huolehtia pikkusiskostaan Ayoolasta, mikä on välillä kovin hankalaa. Pikkusiskolla kun on tapana ottaa sulhasehdokkaat päiviltä, kun hän kyllästyy kulloiseenkin kosijaan. Isosisko siivoaa kiltisti jäljet. 

Korede työskentelee sairaanhoitajana, ja on taitava ammatissaan. Ayoola puuhastelee jotain muotiin liittyvää. Ayoola on kaunotar, jonka ympärillä miehet parveilevat. Korede jää auttamatta hänen varjoonsa. 

Kirja on kiinnostava kuvaus nykypäivän Nigerian keskiluokkaisesta suurkaupunkielämästä. Toisenlainen kirja Afrikasta kuin mitä on totuttu käännösromaaneissa näkemään. Nuorilla naisilla on kännykät ja sosiaalinen media hallussaan. 

Kirjan kansiliepeissä ei ole minkäänlaista kirjailijan esittelyä. Niinpä vasta sivulla 121 selviää, missä Afrikan maassa ollaan (Nigeriassa). No, mainittiin pääkaupunki Lagos jo aiemminkin, mutta pääkaupunkituntemukseni ei ole kaksinen. 

Beth Morrey: Missy Carmichaelin rakkaustarina

Kirjaa aloittaessani arvelin, ettei tämä taida olla minun juttuni. Kirja lähti käyntiin kovin hidastempoisesti ja mollisävyisesti päähenkilön mollatessa itseään vanhaksi ja tylsäksi ihmiseksi. Päähenkilö Missy Carmichael ei rakasta itseään ja se heijastuu hänen elämäänsä. Kirjan edetessä Missy oppii vähitellen pitämään itsestään ja huomaa, että ihminen on mukavampi muillekin silloin, kun on itsensä kanssa sovussa. Tämä lieneekin kirjan opetus. 

Missy on jo kahdeksankymppinen, mutta virkeä ja energinen sellaiseksi. Hänestä tulee koiraihminen, ja ulkoiluttaessaan koiraansa hän tutustuu uusiin ihmisiin, joista tulee hänen perheensä. On Missyllä oikeakin perhe, jo aikuiset lapset, mutta he asuvat kauempana ja ovat kiinni omissa elämissään. 

Missyn kantama puhumattomuuden kulttuuri vähän ärsyttääkin. Voiko ihminen vaatia muilta mitään, jos ei anna itsestään? Alun verkkaisuuden jälkeen kirja kävi intensiiviseksi, mutta lopussa se kiihtyi sellaiseen vauhtiin, että asioiden yli suorastaan loikittiin. Olisin toivonut samaa intensiivistä paneutumista kautta kirjan. 

Kirja on kaunis kertomus ihmisten hyvyydestä. Kun sen lukeminen pääsee vauhtiin, kirjan tunnelmasta on vaikea irrottautua. Pidin kirjasta paljon, vastoin alkuolettamustani. 

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista (Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat)

Haen vähän vaihtelua ainaisiin dekkareihin, koska tunnen olevani aika puutunut niihin. Adam Kayn muistelmat bongasin jostakin jo aikoja sitten, mutta niiden lukeminen on jäänyt. Nyt lainaamani kappale on varattu, joten lukemisen aika koitti näppärästi.

Kirjaa on yllättävän raskas lukea, kun siinä ei ole jatkuvaa juonta, vaan pieniä päiväkirjamerkintöjä. Merkinnät sinänsä ovat juuri sopivan pituisia, eikä asioita jäädä märehtimään liikaa. Useimmat merkinnät ovat myös hauskoja tavalla tai toisella. Lähes joka sivulla on alaviite poikineen. Joskus niissä selitetään lääketieteellisiä termejä, mutta usein niissä on muita asiaan liittyviä hauskoja huomioita, eli ne pitää tietenkin myös lukea. Tämä hidastaa lukuvauhtia entisestään. Alaviitteet on merkitty pikkuruisilla tähdillä, joiden etsimiseen sivun tekstien seasta menee myös aikaa. Usein tähti on sijoittunut lainauksen perään, jolloin sitä ei lainausmerkkien perästä meinaa huomata. Luontevampaa olisi huomata tekstissä tähti, joka johdattaa alaviitteelle. Nyt mennään alaviite edellä ja etsitään sitten sen paikkaa.

Kirjan lukeminen on kuin katsoisi tv:stä Teho-osastoa: mennään vauhdilla tilanteesta toiseen. Loppu on surullinen, mutta se katkaisee luontevasti päiväkirjan. 

Esimerkki alaviitteistä. 

Esa-Pekka Kanniainen: Hämähäkin huone

Kanniaisen edellinen teos, esikoisdekkari Pimeä huone, ilmestyi vuonna 2011. Sen tapahtumat sijoittuivat vuoteen 2006. Uusin kirja, juuri lukemani Hämähäkin huone ilmestyi kahdeksan vuotta myöhemmin, 2019. Kirjojen tapahtumien välillä on kuitenkin vain kolme vuotta aikaa, uudemman kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2009. 

Päähenkilönä jatkaa komisario Anna Kariluoto, joka on paennut parisuhdettaan Afganistanin pääkaupunkiin Kabuliin kouluttamaan naispoliiseja. Kirjassa ollaan vuoroin Kabulissa, vuoroin Lounais-Suomen maisemissa. Luvut ovat lyhyehköjä ja tapahtumissa pysyy hyvin kärryillä. Lähi-Idästä kerrotaan kiinnostavasti suomalaisen naispoliisin näkökulmasta. 

Vaikka Kanniainen ei aina kerro kovin tarkoin tapahtumista ja välillä hypätään tilanteesta toiseen, on kirja yllättävän intensiivinen ja se pitää hyvin otteessaan. Samaa taisin sanoa edeltäjästäkin. Kanniaisella on kirjoittamisen taito. Toivottavasti seuraavaa Kariluoto-kirjaa ei tarvitse odottaa lähes kymmentä vuotta.