Lucy Diamond: Uusien alkujen talo

Olen lukenut Lucy Diamondilta aiemmin Rantakahvilan ja Rantakahvilan joulun, joita kumpaakaan en rankannut kovin korkealle. Niinpä tartuin jopa hieman vastahakoisesti Diamondin uusimpaan suomennokseen, Uusien alkujen taloon. Selailin huolekkaana kirjan sivumäärää, liki viisisataa sivua, ja arvelin lukemisesta tulevan tuskaisen taipaleen. 

Toisin kävi. Uusien alkujen talo kertoo vuokratalosta, jonka asukkaat tutustuvat vähitellen toisiinsa ja ystävystyvät. Talossa asuu enimmäkseen naisia, joilla on ollut ryppyjä rakkaudessa. Kirjan juoni on hyvin ennalta arvattava, mutta siitä huolimatta se vie mukanaan. 

Kepeä romanttinen romaani, jonka lukeminen sujuu liiankin nopeasti. Talon leppoisassa tunnelmassa ja mukavien asukkaiden parissa viihtyisi pidempäänkin.

Saija Kuusela: Vyöry

Luin vastikään Kuuselan esikoisteoksen Katse, josta en ihmeemmin pitänyt. Ylikonstaapeli Nea Guttormin kyky "nähdä" tapahtumia, jotka liittyvät tutkintaan, on siinä vahvasti esillä. 

Vyöryssä Guttorm joutuu palaamaan Trondheimiin, jossa hän aloitti uransa kymmenen vuotta aikaisemmin. Kirjassa selviää, miksi Guttorm joutui lähtemään Trondheimista vain vuoden siellä oltuaan. Nean kykyä tarvitaan tässä kirjassa vasta sen loppupuolella, ja se on luontevammin esillä. 

Vyöry on huomattavasti sujuvampaa tekstiä kuin Katse. Kirjassa kuitenkin pantataan omituisia asioita, kuten salaperäisen hänen sukupuolta, jolla ei ole sanottavaa merkitystä juonen kannalta. Edelleen on kirjailijalla kohokohtien luominen vähän hakusessa. Liikaa painoa pannaan pikkuasioille, jotka eivät kuljeta juonta eteenpäin, kun taas jotkut tapahtumat, kuten lumivyöry tai tapaaminen hänen kanssa, joilla saisi helposti enemmänkin jännitettä aikaan, sivuutetaan nopeasti. 

Henriikka Rönkkönen: Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia

Jos Kankaan Miehiä ja mielenrauhaa oli siveellinen, Rönkkönen on kaikkea muuta. Kaiken odottamisen ja mielikuvituspoikaystävien jälkeen Rönkkösellä on vihdoin parisuhde, josta kertoa.

Kirjan alussa huokaisin, että taas tätä loputonta alapääsanastoa. Rönkkösen tapana on olla hyvin suora niin sanoissa kuin teoissaankin. Mietin, onko pelkän sanaston tarkoitus herättää huvittuneisuutta lukijassa. Minua se ei ainakaan naurata. Muutamaa sivua myöhemmin nauroin kuitenkin ääneen, koska Rönkkönen nyt vaan on hulvaton kaikessa kuvailussaan. Hihittelin pitkään kuntouimareiden kuvaukselle.

Rönkkösen loputon itsetutkiskelu tuo mieleen muutaman muun kirjailijan, joita satunnaisesti seuraan instagramissa. Kun päätyö on kirjoittaminen ilman työaikoja, eikä ole lapsia tai miestä passattavana, puuttuu arjesta helposti rutiinit. Ihminen, jolla on perhe ja jonka arki täyttyy työssäkäymisestä, ruuanlaitosta sun muista askareista, ei ehdi loputtomiin miettiä toisen jokaista ilmettä tai huokausta. Tai omia tunnetilojaan. Suosittelenkin lämpimästi kirjailijoillekin päivätyön kokeilemista silloin tällöin. Siitä saattaa saada kirjoihinkin sisältöä. 

Marja Kangas: Miehiä ja mielenrauhaa

En ole todella pitkään aikaan jättänyt yhtään kirjaa kesken. Periaatteenani on, että kun olen kirjan lainannut, myös luen sen. Nyt valitettavasti tuli vastaan kirja, jota en pystynyt lukemaan. 

Miehiä ja mielenrauhaa kertoo kuvataiteen opettaja Tuulista, joka täyttää 40 vuotta. Ainoa Tuulin päässä pyörivä ajatus on, että hän haluaa suudella jotakuta miestä. Varsinainen Neitsyt Maria. Pian käy ilmi, että haluaa Tuuli muutakin. Itse asiassa hän ei ajattele mitään muuta kuin miehiä ja heidän varustelutasoaan.

Kesäloman alkaessa Tuuli matkustaa Espanjaan, koska kotiseudun Tinder on loppuun kaluttu. Aina kohdatessaan miehen Tuulin fantasiat lähtevät laukalle. Tuuli rakastuu tietysti heti ensimmäiseen Tinder-treffiseuraansa. 

Siinä kirjan sisältö sitten onkin. Pidemmälle en jaksanut lukea. Tuuli on kovin siveellinen ja kokemattoman oloinen, joten hänen fantasiansakaan eivät ole kaksisia. 

Camilla Grebe & Åsa Treff: Levoton mieli

Kirjan kirjoittanut parivaljakko Grebe ja Träff ovat siskokset. Siksi varmaan yhteistyö onkin saumatonta. Levoton mieli aloittaa psykologi Siri Bergmanista kertovan sarjan. Pitkin matkaa lukiessani mietin, millainen sarjasta mahtaa muodostua, kun ensimmäisessä kirjassa Siri on vahvasti uhrin roolissa. 

Sirin asiakas löytyy murhattuna ja siitä alkaa pitkä ja polveileva tapahtumaketju, jonka aikana kaikkia Sirin lähellä olevia ihmisiä vuorollaan epäillään murhasta. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja ne etenevät loogisesti. Jotain jää silti puuttumaan. Kirjassa ei ole oikein minkäänlaista jännitettä. Muutenkin kokonaisuus jäi laimeaksi. 

Osaksi se johtuu varmasti siitä, että Siri on kirjan minäkertoja. Olen huomannut, että minäkertoja syö aina osan juonen syvyydestä. Kun kirjassa on minäkertoja, tapahtumia katsotaan kovin yksisilmäisesti.  

Lopuksi kehuskelen omalla nokkeluudellani. Se saattaa tosin olla kuvitelmaa, koska en jaksanut tarkistaa asiaa. Parissa viimeksi lukemassani kirjassa on mainittu automerkki Volvo Crosscountry. Olen ihmetellyt, mikä se mahtaa olla, kunnes yhtenä päivänä ajaessani Volvo XCjonkun perässä tajusin: XC on lyhenne sanasta crosscountry. 

Saija Kuusela: Katse

Uuden dekkarisarjan aloituskirja. Vaikka kirjailija on suomalainen ja asuukin Suomessa, on kirjan tapahtumapaikkana pohjoisnorjalainen kylä tunturien ja jäätiköiden keskellä. Mielenkiintoinen valinta.

Nea Guttorm on ylikonstaapeli, joka on aiemmin työskennellyt keskusrikospoliisin profiloijana Oslossa, mutta muuttanut äskettäin takaisin pohjoiseen lähelle kotiseutuaan. Ei sentään kotikyläänsä, kuten niin monissa muissa viimeaikaisissa lukemissani kirjoissa.

Nealla on kyky, jota hän peittelee ja joka on pysynyt piilossa hänen asuessaan Oslossa. Pohjoisessa puoliksi saamelaisen Nean taito aistia tulevia tapahtumia ja nähdä asioita, joita muut eivät näe, palaa voimakkaana takaisin. Kovin stereotyyppistä antaa saamelaistaustaiselle tällainen kyky.

En ihmeemmin pidä tällaisista yliluonnollisuuksista. Onneksi kirjassa on paljon tavanomaistakin poliisitutkintaa ja ihmissuhteisiin liittyvää kuhinaa. 

Kirja lähtee käyntiin hyvin jähmeästi. Päähenkilöllä on paljon ongelmia ja niiden lyöminen pöytään heti kättelyssä tekee juonesta koukeroisen. Vähitellen henkilöt tulevat tutummiksi ja juonta on helpompi seurata. Varsinaista kohokohtaa juonessa ei tullut. 

Inger Frimansson: Lintulapsi

Olen lukenut kaikki Inger Frimanssonilta suomennetut psykologiset trillerit. Niiden ilmestymisestä on kauan, ja olenkin aikoinaan merkinnyt ne Facebookin muistiinpanoihin ja siirtänyt sieltä sitten tänne, kun muistiinpanot lakkasivat toimimasta. Siirto tapahtui 2016. Kävin lukemassa kaikki senaikaiset Frimansson-muistiinpanoni ja huomasin, että siihen aikaan en juuri arvostanut psykologisia trillereitä. 

Frimansson on kuitenkin tehnyt minuun vaikutuksen. Hänen kirjansa ovat aivan omaa luokkaansa kieron ihmismielen kuvauksessa. Lintulapsi ilmestyi Ruotsissa 2020, ja takaliepeestä käy ilmi, että Frimansson kirjoitti sen kustantajan toivomuksesta. Kirja on Justine Dalvikin merkillisistä vaiheista kertovan sarjan kolmas osa, joka jäänee myös viimeiseksi, onhan Frimansson jo 78-vuotias. Sarjan aiemmat osat ovat Hyvää yötä, rakkaani, joka ilmestyi 1999, ja Varjo vedessä, ilmestymisvuosi 2007. Sarja on siis kasvanut hyvin harvakseltaan. Se kannattaa kuitenkin lukea järjestyksessä, vaikka viimeisessä osassa hyvin briiffataankin aiemmista tapahtumista. 

Lintulapsi ikään kuin kokoaa Justinen ja hänen yhä elossa olevien läheistensä vaiheet. Tapahtumat kiihtyvät loppua kohden niin, että lukija saa jännittää, ehtivätkö kaikki asiat saada ratkaisunsa, ennen kuin sivut loppuvat. 

Inger Frimansson on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija psykologisen trillerin ystäville. 

Maria Mustranta: Äidin tehtävä

Tartuin kirjaan ilman ennakko-odotuksia. Teksti vei mukanaan välittömästi.

Kirjan minäkertojalla Lauralla on poika, jolla on haasteita käyttäytymisessään. Kouluympäristö huonontaa pojan oloa ja pahentaa käyttäytymisen ongelmia. Koulussa ei oikein osata toimia pojan kanssa. Äiti tuskastuu jatkuviin koulusta tuleviin viesteihin. Toisaalta näin opettajana kuiskaisin tähän väliin, että opettajalla on vastuullaan myös ne muut 20 oppilasta. 

Yksinhuoltaja Laura ystävystyy poliitikon vaimon Mirellan kanssa. Mirellan pojalla Rafaelilla on myös haasteita käyttäytymisessään, ja Mirellan suhtautumistapa niihin on vähintäänkin mielenkiintoinen. Lukija seuraa kulisseissa viehättyneenä kahden eri yhteiskuntaluokasta tulevan naisen ystävyyttä. Lauralla on myös menneisyys, jonka paljastumista hän pelkää.

Vaikka Mirellan ystävyys on Lauralle tärkeää, vielä tärkeämpää on pojan hyvinvointi. Laura tekeekin ratkaisunsa ystävyyden ja poikansa tulevaisuuden välillä. 

Kirjan teksti on niin soljuvaa, että sen lukeminen on vaivatonta. Kirjailija on saanut tavattoman paljon käänteitä ja pohdittavaa mahtumaan pieneen tilaan.

Jenny Colgan: Vehreitä kukkuloita ja kaukorakkautta

Vehreitä kukkuloita ja kaukorakkautta on Colganin Kirjakauppa Skotlannissa -sarjan kolmas osa. Olen aiemminkin marmattanut siitä, että kustantaja ei erottele kahden eri sarjan kirjoja mitenkään. Kirjojen kansissa voisi olla pienellä maininta sarjasta. 

Tajusinkin tämän kirjan kuuluvan Skotlanti-sarjaan vasta, kun alkoi näkyä aiemmista osista (Uusia lukuja ja onnellisia loppuja, Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja) tuttuja nimiä. Sarjan kirjojen perimmäinen juonikuviohan menee siten, että lontoolaisnainen matkustaa syystä tai toisesta Skotlantiin ja rakastuu siellä skotlantilaismieheen ja jää sitten sinne. 

Tällä kertaa kirja alkaa vähän eri tavalla, mutta jatko sujuu vanhaan malliin. Skotlanti-sarja on kuitenkin ihanaa luettavaa, eikä vähiten maisemien kuvailun takia. Colgan kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Ainoan kerran langat katoavat hetkeksi, kun Zoen lapset ilmestyvät paikalle. Siinä saa vähän aikaa tavata, kuka onkaan kuka, kun en aiemmasta kirjasta muistanut. Muuten juoni pysyi hyvin kasassa.

Heikki Hietamies: Äideistä parhain

Sain tämän kirjan käsiini aivan sattumalta. Tytär oli lukenut sen lukuhaastetta varten (saman perheen jäsenten kirjoittamat kirjat tms.) ja vinkkasi minullekin. Olin itse asiassa hetken pohtinut Eve Hietamiehen Numeroruuhkan pariksi Laila Hietamiestä, mutta hylännyt ajatuksen välittömästi, koska Laila Hietamiehen kirjat eivät nyt sytyttäneet. Itse muistan Heikki Hietamiehen parhaiten lapsuuteni Lauantaitansseista, enkä tullut edes ajatelleeksi, että hän on tehnyt uraa myös kirjailijana. 

Äideistä parhain on ohut kirja, joka osoittautui yllättävän hyväksi. Siitä on tehty elokuvakin, jota en tietenkään ole nähnyt (en juuri katso elokuvia, ainakaan kotimaisia). Kirja kertoo sotalapsi Eeron matkasta Ruotsiin sodanaikaisen äitinsä Signen hautajaisiin. Paljon muistoja nousee matkan aikana mieleen, ja paljon selviää myös Eerosta itsestään, saati äidistä. Äidin ikävä lastaan kohtaan ei ollutkaan aivan niin aukotonta, kuin Eero lapsena kuvitteli. 

Jäin miettimään termiä sotalapsi. Kaikki, ainakin aikuiset, tietävät, mitä sillä tarkoitetaan. Suomesta lähetettiin toisen maailmansodan aikana muihin Pohjoismaihin, pääasiassa Ruotsiin, noin 80 tuhatta lasta. Järkyttävä määrä. Kirjassakin sivutaan sitä, että aikanaan ei katsottu tarpeelliseksi tai tultu edes ajatelleeksi sotalapsena olon vaikutusta lapsen sen jälkeiseen elämään. Nythän sotalapsena olleet lienevät jo elämänsä ehtoopuolella, jos edes elossa ovat. 

Mielenkiintoinen kirja. Panen Heikki Hietamiehen muutkin kirjat lukulistalle.

Louise Penny: Petollinen valo

Ylikomisario Armand Gamachesta kertovan sarjan uutuus on varsinainen lukuromaani. Sitä on mahdotonta lukea nopeasti, vaan sitä täytyy makustella ja astua sisään tunnelmaan. Harmikseni tässä kirjassa ei herkuteltu yhtä yltäkylläisesti kuin sarjan aiemmissa osissa. Liekö myös kääntäjä vaihtunut, koska tässä kirjassa oli joitakin mauttomia tai kirjan tunnelmaan sopimattomia sanavalintoja, kuten pizzaslaissi.

Toki kirjassa on pakollinen murhakin. Itse mietin, miten niin pienessä kylässä, jota ei edes kartoista löydy, voikin niin usein tapahtua murhia. Kuinka ollakaan, samaa asiaa ihmeteltiin kirjassakin. Samaa olen muuten joskus pohtinut Gotlannin kohdalla.

Pennyn kanadalaiseen pikkukylään sijoittuva sarja vain paranee osa osalta. Tuskin maltan odottaa seuraavaa osaa. Siinä lienee luvassa jännittäviä käänteitä ylikomisario Gamachen ja tarkastaja Beauvoirin yksityiselämän osalta. 

Katrine Engberg: Isola

En ole aiempia Engbergin kirjoja kovin korkealle rankannut, mutta mistä lie syystä Isola on aivan älyttömän vetävä kirja. 

Rikostutkija Jeppe Kørner on ottanut virkavapaata Kööpenhaminan poliisista ja lähtenyt Bornholmin saarelle metsuriksi. Kollega Anette Wernerin tutkiman jutun johtolangat johtavat samaiselle saarelle, joten Jeppekin joutuu poliisihommiin. 

Sivujuonena Jepen ja Aneten vanha tuttu Esther de Laurentis on Bornholmissa hänkin kirjoittaakseen kuulun edesmenneen antropologin elämäkertaa. 

Kirja pitää tiukasti otteessaan eikä lukemista pysty lopettamaan edes yöksi. Ja loppu, voi mikä ihana loppu tässä kirjassa on. Niin ihana. 

Johanna Mo: Varjolilja

Luin vastikään Saarimurhat-sarjan ensimmäisen osan, Yölaulajan, ja pidin siitä. Yölaulajassa poliisi Hanna Duncker on muuttanut kotisaarelleen Öölantiin ja alkaa työskennellä siellä poliisina. Hannan isä on jo kuollut, mutta eläessään hänet tuomittiin vankilaan kotisaarella tehdystä murhapoltosta. Hanna yrittää vaivihkaa työnsä ohessa selvittää, oliko isä todella syyllinen rikokseen.

Varjoliljassa Hannalla on niin kiire etsiessään kadonnutta pikkulasta ja tämän isää, että oman tutkimuksen tekeminen jää sivuun. Saarella on kuitenkin joku, joka kokee Hannan toimet uhkana ja puolestaan uhkailee Hannaa.

Varjolilja on todella vauhdikas ja mukaansa tempaava. Kirjassa kulkee niin monta juonikerrosta päällekkäin, että lukija ei malttaisi odottaa, että edetään asiasta toiseen. 

Näinpä jäi sarja taas jännittävään kohtaan, koska Hannan isän tapaus ei edennyt puusta pitkään. Sarjan kolmas osa on jo ilmestynyt ruotsiksi. Toivottavasti se käännetään pian. 

Käännöksestä onkin muuten sanottavaa. Kadonneella pikkulapsella on "unilappu", jossa on eläimen pää. Yleensä kai sitä kutsuttaisiin unirievuksi. Ei ehkä ole kääntäjälle tuttua termistöä. Toinen, mikä särähti silmään useamman kerran, on miehen käyttämä hajuvesi. Aivan varmasti. Eiköhän kyseessä liene partavesi. Muutenkin käännöksessä oli joitakin outoja sanavalintoja, jotka saivat tavaamaan virkettä useamman kerran, koska sen merkitys ei ollutkaan yksioikoinen sanavalinnan takia. 

Riley Sager: Eloonjääneet tytöt

Kansiliepeen kuvan mukaan kirjailija on näköjään mies. Jotenkin kuvittelin, että Riley on naisen nimi. Sinänsä aivan sama, tuskinpa se on sisältöön vaikuttanut. 

Eloonjääneet tytöt on taas yksi pettymys. Kun kirja alkaa, kaikki on jo tapahtunut. Tarina on jo kerrottu. Quincy on vuosia aiemmin ollut ystäviensä kanssa mökillä, jonne ilmestynyt murhaaja tappoi kaikki muut. Vain Quincy selvisi. Kirja lähtee hyvin hitaasti ja nihkeästi käyntiin. Lukija ei tiedä, mitä odottaa. Herää epäilys, onko mitään odotettavaa. 

Sager on yrittänyt saada kuluneesta aiheesta jotain uutta irti, heikolla menestyksellä. Lopussa on pari yllättävää käännettä, mutta niitä ei kannata henkeään pidätellen odotella. 

Kale Puonti: Satu – alamaailman rautarouva

Alamaailman rautarouva Satu toimii kirjassa itse kertojana. Kirja etenee suunnilleen kronologisessa järjestyksessä halki rautarouvan elämän aina nykypäivään saakka. Kirjasta puuttuu tarinallinen aines. Se on raadollinen kuvaus siitä, miten elämä lähtee menemään pieleen. 

Olen aiemminkin moittinut Puontia dokumentaarisesta otteesta kertomakirjallisuudessa (Manni). Valitettavasti sama näkyy tässäkin kirjassa. Puontin nimi on kirjan kannessa, mutta on vaikea nähdä hänen osuuttaan kirjan kokoamisessa. Varmasti hän on auttanut aineksen saamisessa kirjalliseen muotoon, aineiston hankinnassa sun muussa, mutta olisin toivonut vähän muutakin. Tällaisenaan kirja on raskasta luettavaa. Hyvä haamukirjoittaja saisi surullisenkin elämäntarinan soimaan lukijan korvissa. 

Kirja sopisi hurjan hyvin opettavaiseksi lukemistoksi yläkoululaisille. Kirja on kooltaan pieni ja lyhyt., alle kaksisataa sivua. Sen sanoma on: vankilassa ei ole kivaa. Kirjassa on nostoina pieniä lausahduksia tai runonpätkiä Sadun vankila-aikaisista päiväkirjoista. Juuri sellaisia, jotka uppoaisivat yläkouluikäisiin. Alla pari kuvaa niistä. 

Meri Valkama: Sinun, Margot

Kovasti kohuttu ja kehuttu teos päätyi viimein käsiini lähes tarkalleen puoli vuotta varaamisen jälkeen. Tein varauksen jouluaattona ja sain kirjan juhannuksena. Edelleen siinä näkyy olevan yhä sadan innokkaan lukijan jono.

Kirja osoittautui suureksi pettymykseksi, mutta kun sitä niin kauan olin odottanut, katsoin velvollisuudekseni kahlata sen läpi. Yksi sana kirjailijalle: tiivistäminen. Yli viisi ja puoli sataa sivua on aivan liikaa. Tiiviimpänä tarinassa olisi enemmän vetoa.

En myöskään syttynyt kirjan poliittisille palopuheille. Toki ymmärrän, että politiikka on tärkeä osa kirjan juonta, mutta yleensä välttelen sillä kyllästettyjä kirjoja. En tajunnut etukäteen Sinun, Margotin olevan Saksan hajoamisen ytimessä. Juoni sinällään oli kiehtova, se vain hukkui kaiken sosialismikohinan alle. 

Kirjailijan käyttämät tehokeinot olivat myös hämmentäviä. Ne putkahtivat ykskaks kadotakseen taas lopullisesti tai ainakin pitkäksi aikaa. Tehokeino: nostaa joku sana kaksoispisteen edelle ja selitys tai täydennys perään. Näyttää kummalliselta pitkässä proosatekstissä. Samoin toinen tehokeino, luetella paljon asioita peräjälkeen ilman pilkkuja. Tällaiset tehokeinot toimisivat lyhyemmässä tekstissä, mutta eivät tällaisessa tiiliskivessä. 

Johanna Mo: Yölaulaja

Olin varannut Johanna Mon uutuuskirjan Varjolilja kirjastosta, ja viime hetkellä tajusin, että se onkin sarjan toinen osa. Sain samaan aikaan käsiini tämän ensimmäisen osan, Yölaulajan, ja uutuuden, joka on tietenkin varattu jo seuraavalle, eli ajolähtö tuli taas. 

Yölaulajan keskeisessä roolissa on rikostutkija Hanna Duncker, joka palaa töihin kotisaarelleen Öölantiin Ruotsin itärannikolle. Hanna on vaivaantunut menneisyydestään, joka on kaikkien paikallisten tiedossa, vaikka yrittääkin päästä sinuiksi asian kanssa. 

Hanna joutuu uudella työpaikallaan ensi töikseen selvittämään nuoren pojan kuolemaa. Samaan aikaan rikoksen tutkimisen kanssa joutuu Hanna pohtimaan omaa rooliaan paikallisten silmissä. Pojan kuolema selviää, mutta Hannan elämään liittyvät käänteet jäävät auki ja niiden selvittely jatkunee seuraavassa kirjassa. 

Pari kohtaa kirjassa jäi kaihertamaan. Kun yksi henkilöistä saattaa lapsensa aamulla kouluun, matkaa on 800 metriä. Iltapäivän hakuhetkellä matkaa onkin useampia kilometrejä. Toinen vaivaamaan jäänyt asia on kyseenalaisissa oloissa elävä nuori, jonka tilanteen parantamiseksi ei edes poliisi tee mitään. Hanna vain toteaa, että huoli-ilmoituksia on tehty kasapäin, eikä niistä ole ollut hyötyä. Moinen kädettömyys pöyristyttää, vaikka kyse onkin fiktiivisestä henkilöstä. 

Kirja etenee mukavasti ja henkilötkin vaikuttavat kiinnostavilta.