maanantai 21. joulukuuta 2020

Erich Segal: Rakkauskertomus

Love Story eli Rakkauskertomus on lyhyt, kaunis ja surullinen rakkaustarina. Katsoin kirjasta tehdyn elokuvan tänä syksynä uudelleen, kun se tuli Netflixin listalle. Kun on katsonut elokuvan, erityisesti Jennyn repliikit soivat korvissa Ali MacGraw'n äänellä. 

Lukemani kirja on Suuren suomalaisen kirjakerhon kuukauden kirja vuodelta 1970. Siinä on liitteenä valokuvia kirjasta tehdystä elokuvasta. 

Mielestäni kirja on parempi kuin elokuva. Kirja kertoo paremmin myös Oliverin ajatuksista. Kirjan loppukin on kauniimpi kuin elokuvassa. Elokuvan puolesta puhuu tietysti Ryan O'Nealin karisma. 

Tämä kirja on myös siitä erikoinen, että toisin kuin useimmat muut lukemani kirjat, se löytyy omasta kirjahyllystäni. 









Peter Mohlin & Peter Nyström: Viimeinen elämä

Kirjan alku vaikuttaa kovin tavanomaiselta: FBI-agentti, jota nigerialaiset huumekauppiaat ampuvat. Onneksi tapahtumapaikka vaihtuu nopeasti Ruotsiin, ja agentilla on edessään uudenlaiset haasteet. 

Tapahtumat etenevät vauhdilla ja kirja on sikäli kiinnostava. Kokonaisvaikutelma jää kuitenkin falskiksi, vaikka kirjalla on kaksi kirjoittajaa. Päähenkilö vaikuttaa varsin hölmöltä. Tuskinpa todistajansuojeluohjelmassa oleva ammattilainen laulaa heti kaikille vastaantulijoille todellisen henkilöllisyytensä. Ainakaan, jos henki on hänelle kallis. 

Ihmetyttää myös kahden todistajansuojeluohjelmassa olevan henkilön tapaamispaikan suunnittelu toisen sijoituspaikkaan. Eiköhän jokainen järkevä ihminen sopisi sen jonnekin kolmanteen paikkaan. 

Kirjassa selvitellään kymmenen vuoden takaista katoamistapausta, joka ratkeaa kuin ihmeen kaupalla, kun saadaan ammattilainen paikalle. Kirjassa on hyviä juonikuvioita, mutta aina ne latistuvat loppua kohti. Olenkohan vain liian vaativa, kun odotan enemmän? 




torstai 17. joulukuuta 2020

Lisa Jewell: Joka askel jonka otat

Kaiken keskiössä on viisikymppinen, komea ja karismaattinen rehtori, joka osaa nostaa huonomaineiset koulut suosta. Kirjassa hypitään näkökulmasta toiseen: koulutyttöjen maailmasta rehtorin naapureiden kautta rehtorin perhe-elämään. Vähitellen kaikki nivoutuu selkeäksi tarinaksi. 

Joku on kuollut. Kuten useimmissa trillereissä nykyään, kuolleen henkilöllisyys paljastuu vasta loppuhuipennuksen aikoihin. Kirjassa on välilukuja, joissa henkilöitä kuulustellaan poliisiasemalla. Muut tapahtumat ovat tapahtuneet ennen kuulusteluja. Vasta lopussa poliisit henkilöityvät selvittämään tapahtumat. 

Kirja on valtavan hyvä. Se on kirjoitettu kiinnostavalla tavalla, eikä sitä malttaisi laskea käsistään. Piirit ovat pienet, eikä henkilöissä ole sekoittumisen vaaraa. Kaikki vaikuttaa niin selkeältä, että jo alkupuolella herää ajatus siitä, että kaikki ei ehkä ole sitä, miltä näyttää. Syyllisestäkin saa aavistuksen jo hyvissä ajoin, vain murhattu ja motiivi ovat edelleen hämärän peitossa. 

Kirja ei paneudu syyllisen selvittelyyn, koska murha tapahtuu vasta lopussa. Se vain johdattelee vähitellen kohti tapahtumien lakipistettä. Pidän myös siitä, miten kirjan lopussa katsotaan tulevaisuuteen. Viimeinen keskustelu jättää miettimään, että ei kai vaan...




sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Marie Bengts: Murha muotinäytöksessä

Pidän Bengtsin 1950-lukulaisista hyväntuulen kertomuksista. Toki niissä tapahtuu murhia, mutta selvittely ja kaikenlainen hyväntahtoinen juoruilu on pääroolissa. 

Muotisuunnittelija Hannah Lönn tuntuu olevan usein siellä, missä tapahtuu. Koska hän on utelias luonteenlaadultaan, hän lähtee mielellään selvittelemään rikoksia. Ajan hengen mukaisesti naiset eivät saisi tehdä juuri muuta kuin istua ja olla kauniita. Hannah Lönn on tyypillinen ajankuvan kirjallisuuden päähenkilö: topakka ja omapäinen. 

Jos Hannahille vielä suotaisiin rakkaustarina, niin kirjat olisivat täydellisiä. 




tiistai 8. joulukuuta 2020

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana

Kirjan alku on suorastaan piinaavan jännittävä: annetaan ymmärtää, että Gracen mies Jack pitää vaimoaan vankina kotona. Jännitys latistuu nopeasti, kun käy ilmi, että näin tosiaan on, mutta tilanne ei etene oikeastaan mihinkään suuntaan. Välillä takaumissa kerrotaan, mitä pariskunnan välillä aiemmin on tapahtunut. Kaikki on kuitenkin aika tasapaksun latteaa, eikä vie tarinaa eteenpäin. 

Lähinnä jäin ihmettelemään, miten tavattoman typerä nainen kirjan Grace onkaan, kun edes meni naimisiin Jackin kanssa. Epätoivoinenkin lie ollut. 

Kirjassa olisi ollut ainesta jännittävämpäänkin tarinaan. Tämä tarina kävi vain pitkäveteiseksi ennen loppuratkaisua. Mitä muuta voi odottaakaan kirjalta, jonka nimi jo paljastaa kaiken? 




sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Tina Frennstedt: Epäilys

Kirja lähtee verkkaisesti käyntiin, mikä kuulunee asiaan, kun puhutaan jo kylmenneiden tapausten selvittelystä. Oli vaikea sopeutua verkkaiseen tahtiin, kun viime aikoina olen lukenut vauhdikkaampia kirjoja. 

Kirjan päähenkilönä on Cold case -ryhmän päällikkö Tess Hjalmarsson, joka ryhmineen keskittyy selvittämättä jääneiden tapausten puimiseen. Kirjassa annetaan mielestäni kohtuuttomasti huomiota Hjalmarssonin sukupuoliselle suuntautumiselle, joka ei ole mitenkään olennainen juonen kannalta. 

Loppua kohti kirjassa vauhtikin kiihtyy ja tunnelma muuttuu suorastaan jännittäväksi. Ei kirja huono ollut, vain hidastahtinen minun makuuni. 




torstai 3. joulukuuta 2020

Suvi Piiroinen: Routamorsian

Piiroinen on vahvassa nousussa suomalaisten dekkaristien kärkeen. Kirja kirjalta henkilöt käyvät kiinnostavammiksi, eikä vähiten siksi, että pääjuonen rinnalla kulkee poliisien elämään liittyviä sivujuonia. Sellaiset antavat kirjaan syvyyttä. Routamorsiamen sivujuonet ovat tunteisiin käyviä. Tästä onkin enää vaikea panna paremmaksi. 

Taas kerran tapahtui kummallinen yhteensattuma: tässäkin kirjassa siepataan naisia, kuten edellisessä lukemassani kirjassakin. Samantapaiset teemat tuntuvat usein toistuvan eri kirjoissa. 

Kirjan keskeinen poliisi, Joensuun poliisin rikoskomisario Väinö Rossi on sympaattinen tyyppi. Hänen luonaan asustaa pojantytär Nelli. Toinenkin poliisi, leskimies Rob Peura, asuu kaksin tyttärensä kanssa. Kirja tarjoaakin vähän erilaista perhemallia totuttuun "poliisi-isä käy töissä, vaimo hoitaa perheen" -malliin. 

Lisäbonuksena kirjassa on myös hyvin kaunis kansi.




keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Lars Kepler: Peilimies

Kirjan ensimmäiset luvut ovat täynnä vastenmielistä väkivaltaa, jopa ällöttävyyteen saakka. Aloinkin miettiä, että muutama vuosi sitten tällainen väkivaltaisuus ja toisen ihmisen kaltoinkohtelun äärimmäisten muotojen kuvailu oli normi dekkareissa. Onneksi siitä on päästy ja huomattu, että muillakin keinoin voi kirjasta tehdä kiinnostavan. Ahndorilin pariskunta näyttää kuitenkin edelleen vannovan väkivallan nimiin. 

Peilimies on jo kahdeksas Joona Linna -dekkari. Joonan tytär vanhenee ja Joonalla on takana jo monta parisuhdetta. Joona sen sijaan ei tunnu vanhenevan, vaan porskuttaa entiseen malliin yksin veitsi hampaissa kohti pahiksia. 

Kirjassa ei suuremmin vaivauduta briiffaamaan lukijaa aiempiin tapahtumiin. Sinänsä ärsyttävää, kun Joona esimerkiksi vierailee entisen työkaverinsa Saga Bauerin luona, jolla selvästikään ei ole kaikki kunnossa. Kuitenkaan ei mitenkään avata, mikä Sagaa jäytää. Enkä kyllä muista yhtään. Myös kirjan viimeiset repliikit jäävät minulle arvoitukseksi. 

Peilimiehen juoni on kiitettävän kekseliäs. Yllättäviä käänteitä tulee aina uudelleen ja uudelleen. Osan käänteistä saattaa aavistaa etukäteen, osa jättää hämmästelemään. Plussaa siitä, että tapahtumat pysyttelevät yhdessä maassa eikä niihin liity itäeurooppalaisia, Baltian maiden asukkaita tai huumekuriireja. Viime mainittuja on nähty kyllästymiseen saakka. Peilimies on virkistävän erilainen. 

Yhdellä henkilöistä on Touretten oireyhtymä ja koprolalia. Henkilö päästeleekin suustaan sopimattomia lausahduksia jatkuvalla syötöllä. Hänen kuulustelemisensa on palkitsevaa, koska toureetikon on vaikea pitää salaisuuksia. 










lauantai 28. marraskuuta 2020

Lucy Foley: Jahti

Tällä kertaa vahva brittiläinen esikoisdekkari. 

Ystäväjoukko lähtee uudenvuoden viettoon Skotlannin erämaahan. Sitten yksi heistä katoaa ja löytyy kuolleena. Näillä tiedoilla pelkäsin kirjan olevan taas yksi Eikä yksikään pelastunut -muunnelma, jossa kaikki epäilevät toisiaan ja ovat kauhuissaan.

Ei sinnepäinkään. Kirja on virkistävän erilainen. Kirjassa on muutamalle henkilölle annettu ääni, ja tapahtumia seurataan majapaikan pitäjien sekä vieraista kolmen näkökulmasta. Ystäväporukka on ystävystynyt koulu- tai opiskeluaikanaan olleen nyt yli kolmikymppisten joukko. 

Ystävät eivät ajattele toisistaan kovin kauniisti. Kukin muistelee vuorollaan opiskeluaikoja ja muita ystäväporukan aiempia kohtaamisia. Kaikenlaista raadollista paljastuu. Yhden katoamista ei puida juuri lainkaan, ei myöskään syyllisen etsimistä. Kukaan ei oikeastaan ehdi edes säikähtää, koska kaikki ovat niin itsekeskeisiä. Kohti ratkaisua edetään muilla keinoin.

Kirja pitää lujasti otteessaan loppuun saakka.



 




torstai 26. marraskuuta 2020

Helene Flood: Terapeutti

Terapeutti on norjalaisen psykologin trillerimainen esikoisromaani. Kirja etenee verkkaisesti, mutta pitää kuitenkin mielenkiinnon yllä. 

Ihan alkuun vähän tökki, kun tyypin, jonka nimeä ei ollut vielä kerrottu, ajatuksissa pyörii hänen kanssaan asuva Sigurd, enkä ollut varma, onko Sigurd miehen vai naisen nimi. Se on miehen nimi, ja päähenkilöllekin löytyi nimi, Sara. 

Saran mies Sigurd katoaa, ja kirja keskittyykin ensin Sigurdin etsimiseen ja sitten asioiden selvittelyyn. Jotenkin odotin, että Sara olisi perinyt äitinsä sairauden ja se selittäisi asiat, mutta tämä oli nähtävästi vain harhautuskoukku. 

Kirjassa riittää siis pureskeltavaa. Vaikka se tuntuu välillä junnaavan paikallaan, nytkähtää se sitten taas yllättäen eteenpäin. Kirja on keskitasoinen esikoisteos, joka ei herätä sen suurempia tunteita. 

Miinusta annan omituisesta tavasta ilmaista puheenvuoroja. 

Sigurd sanoo, vihaan delfiinejä.

Minä sanon,

- Ei kukaan vihaa delfiinejä.

Eikö voisi käyttää pelkkää repliikkiviivaa ja jättää pilkun pois? Tai vaihtaa johtolauseen ja puheenvuoron paikkaa, jolloin virke kuulostaisi järkevämmältä: Vihaan delfiinejä, sanoo Sigurd.




maanantai 23. marraskuuta 2020

Hans Rosenfeldt: Surman susi

Rosenfeldtilla on mittava meriittilista, ainakin dekkariharrastajan silmissä: Hän on ollut mukana käsikirjoittamassa Siltaa ja Wallanderia. Sen lisäksi hän on yhteistyössä Michael Hjorthin kanssa kirjoittanut Sebastian Bergman -sarjaa, josta pidän paljon. 

Surman susi kuuluu lajityyppiin, joka tuntuu kovin kalutulta. Mukana on niin huumeita kuin venäläismafiaakin. Onneksi näitä vahvemmin esiin nousee paikallispoliisi Hannah Wester lähiyhteisöineen. Hannah Westerin henkilökohtaisessa elämässä riittää puitavaa halki kirjan. Hän osoittautuu sangen mielenkiintoiseksi päähenkilöksi. 

Pidän Surman sudessa erityisesti siitä, että tapahtumien välissä on lukuja, joissa kuuluu pienen Haaparannan kaupungin ääni. Näissä väliluvuissa kurkistellaan myös ihmisten koteihin ja katsotaan kauas tulevaisuuteen. Rosenfeldtin kirjallinen lahjakkuus nousee hyvin esiin näissä pienissä luvuissa. 

Miinuksena kirjassa on todella paljon henkilöitä, ja jouduin pariinkin kertaan selaamaan takaisinpäin nähdäkseni, missä yhteydessä joku oli aiemmin mainittu. 

Kirja loppuu karusti, mutta antaa viitteitä siitä, että jatkoa seuraa. 




perjantai 20. marraskuuta 2020

Sara Blædel: Tyttö puun alla

Edellisen etsivä Louise Rickistä kertovan dekkarin takakannessa väitettiin sen olevan sarjan viimeinen osa. No eipä ollut. Mikä lie ollut syynä moiseen väittämään.

Tällä kertaa Louise Rick on puolen vuoden sapattivapaalla maailmaa kiertämässä. Ihmissuhteet alkavat hiertää, ja samaan aikaan kotomaassa on Louisen perheellä kriisi. Louise palajaa kotiin Tanskaan ja alkaa siinä sivussa selvitellä naisten katoamisia. Kaiken takana ovat jälleen kerran teini-ikäisten riidat ja joku, joka kantaa kaunaa. 

Kirja on taattua laatutavaraa. Vain yksi asia jäi vaivaamaan: kun Louisen toimittajaystävä Camilla saa tietää taas yhden naisen kadonneen, hän ei kerro siitä missään vaiheessa Louiselle, joka kuitenkin yhtäkkiä tietää siitä. Tokikaan kaikkea ei kirjoissa kirjoiteta auki, mutta tämä on mielestäni keskeinen kuvio ja ihmetyttää, ettei sille anneta sen arvon mukaista huomiota. 

Loppua kohden jännitys tiivistyy niin, ettei kirjaa malta laskea käsistään. 

Lisättäköön, että ötökkäkammoisten ei kannata lukea tätä. 






tiistai 17. marraskuuta 2020

Ann Cleeves: Kylmä maa

Seitsemäs osa komisario Jimmy Perezistä kertovassa Shetlanninsaarten murhat -sarjassa. Kuten niin moni sarja edetessään, tämäkin on alkanut vähän kyllästyttää. 

Jimmy Perez on hyvin verkkainen puhumisissaan ja tekemisissään. Pätee myös ihmissuhteisiin, joista ei tule sen valmiimpaa. Perezin kihlattu kuoli muutama kirja sitten, ja uuteen suhteeseen ryhtyminen tuntuu olevan vaikeaa. Vaikeaksi siitä tekee sen, että kaikki vain arvailevat, mitä toinen ajattelee, mutta kukaan ei puhu mitään. Varsinaista pään seinään hakkaamista.

Perez huolehtii kuolleen kihlattunsa pienestä tyttärestä, vaikkei olekaan tämän isä. Perez hoitaa tunnollisesti arki- ja kouluasiat, mutta minua vaivaa se, ettei Perez osoita minkäänlaisia tunteita tyttöä kohtaan. Eihän se pääasia ole dekkarissa, mutta ärsyttävä yksityiskohta silti. 

Maanvyörymän myötä saarelta löytyy kuollut kaunotar. Perez alkaa selvittämään naisen henkilöllisyyttä ja murhaajaa. Edessä on paljon yllättäviä käänteitä. Naapurin nuorukaisen salaisuus tosin oli paljon latteampi kuin kuvittelin sen voivan olla. 




sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Ville Nummenpää: Kyy

Virkistävä, tuore esikoisdekkari, jossa ei kursailla suotta. Nummenpäällä on sana hallussaan. 

Kyyssä on kaksi minäkertojaa, nokkela konsultti Sebastian ja linnassa istunut prätkäjengiläinen Rudolf. Miesten tiet risteävät ja siitä alkaa aikamoinen ralli. Kirjassa ei turhia arvailla tai aprikoida, vaan tapahtumat etenevät suoraviivaisesti kahakasta kahakkaan. 

Kirjan juoni ei tunnu takakansitekstin mukaan kaksiselta, mutta se tempaa vauhdilla mukaansa. Huumoria viljellään sopivasti, osuvimmat laukaukset saavat nauramaan melkein ääneen. Kirjassa on myös sopivasti yllättäviä käänteitä. Viimeisen arvasin loppua kohti, se on varmaan tarkoituskin. 

Tapahtumat jäävät sen verran auki, että Kyylle voisi toivoa jatkoa. 




lauantai 14. marraskuuta 2020

Sophie Hannah: Kolme neljästä

Juoneltaan vähän kuivakka Hercule Poirot -dekkari. Neljä henkilöä saa kirjeen, jossa vastaanottajaa syytetään erään vanhuksen murhasta. Kirjeen lähettäjäksi on merkitty Hercule Poirot, joka pöyristyy moisesta ja alkaa heti kiivaasti selvittää kirjeiden lähettäjää. Vanhuksen kuolemaa pidetään tapaturmaisena, kunnes Poirot sekaantuu asiaan. 

Kirjeiden saajat eivät tunnu liittyvän lainkaan toisiinsa, mutta nerokas Poirot kaivelee kunkin menneisyyttä ansiokkaasti. Kirjassa on paljon aitoa agathachristiemaisuutta, mutta se ei silti nouse samalle tasolle. Lopputulos on hätäisen oloinen, ja Poirotin rauhallinen pohdinta puuttuu tyystin. 

Lukukokemus olisi luultavasti ollut miellyttävämpi, jos osakseni ei olisi kirjastosta osunut pikkuruisella präntillä painettu pokkari, jota oli mahdoton saada pysymään auki, jotta voisin kutoa lukiessani. Yleensä en lue lainkaan pokkareita, koska niiden teksti nyt vain on liian pientä. 






tiistai 10. marraskuuta 2020

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä

Enkelimetsä taitaa olla kolmas kirja Isa Karos -sarjassa. Kirjan alkupuolella vihjaillaan poliisitiimiä kohdanneesta tragediasta. Myöhemminkin mainitaan jonkun Jannen kamala kohtalo. Harmi kyllä, en yhtään muista, mikähän tragedia tiimiä on kohdannut ja miten Jannelle kävi. Harvan kirjan hahmot ovat niin mieleenpainuvia, että tapahtumat muistaa vuoden, parin päästä seuraavan kirjan ilmestyessä. On toki sellaisiakin, mutta Isa Karos ei kuulu heihin. Sen muistan, että omituinen nimi on ärsyttänyt minua. 

Kirjan alkupuolella Isa mainitsee sukunimestään, että tyttärellä on sama nimi. En ajatellut asiaa sen enempää. Seuraavan tytärvihjauksen kohdalla alkoi mieleen palailla pirstaleita Karoksen tyttärestä, joka taisi kuolla. Miten paljon miellyttävämpää lukeminen olisikaan, kun lukija briiffattaisiin menneisiin tapahtumiin muutamalla sanalla. Tai jos menneisyyden tapahtumat eivät ole keskeisiä, kuten tiimiä kohdannut tragedia, sivuutetaan ne mainitsematta. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin vihjailu. 

Sekin sapettaa, että kun mies luulee naisellaan olevan harhoja, hän toimittaa tämän hoitoon. Pari viikkoa myöhemmin selviää, että harhat olivatkin todellisia tapahtumia, ja nainen pääsee kotiin ja elämä jatkuu. Sanallakaan ei sivuta sitä, ottaako naista mahdollisesti pattiin se, että mies hommasi hänet hoitoon suotta. Sitä pidetään normaalina osana arkea. 

Kirjassa kulkee taas Suomen sukukansaan liittyvä sivutarina, joka kytkeytyy löyhästi päätarinaan. Myönnän, etten jaksanut lukea sitä lainkaan. 

Kirjassa tulee huimasti Isa Karoksen elämään liittyviä paljastuksia. Kirjan lopetus on sangen kaunis ja ilahduttava. 




sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Jan-Erik Fjell: Onnenonkija

Onnenonkijassa liikutaan menneessä ajassa ja nykyajassa, norjalaisessa pikkukaupungissa ja Las Vegasissa. Alussa kirja tuntuu varsin sekavalta, kun hypitään ajasta ja paikasta toiseen. Kirjan edetessä, kun tapahtumien yhteys alkaa selvitä, alkaa juonikin tuntua kiinnostavalta. Silti kirja tuntuu väkisin venytetyltä. Olisin jo halunnut katsoa eteenpäin, kun tapahtumat junnaavat paikallaan. 

Menneisyyden tapahtumat Las Vegasissa 1970-luvulla tuntuvat realistisilta ja mahdollisilta, vaikka karuja ovatkin. Sen sijaan nykypäivän Las Vegasia on vaikea uskoa yhtä korruptoituneeksi kuin viisikymmentä vuotta sitten. Amerikan ja Norjan tapahtumien välillä on hyvin häilyvä yhteys, jonka Kriposin Anton Brekke tietenkin selvittää. 

Mietin jo, että tämä Fjell ei ole yhtä intensiivisen kiinnostava kuin aiemmat. Loppukin tuntui junnaavan tahmaiselta. Lopussa kuitenkin tuli pari yllätystä, jotka pelastivat kirjan. 




perjantai 6. marraskuuta 2020

Stina Jackson: Erämaa

Taas ollaan Ruotsin Kainuussa, kuten Jackson edellisessäkin kirjassa, Hopeatiessä. Yllättäen tässäkin kirjassa köyhällä syrjäseudulla asuvat, syrjäytyneet ihmiset haisevat korostetusti pahalle tai vielä pahemmalle. 

Liv asuu isänsä ja poikansa kanssa pienessä mökissä. Elämä on pääsääntöisesti ankeaa, kunnes isä katoaa. Poliisista ei ole apua murhan selvittelyssä, koska pienen, syrjäisen kylän asukkailla on menneisyyden tapahtumien aiheuttamia kaunoja, joista ei puhuta ulkopuolisille. Liv selvittää itse isänsä tappajan ihan muina naisina. 

Kirjan kerronta on hyvin intensiivistä. Asiat kietoutuvat toistensa ympärille ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jacksonilla on hyvä ote ja hän saa yksinkertaisenkin tarinan muuttumaan kiinnostavaksi. 

Pidin kirjan loppuratkaisusta. Se antoi syrjäytyneille kurjille toivon pilkahduksen.



 


tiistai 3. marraskuuta 2020

Louise Penny: Kiveen hakattu kuolema

Rikoskomisario Armand Gamache ei koskaan petä. Tällä kertaa ei olla Three Pinesin kylässä, vaan jonkin matkan päässä majatalossa. Majatalossa on sukukokous. Samaan aikaan vieraisille tulevat Armand Gamache vaimoineen viettämään vuotuista hääpäivälomaansa. 

Paikalla oleva perhe on aika kamala: opitut roolit ovat iskostuneet syvälle eikä niistä päästä eroon. Vanhempien rakkaudesta kilpaileminen ei pääty koskaan. 

Gamache saa visaisen murhan selvittääkseen. Myönnän, että luulin murhan tekotavan selvinneen minulle sivulla 321, mutta olin väärässä. Tietenkin.

Vaikka kirjassa ei ollakaan Three Pinesin kylässä, syödyt ateriat kuvaillaan huolella ja ne saavat veden kielelle. 

Kirjassa puidaan paljon Kanadan kielipolitiikkaa. Ranska on siellä samantapaisessa asemassa kuin ruotsi Suomessa. Tosin kanadalaisista englantia puhuu noin 56 % ja ranskaa 29 %. Suomessa suomea puhuu 87 % suomalaisista, ruotsia 5%. Kanadassa kielitaistelu on siis paljon tasavertaisempi. Suomen kieltä opiskelleena tällaiset asiat kiinnostavat minua kovasti. 

Pidän näissä kirjoissa erityisesti siitä, että vaikka poliisilaitos vaikuttaa hyvin byrokraattiselta ja Armand Gamache jäykältä, hersyää huumori esiin tuon tuosta. 




sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen

Tällä kertaa Moriartyn romaanissa ei ollut mitään trillerimaisia piirteitä. Aloitusasetelmana on seurustelun aloittava pari, jonka toista osapuolta (miestä) tämän aiemmin jättämä henkilö stalkkaa aktiivisesti. Tavallaan toivoin, että asetelma kääntyisi ja miehestä paljastuisi jotain kammottavaa. Tai tulisi jokin käänne, joka muuttaisi tilanteen pahemmaksi. Tai joku tekisi jotain ratkaisevaa. 

Näin ei valitettavasti käynyt. Kolmiodraamaa veivataan loppuun saakka. Odotin edes loppuratkaisussa inhimillistä käännettä ja suvaitsevaisuutta jätettyä kohtaan, eli annettaisiin tämän tavata lasta, jota hän oli jäänyt kaipaamaan. Ei sitäkään. Henkilöt pyörivät täysin oman napansa ympärillä tappiin asti. 

Olipas turhake. Alkuperäisteoksen nimi onkin ollut The Hypnotist's Love Story, eli se ei edes lupaa muuta kuin siirappia.




lauantai 31. lokakuuta 2020

Tuomas Kyrö: En juhli, Mielensäpahoittaja

Ensimmäisen Mielensäpahoittaja-kirjan ilmestymisestä on jo kymmenen vuotta. Eipä tainnut Tuomas Kyrö silloin arvata, millaiseen kultasuoneen oli iskenyt vanhan ukon höpinöistä kirjoittaessaan. Juhlavuoden kunniaksi on (nähtävästi sosiaalisessa mediassa) kerätty kansan keksimiä mielipahoja, joista Kyrö on koonnut tämän kirjan. 

Valitettavasti kansan mielipahat, niin hauskoja kuin ne ovatkin olevinaan, ovat kovin hajanaisia ja usein myös omanapaisia. Vaikka Kyrö on niistä taituroinut tuttuun tyyliin tarinoita, eivät ne ole aidon aineksen veroisia. 

Silti Mielensäpahoittajan kuulumisia on aina hauska lukea, ja ne on suorastaan pakko lukea. Mieluummin lukisin kuitenkin vaikkapa Mielensäpahoittajan sukutarinoita. Tai hänen lapsistaan. Varsinkin toinen näyttää kulkevan isänsä viitoittamaa tietä jurona tallaajana. 




perjantai 30. lokakuuta 2020

Jaana Lehtiö: Montako päivää vielä

On ollut kiireinen viikko ja pitkät päivät, enkä ole iltaisin jaksanut juurikaan edes lukea. Talviaikaan siirtymisen takia simahdan viimeistään yhdeksältä. Tämä on ollut erityisen ärsyttävää, koska minulla on ollut kesken Lehtiön uusin, Porvooseen sijoittuva jännitystarina. Viime yönä olin taas pitkästä aikaa hereillä suden hetkellä, ja valvottuani unta odotellen tunnin, otin uusimman Muhos-tarinan käteeni ja luin sen loppuun. 

Muhosen tiimi selvittelee nuoren miehen murhaa, johon pian liittyy nuoren tytön katoaminen. Lehtiölle tuttuun tapaan syyllinen ei löydy rikosliigasta, vaan aivan muualta. 

Mukaansa tempaava tarina, jossa poliisit ovat enimmän aikaa aivan ymmällä. Loppuratkaisu tuntuu kuitenkin vähän liian "helpolta". Motiivit jäivät vähän kevyille kantimille, ja erityisesti jäin miettimään, mikä johdatti nuoren miehen surman suuhun. Tiimin yhteishenkikin kukoistaa ilman pienintäkään säröä. Tulee olo, että lukee nuortenkirjaa. Aikuisten kirjaan toivoisi enemmän särmää ja tasoja. 



 

maanantai 26. lokakuuta 2020

Ruth Hogan: Lauluja variksille

Niin paljon kuin pidinkin Hoganin Kadonneiden tavaroiden vartijasta, en syttynyt lainkaan hänen toiseen kirjaansa, Lauluja variksille

Kirjassa kerrotaan rinnan kahden henkilön tarinaa. Hahmot ovat jotenkin kovin samankaltaisia, ahdistuneita ja murheellisia, joten niitä on vaikea erottaa toisistaan. Piti hokea itselle, että Mashalla on koira ja Alicella poika, jotta pysyisi kärryillä. 

Henkilöt ovat myös kovin mielenkiinnottomia, ja koska tarina ei lähtenyt etenemään mihinkään suuntaan, lopetin lukemisen alkuunsa. 

Sen pituinen se.