perjantai 30. heinäkuuta 2021

Niina Mero: Romanssin sankari

Nyt naurattaa. Kävin äsken vilkaisemassa, mitä olinkaan kirjoittanut Meron edellisestä rakkausromaanista, Englantilaisesta romanssista. Romanssin sankaria lukiessani ei käynyt mielessänikään, että hahmot olisi pitänyt muistaa edellisestä kirjasta. Eivät olleet kovin mieleenpainuvia.

Romanssin sankarin antisankari Ben on englantilainen, mutta lomalla Suomessa. Suomessa asuvat myös hänen veljensä Dorian ja tämän tyttöystävä Nora, joka taitaa olla suomalainen. Nora tosiaan oli näköjään edellisen kirjan päähenkilö, vaikka en muista hänestä mitään. 

Ben on ammatiltaan sotilas, mitä se sitten tarkoittaakaan, ja kovin ylpeä siitä. Hän myös lörpöttelee heti ensimmäiselle suomalaiselle tuttavuudelleen kuuluvansa erikoisjoukkoihin. Kaikissa niissä lukemissani jännäreissä, joissa on ollut sotilaita, nämä välttelevät viimeiseen asti siitä puhumista. Ja osaavat pitää suunsa.

Olin aivan varma, että näin jossain lehdessä tästä kirjasta jutun, jossa sanottiin Benin olevan homo. Luultavasti sain tällaisen kuvan siksi, että silmäilin jutun vain nopeasti läpi, jotten näkisi juonipaljastuksia. Olinkin sitten lukiessani sangen hämmentynyt, kun ei Benin ja komean tatuoijan välille syntynyt säpinää. Kyllä, tässäkin kirjassa tatuoija on keskeisessä roolissa ja tatuoinnit ovat hyvin esillä. 

Minua aina ihmetyttää, kun kirjailija valitsee päähenkilön alueelta, joka on kaukana hänen omasta elämästään. Tai se ihmetyttää silloin, kun kirjailija ei selvästikään ole omalla mukavuusalueellaan. Miksi valita päähenkilöksi sotilas, ja vielä englantilainen? Ben tuntuu kovin huteralta hahmolta, varmaan siksi, että kirjailijan on ollut vaikea samaistua häneen ja nähdä hänen päänsä sisään. Benin sisällä kolkuttelee vahvasti suomalainen kirjallisuuden naistutkija. Koska Ben on minäkertoja, häneltä odottaisi enemmän.

Tämän kirjan parasta antia oli kohta, jossa Ben ajattelee: 

Jonkinlainen perustyytymättömyys yksinkertaisesti kuuluu elämään. Se vie eteenpäin, saa tavoittelemaan jotain parempaa, joka odottelee kulman takana. onnellisuus sen sijaan tarkoittaa paikallaan pysymistä. Kuka sellaista haluaa? 

Kiitos tästä kirjailijalle! Tyytymättömyys on leimannut elämääni jo jonkin aikaa, ja olen tuntenut tarvetta tehdä asialle jotakin. Nyt voin tyytyväisenä jatkaa elämääni tyytymättömänä. 

Toinen kiinnostava oivallus elämän merkityksellisyydestä löytyy alimmasta kuvasta. Valitettavasti tekstinpätkäkuvia ei voi laittaa tänne väliin, koska silloin ne näkyvät kansikuvan sijaan blogissa. Miksi tosiaan pitäisi yrittää kehittyä paremmaksi versioksi itsestään? Eikö kyllin hyvä voisi riittää? 

Niina Merolla on siis hyviä oivalluksia. Niiden ympärille voisi rakentaa kantavan tarinan. 














keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Richard Osman: Torstain murhakerho

Vähän jännitti, ehdinkö lukea tämän paljon kehutun jännityskirjan loppuun, kun aikaa oli vain päivä sen lukemiseen viimeisenä palautuspäivänä. Ehdinpä hyvinkin, ja palauttaa kirjan ajoissa. Kirja on sujuvaa tekstiä ja niin kiinnostava, ettei sitä malttaisi laskea käsistään. 

Kirja kertoo pienestä palvelutalotyyppisestä kylästä, jota asuttavat varakkaat seniorit. Paikalliset seniorit ovat sangen virkeitä ja harrastavat yhtä sun toista. Neljä kylän asukasta, Elizabeth, Ibrahim, Ron ja Joyce, ovat perustaneet oman kerhonsa: Torstain murhakerhon. He kokoontuvat pohtimaan ratkaisemattomia tapauksia, mutta saavatkin yllättäen tuoreen murhan tutkittavakseen. 

Ensisijaisesti murhaa tutkii tietysti poliisi, mutta murhakerholaiset saavat helposti poliisit puolelleen. Seuraa uskomattoman paljon käänteitä ja selvittelyä, ennen kuin tapahtumat alkavat selvitä. 

Kirja on hauskasti kirjoitettu, ja se tekee mieli suorastaan ahmia. Eläkeläiset ovat kerrassaan hurmaavia päähenkilöitä, heitä kun ei yleensä pidättele mikään. 




Lucy Foley: Kutsuvieraat

Foleyn esikoisdekkari Jahti oli hyvä pelinavaus, josta pidin. Kutsuvieraat jatkaa samalla linjalla.

Julie ja Will viettävät häitään pienellä saarella Irlannin länsirannikolla. Saarelle on kutsuttu joukko sukulaisia ja ystäviä. Juhlaviikonlopusta ei tule ihan niin hauska kuin oli tarkoitus, kun yksi vieraista löytyy kuolleena. 

Kaikkitietävän kertojan lisäksi tapahtumia käydään läpi muutaman keskeisen vieraan silmin. Kirja etenee vauhdikkaasti, mikä oli hyvä, koska minulla oli vain päivä aikaa lukea se ennen viimeistä palautuspäivää. 

Tapahtumat seuraavat tiiviisti toisiaan, eikä turhia välipuheita juuri ole. Yllätyksiäkin on tarjolla, joten lukija pysyy valppaana koko ajan. Kirjan lopussa lukija voi todeta: juuri näin sen pitikin mennä. 

Jännittävä kirja, jossa on vauhdikkaita, yllättäviä käänteitä. 








sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

Kun jäljet katoavat on itsenäinen jatko-osa kirjalle Kun kuningas kuolee. Backmanin esikoisdekkarista löytyi paljon kommentoitavaa, eikä tämä jatko-osa häviä lainkaan edeltäjälleen. 

Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat rikospoliisi Jan, hänen kollegansa Heidi ja Janin tyttöystävä Saana, joka havittelee julkisuutta tekemällä podcastin katoamistapauksesta. Janin psykologiystävä Kaj on myös hänen kollegansa, mikä meni minulta ainakin ensin ohi. Saattaa olla, että se kerrottiin jo edellisessä kirjassa, mutta enpä muistanut. 

Edelleen tuotesijoittelua on aivan liikaa ja typerissä paikoissa. Mainitut tuotteet ovat sellaisia, etten edes tunnistanut kaikkia, joten piti googlettaa, mikä on Janin Barbour, jossa on likaa. Miksei voi vain sanoa takki? Tuotteen merkki ei tuo tässä tapauksessa mitään lisäarvoa. 

Kirjan kieli on ylettömän kuvailevaa, tulee mieleen yläkoululaisen aine, kun oppilas tavoittelee kymppiä koukeroisella kielellään. Kaikki mahdolliset fraasit ja kliseet nähdään tässä kirjassa. Usein ne ovat paikoissa, joihin ne eivät oikeastaan edes sovi. Esimerkiksi kesken keskustelun:

-Tehostetut etsinnät on jo Helsingin poliisin toimesta aloitettu, Heidi sanoo ja tuijottaa Jania silmissään leiskuva ja taistelutahtoa täynnä oleva polte. 

Tämän jälkeen Heidi kuitenkin jatkaa keskustelua muina naisina. Tällaisia yliampuvia ilmauksia on kirja täynnä. 

Varsinaisesti ei käy ilmi, saako Saana podcastiaan ulos ja kuunteleeko sitä kukaan. Enemmän touhotusta on podcastin Instagram-sivun ympärillä. 

Spoilaan nyt sen verran, että kirjassa käytetään murhavälineenä mm. marjakuusta, muttei mitenkään kerrota, miten murhaaja saa uhrinsa sitä nauttimaan. Tuskin hän nyt oksia kellekään on syöttänyt. Vaikka kirja on taas aikamoinen tiiliskivi, jää monia asioita hämärän peittoon. 

Fraasien ja kliseiden lisäksi ärsyttää verbien ja adjektiivien huoleton käyttö. Usein kirjailija on valinnut verbin, joka ei oikeastaan sovi tilanteeseen lainkaan. Esimerkiksi kirjailija käyttää verbiä kannustaa, kun tilanteeseen sopisi paremmin pyytää tai kehottaa. Kieli voisi olla suorasanaisempaa ja asiasisältöä enemmän. 

Lukeminen on hidasta, kun tekisi mieli heiluttaa punakynää koko ajan. Juoni oli kuitenkin mielenkiintoinen ja sillä kirjan jaksoi lukea loppuun saakka. Plussaksi voi lukea myös sen, että kirja saa haluamaan retkelle Lammassaaren maisemiin. 




torstai 22. heinäkuuta 2021

Arttu Tuominen: Vaiettu

Toivottavasti Delta-sarja ei ole trilogia, vaan jatkoa seuraa. Tuomisen sujuvaa tekstiä on mukava lukea, ja kertomuksen keskeiset henkilöt mietteineen ovat jo tulleet tutuiksi. 

Hiukan tässä uusimmassa nyt mennään helpoimman kautta. Natsi-Saksan aikaiset sotarikokset alkavat olla kovin kulunut juttu kirjoissa, etenkin kun viimeisetkin rikosten tekijät lähentelevät iältään sataa vuotta. Ihmismielen julmuuden kuvailuun ne ovat oiva keino: mitään niin kamalaa ei olekaan, etteivät natsi-Saksan aikalaiset olisi sitä keksineet. 

Kirjan juoni on heppoinen, koska mitään yllätyksiä ei ole odotettavissa. Medaljongin kaunis nainenkin jää arvoitukseksi. Lukeminen tuntuikin välillä suorastaan tylsältä, koska loppuratkaisu oli koko ajan nähtävissä. 




maanantai 19. heinäkuuta 2021

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä

Vihdoin sain kirjastosta käsiini minäkin kohutun ja kehutun Kolun uutuuskirjan. Jonotin sitä aika kauan. En kuitenkaan lähtenyt ostamaan omaa, koska en yleensä kovin paljon syty omaelämäkerroille tahi self-help-kirjoille. Ajatuksena olikin lähteä lukemahan ja lopettaa, jos ei kiinnosta.

Kirja kuitenkin kiinnosteli kovasti. Kolu kirjoittaa sujuvaa kieltä ja osaa ryydittää tekstin sopivasti omilla kokemuksilla ja sopivasti muiden teksteistä lainatuilla viisauksilla, jotka tukevat omaa tekstiä. Seuraan Kolua Instagramissa, ja koska hän on sielläkin kiinnostava, arvelin kirjankin voivan olla. 

Kirjassa pohditaan monia samoja asioita, joita itsekin olen mielessäni pyöritellyt. Yksi tärkeimmistä on onnellisuus. Minulla oli tavoite (tutkinto ja vakituinen työpaikka) ja saavutin sen aikani ponnisteltuani. Itse asiassa ylitin tavoitteeni ja suoritinkin kaksi tutkintoa samantien. Heti sen jälkeen sain vakituisen viran, eli ylitin tavoitteeni tältäkin osin. Sitten löikin tyytymättömyys märkää rättiä kasvoilleni: missä viipyy onnellisuus ja seesteisyys? Miksi en osaa olla tyytyväinen, miksi tämä ei riitä? Itse en ole vielä löytänyt vastausta.

Kolu tarjoaa vastaukseksi elämän merkityksellisyyttä onnellisuuden sijaan. Minunhan pitäisi olla onnellinen, koska teen merkityksellistä työtä, ajattelin lukiessani. Lopettaa haihattelu ja nauttia tästä. Yritän. 

Kirjassa on paljon hyviä ja hauskojakin oivalluksia. Nyökyttelin tyytyväisenä mielessäni, kun luin kohdan, jossa kehotetaan antamaan tilaa ajatuksille. Sen minä osaan, istua tuijottaen tyhjyyteen. Teen sitä päivittäin, kun pitäisi tehdä jotain tylsiä kotihommia, jotka odottelevat kulman takana. 




torstai 15. heinäkuuta 2021

Jenny Colgan: Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja

Valitettavasti kirjan nimestä huolimatta tämä kirja ei alkuun tuntunut lainkaan lukemattomalta. Päinvastoin, juonikuvio tuntui liiankin tutulta. Köyhä yksinhuoltajaäiti Zoe on vararikossa ja päätyy Skotlantiin yksinhuoltajaisän kolmea kauhukakaraa hoitamaan. Siinä sivussa tämä ihmenainen hoitelee paikallista kirjakauppa-autoa, siivoaa linnan ja panee kauhukakarat kuriin. Ihmeen pitkälle kirjassa päästään, ennen kuin lempi leiskahtaa ensimmäisen kerran. Väistämätöntähän on, että yksinhuoltajaäiti löytää elämänsä rakkauden kaukaa pohjoisesta.

Alun tympeyden jälkeen kirja lähti luistamaan. Kiitos siitä kuuluu Colganin sujuvalle tekstille. Maisemakuvaus on elävää ja rakkaus Skotlantiin näkyy tekstissä. Jossain toisessakin äskettäin lukemassani kirjassa on ollut Sound of Music -tyylinen perhe, jossa yksinhuoltajaisän avuksi tulee lastenhoitaja ja lopun voikin arvata. 

Vaikka kirja on paksu, tuntuu, että moni asia jäi vähän hutaisten kerrotuksi. Kirjojen myynti jäi vähäisempään rooliin kuin edellisessä osassa Uusia lukuja ja onnellisia loppuja. Vaikka Zoe on kirjojen kanssa tekemisissä niin kirjastoautossa kuin kotonaan lapsenhoitopaikassakin, jää rakkaus kirjoihin toissijaiseen asemaan. Myös Ninan ja Zoen välinen suhde jää kovin etäiseksi, vaikka Nina uskoo tärkeimpänsä Zoen haltuun. Pienen skotlantilaiskylän henkilöitä alkaa olla jo sen verran, että heistä lukisi mielellään vielä pari jatko-osaa. 

Kustantajakin on sentään huomannut, että Colganilta suomennetaan rinnan kahta sarjaa: leipomoa ja kirjakauppa-autoa (katso alin kuva). Kirjojen kannet ja nimet ovat hämäävän samankaltaisia, ja epäilenkin, ettei niiden suunnittelija ole aluksi tajunnut, että kirjat eivät liity toisiinsa, vaan on kaksi sarjaa, joista kummassakin useampia kirjoja. 












tiistai 13. heinäkuuta 2021

Jaakko Melentjeff: Jos et valvo

Jos et valvo on kolmas osa Melentjeffin kirjoittamaa rikospoliisi Paula Korhosesta kertovaa sarjaa. Kirjassa tehdään Pohjoismaiden välistä NORDSA-rikostenselvitysyhteistyötä, jonka keskeinen henkilö on Tukholman ja Helsingin väliä sukkuloiva Kalle Nordin. Tukholman päässä suurempaan naisrooliin nousee rikospoliisi Annmari Akselsson, jonka elämässä tapahtuu jännittäviä asioita ja ihmissuhteet ovat sangen kiinnostavia. Liekö Melentjeff naisvaltaisessa työpaikassa, kun naisten väliset kahinat tuntuvat olevan tuttuja.

Kirjan juoni on omaperäinen: kirjoja kiihkeästi kritisoineet bloggaajat ja toimittajat pääsevät hengestään. Alkoi oikein hirvittää, ja kävinkin lukaisemassa, mitä mieltä olinkaan ollut Melentjeffin aiemmista kirjoista Hukkuneet ja Papin kosto. Olin näköjään ruotinut Hukkuneita sangen ankarasti, ja hämmästykseni olikin suuri, kun muutamaa sivua myöhemmin löysin oman kommenttini vain hiukan muokattuna (katso kuvat tekstin alla). Täytyypä tästedes pitää kieli keskellä suuta kirja-arvioinneissa, jotten pääse hengestäni. 

Juoni kertoo siis kirjailijan erinomaisesta huumorintajusta. Kielikin tuntuu paranevan kirja kirjalta, ja tätä uusinta luki jo ihan ilokseen. Hiukan vaikeuksia tuotti kahden eri maassa sijaitsevan poliisilaitoksen välillä hyppiminen. Aina piti hetken miettiä, missä maassa ollaan. Toki maiden nimet mainitaan aina ystävällisesti lukujen alussa, mutta kuka sellaisia katsoo lukemisen tiimellyksessä. Suomen ja Ruotsin lisäksi kirjassa käydään myös parissakin Manner-Euroopan maassa. 

Lukuisista henkilöistä huolimatta juoni pysyy hyvin kasassa. Keskeisiin henkilöihin Melentjeff on jälleen paneutunut huolella, ja heidän elämänsä seuraaminen tekee kirjasta erityisen kiinnostavan. Kirjan loppu jää sellaiseen paikkaan, että jatkoa lienee taas luvassa.






torstai 8. heinäkuuta 2021

Christian Rönnbacka: Tulen aika

Rakastan Rönnbackan Antti Hautalehto -kirjoja. Tätäkin kirjaa lukiessani toivoin, ettei se loppuisi ollenkaan, vaan saisin seurata Antin elämää ja touhuja joka päivä. 

Tulen aika alkaa, kun Antti on Ruskan jälkeen syrjäytynyt sivistyneestä yhteiskunnasta ja elellyt metsissä itseään etsien, mutta päättää nyt palata pikkuhiljaa normaaliin elämään.

Antti Hautalehto on rikoskomisario, joka osaa soittaa suutaan, mutta olla myös kohtelias. Yleensä rikoskirjojen poliisit osaavat vain jompaakumpaa. Tämä ehkä onkin se juttu, mikä tekee Antista sympaattisen ja puoleensavetävän. 

Tulen aika on sujuvaa tekstiä ja etenee vauhdikkaasti. Vähän liiankin vauhdikkaasti, kun kirjan toisaalta toivoisi jatkuvan aina vaan. 




tiistai 6. heinäkuuta 2021

Peter James: Pahan oma

Jotkut Jamesin yliluonnollisiin teemoihin liittyvät kirjat ovat olleet hyviä, mutta tämä on kovin yksitotinen ja tylsä. 

Alexin poika kuolee onnettomuudessa ja alkaa kummitella äidilleen ja isälleen. Alex tapaa liudan meedioita yrittääkseen selvittää, mitä asiaa pojalla on. 

Kirja oli niin tapahtumaköyhä, etten jaksanut lukea sitä loppuun. Selailin sen läpi nähdäkseni, kuinka käy. Loppukaan ei yllättänyt.




maanantai 5. heinäkuuta 2021

Liane Moriarty: Viimeinen vuosipäivä

Kirja kertoo Sophiesta, joka perii entisen miesystävänsä sukulaisen talon pieneltä saarelta. Kovin yleinen teema nykyään tämä talon tai myymälän periminen. 

Sophiesta tulee väistämättä mieleen Siskonpeti-tv-sarjan Krisse Salminen, joka on kaunis ja ihana, ja jota kaikki estoitta rakastavat, ja hän tietää sen. Kirjan Sophie valitettavasti tuntuu olevan tosissaan ihanuutensa kanssa. 

Kirja on humoristinen ja saaren höpsähtäneet (tai vinksahtaneet) naiset monessa sukupolvessa aiheuttavat kommelluksia. Sophien persoona jää vähän ohueksi ja kirjan loppupuolella hän joutuu tyystin sivurooliin. Kirjan eittämätön keskushenkilö on kuollut Connie-täti, joka perinnön jätti. Lastenkirjailija Grace taas on virkistävän erilainen tuore äiti. 

Ajan hengen mukaisesti kirjassa on pakolliset sateenkaarihenkilöt, joita käsitellään hyvin vaivautuneesti. Jopa niin vaivautuneesti, että kirjan lopussa Sophien tekemä ratkaisu perheen kasvattamisesta vaati useamman takaisin selailun, ennen kuin se aukeni minulle. 

Kovin vaikuttava kirja ei valitettavasti ole, vaikka kansiteksti niin väittää. 




perjantai 2. heinäkuuta 2021

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

Kirja on ollut lainassa minulla jo jonkin aikaa, mutta sen nimi ei ole houkuttanut lukemiseen. Nyt kuitenkin tartuin siihen ja yllätyin täysin: niin mukaansa tempaavasti kirja on kirjoitettu. 

Kirjan teema on yllättävä: Suomi joutuu sotaan. Venäläiset hyökkäävät ensin Gotlantiin ja sitten Suomeen. Niin nykyajassa kuin ollaankin, sotaa käydään yhä itärajan metsissä. 

Sodankäynnistä kerrotaan sisarusten, Riinan ja Jonin, näkökulmasta. Riina on käynyt armeijan ja kertausharjoitukset, samoin Joni. Molemmat joutuvat siis sotaan mukaan. Molemmat ovat perheellisiä, mikä tuo omat haasteensa palvelukseen astumisessa.

Kirja on hyvin uskottava, ja siinä esiintyvät myös nykyinen presidentti ja hallitus. Vaikka en yleensä sotakirjoista pidä, on Immosen kirja sujuvaa tekstiä ja henkilöt kiinnostavia. Kirjan asetelma, nykypäivän Suomi sotatantereena, on äärimmäisen kiinnostava. 

Hämmentävää oli, että kirjassa puhuttiin paljon lennokeista, joilla tarkkailtiin vihollisen tekemisiä. Kyse lienee droneista, lennokki on kovin laimea ilmaisu kuvaamaan niitä. Lennokista tulee mieleen paperilennokki.