Nyt naurattaa. Kävin äsken vilkaisemassa, mitä olinkaan kirjoittanut Meron edellisestä rakkausromaanista, Englantilaisesta romanssista. Romanssin sankaria lukiessani ei käynyt mielessänikään, että hahmot olisi pitänyt muistaa edellisestä kirjasta. Eivät olleet kovin mieleenpainuvia.
Romanssin sankarin antisankari Ben on englantilainen, mutta lomalla Suomessa. Suomessa asuvat myös hänen veljensä Dorian ja tämän tyttöystävä Nora, joka taitaa olla suomalainen. Nora tosiaan oli näköjään edellisen kirjan päähenkilö, vaikka en muista hänestä mitään.
Ben on ammatiltaan sotilas, mitä se sitten tarkoittaakaan, ja kovin ylpeä siitä. Hän myös lörpöttelee heti ensimmäiselle suomalaiselle tuttavuudelleen kuuluvansa erikoisjoukkoihin. Kaikissa niissä lukemissani jännäreissä, joissa on ollut sotilaita, nämä välttelevät viimeiseen asti siitä puhumista. Ja osaavat pitää suunsa.
Olin aivan varma, että näin jossain lehdessä tästä kirjasta jutun, jossa sanottiin Benin olevan homo. Luultavasti sain tällaisen kuvan siksi, että silmäilin jutun vain nopeasti läpi, jotten näkisi juonipaljastuksia. Olinkin sitten lukiessani sangen hämmentynyt, kun ei Benin ja komean tatuoijan välille syntynyt säpinää. Kyllä, tässäkin kirjassa tatuoija on keskeisessä roolissa ja tatuoinnit ovat hyvin esillä.
Minua aina ihmetyttää, kun kirjailija valitsee päähenkilön alueelta, joka on kaukana hänen omasta elämästään. Tai se ihmetyttää silloin, kun kirjailija ei selvästikään ole omalla mukavuusalueellaan. Miksi valita päähenkilöksi sotilas, ja vielä englantilainen? Ben tuntuu kovin huteralta hahmolta, varmaan siksi, että kirjailijan on ollut vaikea samaistua häneen ja nähdä hänen päänsä sisään. Benin sisällä kolkuttelee vahvasti suomalainen kirjallisuuden naistutkija. Koska Ben on minäkertoja, häneltä odottaisi enemmän.
Tämän kirjan parasta antia oli kohta, jossa Ben ajattelee:
Jonkinlainen perustyytymättömyys yksinkertaisesti kuuluu elämään. Se vie eteenpäin, saa tavoittelemaan jotain parempaa, joka odottelee kulman takana. onnellisuus sen sijaan tarkoittaa paikallaan pysymistä. Kuka sellaista haluaa?
Kiitos tästä kirjailijalle! Tyytymättömyys on leimannut elämääni jo jonkin aikaa, ja olen tuntenut tarvetta tehdä asialle jotakin. Nyt voin tyytyväisenä jatkaa elämääni tyytymättömänä.
Toinen kiinnostava oivallus elämän merkityksellisyydestä löytyy alimmasta kuvasta. Valitettavasti tekstinpätkäkuvia ei voi laittaa tänne väliin, koska silloin ne näkyvät kansikuvan sijaan blogissa. Miksi tosiaan pitäisi yrittää kehittyä paremmaksi versioksi itsestään? Eikö kyllin hyvä voisi riittää?
Niina Merolla on siis hyviä oivalluksia. Niiden ympärille voisi rakentaa kantavan tarinan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti