maanantai 27. toukokuuta 2019

Kate Morton: Kellontekijän tytär

Kellontekijän tyttären parissa vierähti sateinen viikonloppu mukavasti. Kirja oli paksu, mutta ihana. Siinä hypittiin nykyajasta taaksepäin sotavuosiin ja vielä kauemmas 1800-luvulle saakka.

Jäin miettimään, mikä on kehystarinan päähenkilön ammatti. Arkistoja hän penkoo, mutta miksi? Etuliepeessä häntä tituleerataan arkistonhoitajaksi, joten sellainen hän kai sitten on. Arkistonhoitaja Elodie löytää vanhoja tavaroita ja valokuvia, jotka alkavat kiinnostaa häntä suhteettomasti. Ne johtavat varsinaisen päähenkilön, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta, muistoista siilautuviin muistikuviin menneistä tapahtumista.

Kirjassa on paljon surua ja onnettomuutta. Siinä on myös paljon onnellisia, aurinkoisia päiviä englantilaisessa maalaismaisemassa. Kirjasta jäi hyvän olon tunne, kaikesta huolimatta. Morton on taiturimainen kirjailija.



perjantai 24. toukokuuta 2019

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Pitkäveteisin kirja, jonka olen konsanaan lukenut. Sinnikkäästi tahkosin kirjan loppuun saakka, vaikka siihen pari viikkoa taisikin vierähtää. Kirjan teemana ovat auringonpimennykset, ja niistä sitten vouhkataankin tappiin asti. Tai tarkemmin auringonpimennysten seuraaminen. Eli huisin jännittävää, neljän minuutin kliimaksi.

Kirjan henkilöt ovat äärettömän tylsiä ja ohuita. Jokaisella on itsekeskeisesti oma napa mielessä. Asioita ei sanota ääneen vaan kuvitellaan loput. Kirjaa mainostetaan piinaavaksi, ja kyllä sen lukeminen aikamoista piinaa olikin.

Yksi erittäin ärsyttävä piirre kirjassa on erikoisten sivistyssanojen viljely. Todetaan, että henkilöllä on ectomorph-ruumiinrakenne (eikö edes voisi sanoa ektomorfinen?) sen sijaan, että todettaisiin hänen olevan pitkä ja laiha. Joku ekstrapoloi tietoja, taas piti googlettaa. Keskeisen hahmon thaimaalaiset kalastajanhousut näyttävät tesseraktilta, jossa on nauhoja. Hyperkuutiolta? No joo, ymmärrän, mitä siinä ajetaan takaa.

Onneksi kirja lopulta loppui ilman loppuhuipennusta. Tai on siinä olevinaan loppuhuipennus, tyyliin päähenkilö hihittelee nurkan takana syötyään salaa siskonsa nallekarkit.



maanantai 13. toukokuuta 2019

Yrsa Sigurðardóttir: Synninpäästö

Islantilaisten kirjojen tunnelma on ihan omanlaisensa. Pidän niistä kovasti! Sää on enimmäkseen ankea, ihmiset köyhiä ja rumia, kaikilla on huono itsetunto, asunnot ovat surkeita loukkoja, autot rämiä rotiskoja ja niin edelleen.

Sigurðardóttirin päähenkilöt, poliisi Huldar, hänen pomonsa Erla ja lastensuojelun työntekijä Freyja vihaavat toisiaan. Tosin Huldar menisi mielellään kaikkien kanssa sänkyyn. Poliisilaitoksellakin kaikki ovat kaunaisia eikä kukaan pidä kenestäkään. Kukaan ei myöskään peittele negatiivisia tunteitaan. Sillä näiden kirjojen maailma onkin niin uskomaton. Islannissa ei nähtävästi tarvitse edes yrittää esittää sivistynyttä. Sigurðardóttirin kirjoissa iso osa ajasta käytetään henkilöstön keskinäisten nahinoiden kuvailuun, mikä on aivan hauskaa.

Iänikuisessa koulukiusaamisteemassa ollaan kostovaiheessa, mikä on paljon käytetty juoniaihe dekkareissa. Tällä kertaa eivät kuitenkaan aikuiset, entiset kiusatut tapa kouluaikaisia kiusaajiaan, vaan joku tappaa kouluikäisiä kiusaajia. Siinäpä selviteltävää Huldarille ja kumppaneille.



lauantai 11. toukokuuta 2019

Markus Ahonen: Sieluttomat

Tavattoman raskassoutuinen kirja. Ahonen rakastaa kielikuvia ja lauseenvastikkeita. Kielikuvien ylenpalttisella annostelulla Ahonen pyrkinee lähes runolliseen ulosantiin. Yletön lauseenvastikkeiden, partisiippien ja pitkien määritelausekkeiden käyttö saa tekstin paikoin vaikeasti ymmärrettäväksi. Virkkeen joutuu tavaamaan pariin kertaan, ennen kuin se aukeaa. Tällainen koukerointi ei sovi dekkareihin.

Hän näki jostain tutun raskaana olevan naisen kävelevän huppari päällä kesäkuumallakin kulkevan miehen kanssa kohti Kaivopuiston rantaa ja sen venesatamaa. 

Kirjassa on paljon henkilöitä. Todella paljon. Heille kaikille on yhteistä ahdistava menneisyys, jota puidaan takaumissa. Koska takaumat ovat useampien henkilöiden, on välillä vaikea saada selkoa, ketä nyt on kohdeltu huonosti. Kirja onkin varsin sekava, koska osa asioista arvuutetaan lukijalla rivien välistä.

Ahosella lienee ollut sulava juoni-idea, joka on muuttunut solmuiseksi möykyksi. Takakannessa kirjaa mainostetaan nopeakäänteiseksi. Ehkä se sitä olikin, mutta tahmea lukukokemus jätti nopeakäänteisyyden varjoonsa.




sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa

Mielenkiintoinen psykologinen trilleri. Ensin tuntuu siltä, että tässähän kerrotaan kaikki jo kättelyssä. Tarina etenee kuitenkin kiinnostavasti, ja lisätietoa tihkuu säästeliäästi. Henkilöt ovat sen verran moniulotteisia, että kiinnostus säilyy loppuun asti.

Joitakin juonenkäänteitä on helppo arvata etukäteen, mutta silti on kiinnostavaa seurata, milloin ne aukeavat myös tarinan hahmoille. Kertojaääneksi pääsevät vuorollaan kadonnut tyttö, kadonneen tytön äiti ja muutama muu keskeinen hahmo. Kirja oli nopealukuinen ja hyvin kirjoitettu.



lauantai 4. toukokuuta 2019

Maria Adolfsson: Harha-askel

Adolfssonin kirja tapahtuu hänen itse keksimässään maassa, Doggerlandissa. En pidä fantasiatarinoista enkä keksityistä paikoista. Minusta on kiinnostavampaa lukea tarinoita, jotka tapahtuvat jossakin olemassa olevassa paikassa, joissa puhutaan jotain tunnistamaani kieltä jne. Doggerland on saarirykelmä Iso-Britannian ja Tanskan välissä, ja sen paikannimet ovat omituinen sekoitus tanskaa, englantia ja hollantia. Samoin ihmisten nimet.

Kirjan alku menikin nikotellen, koska keksitty tapahtumapaikka tökki pahasti ennakkoluuloista mieltäni. Adolfssonin kirjoittama tarina lähtee kuitenkin niin hyvin lentoon, että Doggerland tulee vähitellen tutuksi. Adolfsson on hyvin johdonmukainen, eikä tee mokia saarensa kanssa. Kirjan päähenkilö on rikoskomisario Karen Eiken Hornby, jota miespuoliset työkaverit simputtavat lapsellisella, naisvastaisella huulenheitollaan. Karen on syntynyt Doggerlandissa, mutta asunut välillä muualla.

Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia ja hyvin kuvattuja, ja tarina lähtee hyvin kulkemaan. Lopussa jotkin tapahtumat jäävät auki, ja se enteileekin jatkoa Doggerlandin tarinalle. Nyt, kun Doggerland on tullut tutuksi paikaksi, seuraavan osan lukeminen sujuu ehkä alusta asti ripeämmin.