Jussi Marttila: Pimeä kuilu

Jussi Marttilalta on aiemmin ilmestynyt kirja Veden varaan, joka kertoo Aurajokeen vuosien varrella kadonneista ihmisistä. Kirja perustuu hatarasti tositapahtumiin tai pikemminkin urbaanilegendaan. Pimeä kuilu on Aurajoki-sarjan toinen osa. 

Joko Marttila on monen alan asiantuntija, tai hänellä on tarve tuoda esille sivistyneisyyttään käyttämällä sanastoa, joka ei ole tavan tallaajille tuttua. Esimerkiksi kaupunginosasta hän toteaa: Halinen on liminaalinen alue. Sillä tarkoitetaan erään lähteen mukaan "kahden paikan tai olotilan välissä olemista, eräänlaista ei-kenenkään-maata, josta on mahdollista liikkua eri suuntiin". Sana ei tätä ennen kuulunut minun sanavarastooni. Heti seuraavalla sivulla todetaan kirjassa tapahtuvien murhien uhrien olevan "insidentaalinen asia", mikä nähtävästi tarkoittaa satunnaista. Googlettamalla sana näyttäisi lähinnä liittyvän eturauhassyövän hoitoon. Kirjallisuutta opiskelleena tiedän sentään, mitä tarkoittaa, kun "tutkinta muuttuu koherentiksi narratiiviksi". Kaikille lukijoille tämäkään ei ehkä aukene. Tässä vain murto-osa kirjan annista. Paikoitellen sen lukeminen tuntui samalta kuin opiskelijapoikani kanssa keskusteleminen. Tiedättehän nuorisolaisten sanaston. 

Marttila on kansiliepeen mukaan asunut ikänsä Turussa, ja kirjasta huokuukin erinomainen paikallistuntemus. Itse viehätyin erityisesti kadunnimestä Gregorius IX:n tie. Enpä haluaisi asua tuonnimisellä kadulla ja joutua tavaamaan sitä tietämättömille. 

Pimeässä kuilussa tavataan taas yksityisetsivä Janatuinen, joka ei enää ole yksityisetsivä, ja hänen ystävänsä Helena, joka oli edellisessä kirjassa väkivaltarikosyksikön päällikkö, mutta nyttemmin työskentelee Keskusrikospoliisissa. Parivaljakko ryhtyy yksissä tuumin selvittämään Turussa tapahtuvia lasten murhia. Minua ei tyydyttänyt Aurajoki-sarjan aiemman osan, Veden varaan -kirjan loppuratkaisu. Mukava huomata, että se on jäänyt vaivaamaan myös Janatuista ja Helenaa. 

Sivistyssanataudistaan huolimatta tämä kirja on iskevä ja vauhdikas. Sitä ei malttaisi laskea käsistään. 

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Kanslian naiset on itsenäinen jatko-osa kirjoille Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia. Aiemmat kirjat sijoittuvat 1960-luvulle, Kanslian naisissa ollaan 1970-luvun alkupuolella. Lukiessani toivoin, että tulisipa vielä 1970-luvun loppupuolelle sijoittuva jatko-osa, mutta ei taida tulla, koska ymmärtääkseni samaan sarjaan kuuluva Lauantaitanssit kertoo 1980-luvusta. 

Pidin kovasti Kanslian naisista. Kirjassa seurataan muutaman kaupunginkansliassa työskentelevän naisen elämää 1970-luvun alkupuolella. Kirjassa on ihanaa ajankuvaa etenkin niille, jotka ovat eläneet tuolloin. Ajatella, että vielä 1970-luvun alussakin äitiysloma kesti vain kolme kuukautta. Sen jälkeen piti etsiä lapselle hoitaja tai hoitopaikka. 

Televisio rytmittää ihmisten elämää. Kirjassa vilisee lapsuudesta tuttujen ohjelmien nimiä. Kirjakerhot ovat saapuneet Suomeen ja niihin kuuluvat kaikki kirjallisuudesta vähänkin kiinnostuneet naiset. Kirjassa esitelläänkin varsin kattavasti ajan kirjallisuutta, elokuvia ja teatteria. 

Kammottavaa kirjassa on niin ikään ajankuva. Miehet polttavat sisälläkin kuin korsteenit, usein naisetkin. Autossa istutaan vauva sylissä. Turvavöitä ei ainakaan takapenkillä ole. 

Kanslian naiset on kirja, jota lukiessa toivoi, ettei se loppuisi ollenkaan. Virven, Tuulikin ja Eeva-Liisan seurassa olisi viihtynyt pidempäänkin, vaikka kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Arkielämäkin voi olla kiinnostavaa, kun sitä hyvin kuvataan.

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Olen lukenut tämän kirjan joskus kymmenkunta vuotta sitten. Kun se nyt on noussut otsikoihin uuden, amerikkalaisen elokuvan (A man called Otto) myötä, halusin lukea sen uudelleen. Elokuvan nimi toistaa alkuperäisteoksen nimeä (En man som heter Ove). Mielestäni suomennoksen nimi on toimiva, koska se viittaa päähenkilön toimintaan. Nimi Ove ei taivu suomalaiseen suuhun kovin helposti. 

Kirjan pääosassa on ihana juro, puhumaton, jäyhä, yhden asian mies Ove. Mies, jolla on mielipiteitä. Aiemmin arvelin, että luultavasti Ove on myös autismin kirjolla ja hänellä on pakko-oireinen häiriö. Nyt olen toista mieltä. Ovehan on tyypillinen ikäpolvensa edustaja.

Tyttäreni kritisoi Ovea siitä, että tämä on 59-vuotias, mutta vaikuttaa seitsemänkymppiseltä. Ovehan on jo eläkkeellä ja leskimies. Olen itse juuri nyt Oven ikäinen, ja pystyn kyllä samastumaan hänen ajatuksiinsa. Johan tässä alkaa olla toinen jalka haudassa ja parhaat ajat takanapäin. 

Tänään on hyvä päivä kuolla. Niin miettii Ove kirjan alkaessa ja kulkiessa. Vähä vähältä keritään auki Oven mennyttä elämää ja sen virstanpylväitä. Ove on kerrassaan sympaattinen, vaikkei haluaisikaan olla. 

Tämä kirja on sinunkin luettava. 

24 yötä jouluun – Huippudekkaristien jännitystarinoita

Mietin jo palauttavani tämän kirjan lukemattomana takaisin kirjastoon, kun joulukin jo meni. Avasin kuitenkin kokeeksi kirjan ensimmäiseltä sivulta ja koukutuin heti. Alimmaisessa kuvassa on sisällysluettelo, josta näkee, että kirjan kertomusten kirjoittajat ovat varsin kovatasoisia. Joukossa on vain muutama, joita en entuudestaan tuntenut. Kaikkien nimet olen kuitenkin kuullut aiemminkin. 

Myös kirjan kertomukset ovat kovatasoisia. Yksikään ei ollut pettymys. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että minulla on lainassa myös aiempi vastaavanlainen teos Joulukalenteri – 24 jännityskertomusta, jonka kirjailijoista tunnistan vain kaksi. Muista en ole koskaan kuullutkaan. Luin siitä kokeeksi kaksi ensimmäistä kertomusta ja totesin, että ne ovat ihan yläkoululaistasoa. Sen palautan lukemattomana. 

Alla muutamia poimintoja kirjasta 24 yötä jouluun.

Liina Putkosen novellissa Joulupojat on laulun sanoja, jotka arvelen tunnetun Lumiukko-laulun sanoiksi. Arvoitukseksi jää, mistä Putkonen on sanat keksinyt. Googlaamalla löytyi aivan toisenlaiset sanat, eikä Putkosen versiota lainkaan. Olisi ollut toimivampaa laittaa sanat englanniksi, kuten useimmat ne tuntenevat. Muuten kertomus on kyllä sangen kiinnostava ja yllättävä. Lähestymistapa aiheeseen on omaperäinen. 

Laimein kirjan kertomuksista on Leena Lehtolaisen Joulu ilman lahjaa. Se onnahtelee ikävään loppuunsa. 

Christian Rönnbackan kertomuksessa Kuka tappoi tontun? on tutut henkilöt, mutta ikäviä epäjohdonmukaisuuksia, joihin takerruin välittömästi. 

Heikki Valkama on toinen kirjailijoista, joista en ole aiemmin kuullut. Hänen kertomuksensa Musta kissa eksyksissä on omaperäinen ja sijoittuu yllättävään ympäristöön. Kertomus on liikuttavan lämminhenkinen, kuten moni muukin kirjan kertomuksista. 

Markus Ahosen Jättiläinen ilahdutti, koska siinä tavataan taas komisario Markku Isaksson pitkästä aikaa. 

Kirjan hyytävin kertomus on ehdottomasti Elina Backmanin Joulusauna. Se myös ovelasti johtaa ensin harhaan. 

Tuire Malmstedtin kertomus Tähti tähdistä kirkkain on koskettavin kirjan kertomuksista. 

Kaiken kaikkiaan huipputason kokoelma huikeita jännitystarinoita, joissa keskeisenä elementtinä on joulunvietto. 

Elly Griffiths: Ruth Gallowayn joulu

54 sivun mittainen kepeä kertomus arkeologi Ruth Gallowayn joulunvietosta. Kirja on kolmastoista suomennettu osa Ruth Gallowaysta kertovassa sarjassa. Tämä nimenomainen kirja sijoittuu alunperin sarjan neljännen ja viidennen kirjan väliin. Ruthin tytär Kate on kirjassa vasta reilun vuoden vanha.

Kirjan alussa lukija saatellaan hyvin tutuksi Ruthin kanssa, joten kirja sopii sellaisellekin, joka ei ole sarjan muita kirjoja lukenut. Joudun tosin valitettavasti toteamaan, että kirjan juoni on kovin ohkainen. Lähinnä sen tarkoitus lienee tuottaa hyvää mieltä Ruthin ystäville sarjan seuraavaa osaa odotellessa. 

Kirjassa ärsyttivät lauluviittaukset, joita piti googletella. Muistin kyllä, että "Nosta lippu salkoon" -laulun originaalissa puhutaan keltaisista nauhoista, mutta Cliff Richardin joululauluja ei ole pahemmin tullut kuunneltua. 

Natalia Kallio: Kotileikki

Kirjan päähenkilö Rebekka toimii kirjan minäkertojana. Vuoroin Rebekka muistelee lapsuuttaan preesensissä, ikään kuin takaumana. Kuitenkin kertoja käyttää aikuismaisia termejä ja tietää enemmän kuin alakouluikäinen lapsi tietäisi. Välillä eletään Rebekkan mukana nykyhetkeä. 

Kotileikki on kooltaan ohuehko, mutta sisällöltään toimiva autofiktiivinen kertomus, joka perustuu Kallion omiin lapsuudenkokemuksiin. Kirjassa ei eletä lama-aikaa, vaan ollaan jo uudella vuosituhannella. Ylisukupolvinen huono-osaisuus leimaa vahvasti Rebekan elämää lapsuudesta aina aikuisuuteen saakka. Lehtijuttujen perusteella kirjailijan onnistui luokkahypyssään paremmin kuin Rebekka. 

Toisin kuin useimmat huono-osaisuudesta, periytyvästä köyhyydestä tai lamasta kertovat kirjat Kotileikki ei ole näköalaton kurjuuden kuvaus. Jo lapsena Rebekka uskoo, että elämällä voi olla tarjottavanaan enemmän kuin mitä hän on saanut. Rebekasta tulee sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Elämä on silti hankalaa, kun kotoa saatu kulttuurinen pääoma on jäänyt pieneksi. Vaikka lapsena ympärillä oli suuri suku, olivat kaikki syrjäytyneitä ja turvaverkko heiveröinen. 

Kalliolla on hyvä kirjailijan ote. Toivottavasti hän jatkaa kirjoittamista.

Chris Carter: Teloittaja

Sarjassa, jonka keskeisenä tutkijana toimii rikosetsivä Robert Hunter, on aiemmin ilmestynyt suomeksi kirja Krusifiksitappaja. Se oli mielestäni vauhdikas ja sujuvasanainen. Sarjassa on ilmestynyt jo 13 kirjaa, joten luettavaa tulee riittämään, kunhan ne käännetään. 

Teloittajan luvut ovat hyvin lyhyitä, parin kolmen sivun mittaisia. Lukeminen tuntuu sen ansiosta etenevän hyvin. Välillä tapahtumat jatkuvat heti seuraavassa luvussa, mikä tuntuu vähän hassulta. Toisinaan uusi luku tuo uuden tilanteen.

Teloittaja on hyvin raaka ja raju, kuten edeltäjänsä Krusifiksikin. Los Angelesin erikoismurharyhmän poliisit Robert Hunter ja Carlos Garcia ovat mielenkiintoisia ja heidän työtään on mukava seurata. Kirjojen raakuus liittyykin siihen, että erikoismurharyhmä selvittää vain pahimpia tapauksia. Hunterilla on monia erityistaitoja, joita ei kuitenkaan nosteta liikaa esiin. Esimerkiksi edellisessä kirjassa mainittua lapsinerotaustaa ei enää tuotu esiin lainkaan. Usein tuntuu, että henkilöiden erityispiirteitä korostetaan liiankin kanssa.

En kerro juonesta sen enempää, etten paljasta liikoja. Hyvä se on, joskin varsin klassinen. Kirjan lopetus pehmentää mukavasti aiempia tapahtumia. Pidän huolellisesti suunnitelluista lopuista.  

Jessica Fellowes: Mitfordin katoamistapaus

Mitfordin sisaruksista ja heidän kamarineidostaan Louisasta kertova sarja on edennyt jo viidenteen osaansa. Aiemmat osat ovat Mitfordin murhat, Nuori, kaunis ja kuollut, Mitfordin skandaali ja Mitfordin juttu. 

Mitfordin sisarukset ovat olleet oikeastikin olemassa ja heistä on julkaistu sekä sisarusten itsensä että muiden kirjoittamia kirjoja. Fellowes on tutkinut Mitfordin sisarusten historiaa ja yhdistää siihen itse keksimiään tapahtumia. Mitfordin katoamistapauksen loppusivuilla hän kertoo todellisten tapahtumien yhtymäkohdista kirjan tapahtumiin. 

Mitford-kirjojen juoni ei yleensä ole kovin kummoinen, ja tälläkin kertaa mukana on ärsyttävän paljon ajankohtaista politiikkaa, eletäänhän vuotta 1937. Siihen nähden, että siskokset eivät saaneet kouluttautua, vaan heitä opetti kotiopettajatar, he olivat ällistyttävän kiinnostuneita politiikasta. Kirjojen kiehtovin elementti onkin ajan hengen mukainen sanasto ja ajattelutapa. 

Cara Hunter: Ei ulospääsyä

Kolmas osa rikoskomisario Adam Fawley -sarjassa. Sarjan aiemmat osat Jäljettömiin ja Pimeyteen ovat olleet hyvin vakuuttavia.

Kuten aiemmissakin kirjoissa, myös tässä on tekstin sekaan ympätty keksittyjä lehtileikkeitä ja poliisikuulusteluja. Kun yhtäkkiä hypätään ajassa taaksepäin (osasin odottaa sitä, koska miten muuten saisi lukija tietää, mitä on tapahtunut), tapahtuu se kesken luvun, tähdillä erotettuna ja pienesti kursiivilla otsikoituna. Takauma on kirjoitettu erilaisella fontilla kuin aiempi teksti. Eikö olisi selkeämpää vain erottaa takauma omaksi luvukseen? 

Fawley tiimeineen joutuu selvittämään tulipaloa, jossa koko perhe löytyy palaneesta talosta. Kuka perheenjäsenistä on sytyttänyt palon, ei olekaan helposti ratkaistu. Lukija oivaltaa nopeasti, että on tulossa yllättäviä käänteitä, koska takaumien perusteella kaikki on ollut hyvin. Takaumat alkavat noin vuotta ennen tulipaloa ja etenevät pikkuhiljaa tulipaloon asti. 

Adam Fawley tiimeineen ovat kiinnostavia, ja poliisien keskinäiset suhteet todentuntuisia. Fawleyn henkilökohtaisessa elämässä on menossa iso kriisi. Se ei kuitenkaan häiritse hänen työntekoaan. 

Yllättäviä käänteitä riittää aina loppuun saakka. Sarjaan on tulossa jatkoa jo tänä vuonna, mikä on hyvä asia.

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi

Lainasin tämän kirjan Lukki-lukuhaastetta varten. Siinä on kohta, jossa kirjasta on tehty elokuva. Ajattelin, että koska tästä elokuvasta on niin paljon kohuttu, voisin lukea sen kirjana. Ani harvoin lainaan vasiten kirjan jotain lukuhaasteen kohtaa varten, eikä olisi kannattanut nytkään. 

Tapahtumapaikkana on kuuma Italian kesä nimettömässä pikkukaupungissa 1980-luvun lopulla. Kesän ja auringon tuoksuinen kertomus, jonka alkupuolella lukija miettii, onko kaikki pelkkää toiveunta vai tapahtuuko oikeasti. Mietin lukiessani, miten tämä on mahdettu ilmaista elokuvassa. En kuitenkaan aio katsoa elokuvaa.

Tarinan edetessä käy selväksi, että italialaisella Eliolla ja hänen kotinsa amerikkalaisella kesävieraalla Oliverilla on tunteita toisiaan kohtaan. Tunteet vaihtelevat, eivätkä nuorukaiset itsekään aina tiedä, ovatko ne rakkautta vai uteliaisuutta. Kummin vain, kesä on kiihkeää aikaa. Toistensa lisäksi molemmilla on myös paikallisia tyttösiä kierroksessa. 

En ihan hirveästi syttynyt tälle kesäiselle kertomukselle. Toki en ole myöskään kohderyhmää, kirja lienee tarkoitettu nuorille aikuisille. Kirjan lopussa hypitään ajassa eteenpäin, kun nuorukaiset tapaavat toisiaan uudelleen myöhemmässä elämässä. En voinut olla miettimättä, että tällainen toimii varmaan elokuvassa upeasti. 

Lina Areklew: Lumimyrsky

Luin reilu vuosi sitten Ulvönin murhat -sarjan ensimmäisen osan nimeltä Juhannusruusut, ja pidin siitä. Erityisesti keskeiset henkilöt, komisario Sofia Hjortén ja poliisikoulun keskeyttänyt Fredrik Fröding oli hyvin kuvattu ja heitä jäi melkeinpä kaipaamaan. 

Lumimyrskyssä esiintyvät onneksi jälleen edellä mainitut henkilöt monien muiden ohella. Sofian elämässä on tapahtunut ja tapahtumassa mielenkiintoisia käänteitä, joihin Fredrik liittyy. Tätä lukijaa jonkin verran kyllä ärsyttää Sofian haluttomuus ottaa ohjat omiin käsiinsä joidenkin asioiden suhteen. 

Kirjan alussa kaikilla tuntuu olevan jonkinlaisia sosiaalisia tai neuropsykiatrisia ongelmia. Lukija jo tuskastuu, että miten mikään etenee, kun ei kukaan kykene sosiaaliseen kanssakäyntiin. Haasteet ja niiden kanssa toimiminen ovat kuitenkin keskeisessä roolissa. 

Kirja on sujuvaa tekstiä ja sen loppuminen jää harmittamaan. Toivottavasti jatkoa taas seuraa. 

Ilona Tuominen: Huutoon vastaa kaiku vain

Tuomisen esikoisdekkari Ja jollen sinua saa oli rakenteeltaan epätavanomainen, mutta toimiva. Toisin kuin ounastelin, Tuominen ei jatka edellisen kirjan henkilöiden tarinaa seuraavassa romaanissaan. Huutoon vastaa kaiku vain tuo uudet henkilöt ja uuden ympäristön. 

Aamu ja Kiira ovat lähteneet samoilemaan Lappiin ja katoavat reissussaan. Koska Kiira on varakkaasta suvusta, saapuu paikalle välittömästi iso lauma hänen sukulaisiaan neuvomaan poliisia etsinnöissä. Epäuskottavaa. Henkilöitä on paljon ja heissä menee aluksi koko ajan sekaisin, kun yrittää pysyä kärryillä, kuka on kenenkin puoliso ja mitä sukua kukin on keskenään. Tämä hidastaa lukemista huomattavasti ja tekee samalla kirjasta luotaantyöntävän.

Tapahtumista kerrotaan vuoroin eri henkilöiden näkökulmasta. Ajallisesti pompitaan päivissä eteen- ja taaksepäin, kun tulee uusi kertoja. Lukemisen intoa laskee sekin, että pitää aina luvun otsikossa katsoa tarkasti kertojan lisäksi päivämäärää. 

Mitään uutta ja omaperäistä tässä kirjassa ei ole. Asioita paljastetaan verkkaisesti ja vasta sitten, kun lukija on jo ehtinyt miettiä, että onkos tästä kerrottu jo jossakin. 

Onkohan tässä käynyt niin kuin usein tuntuu tuoreille kirjailijoille käyvän: esikoisromaania kypsytellään vuosikausia ja se on viimeisen päälle hiottu. Jatko-osa pitääkin sitten saada ulos huomattavasti nopeammassa aikataulussa ja se myös näkyy. 

Tämän kirjan henkilöitä ei tule ikävä. 

Eli Åhman Owetz: Kirjeystäviä

Olen aiemmin lukenut Åhman Owetzin kirjan Remonttikohde, joka oli viihdyttävä hyvän mielen romaani. Odotukset olivat korkealla Kirjeystävienkin suhteen. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan. 

Kirjeystäviä kertoo kahden viisikymppisen ihmisen rakkaustarinan. Erik on eronnut vaimostaan ja elää nyt yksin. Malin on naimisissa miehen kanssa, joka ei enää halua häntä. Kerran Malin purkaa ajatuksiaan paperille ja unohtaa lapun ajatuksissaan kirjastokirjan väliin, mistä Erik löytää sen. Alkaa puuduttava ajatustenvaihto kirjastoauton välityksellä. 

Sinänsä ihan toimiva juonikuvio, onhan siitä tehty elokuvakin, jota myös kirjassa siteerataan. Kuitenkin tuntuu, että jotain jää puuttumaan. Perimmäisenä tavoitteena molemmilla on toimiva seksielämä, mikä tuntuu kovin rahvaanomaiselta ylevän kirjeenvaihdon taustana. Malin jättää taakseen niin paljon ja tuntuu häviävän vaihdossa rutkasti. Kirjailija ei ole osannut kuvata Erikiä kyllin houkuttelevalla tavalla, jotta lukijakin vakuuttuisi. 

Malin asuu maaseudulla ja suree yhä lehmiä, joista tilalla jouduttiin luopumaan. Malin saa työpaikan sisustusliikkeestä ja nauttii siitä suunnattomasti. Vapaa-ajallaan Malin tekee käsitöitä myytäväksi ja tykkää liikkua luonnossa. Erityisesti Malin vaikuttuu kevään varhaisten aamujen valossa. Tässä löysin sukulaissieluni. Malinin muu elämä vaikuttaa niin kiinnostavalta, että siinä olisi jo ainesta kirjaksi. Kun lukijasta tuntuu tältä, lienee selvä, että kirjan rakkaustarinan kuvailu ei onnistunut toivotulla tavalla.