perjantai 31. maaliskuuta 2023

Roope Lipasti: Porakonekirjoittaja

Roope Lipasti on sangen tuottelias kolumnisti ja kirjailija. Luen mielelläni hänen kolumnejaan lehdistä aina, kun sellaisen näen. Olen aiemmin lukenut Lipastilta seuraavat teokset: Rajanaapuri, Perunkirjoitus, Halkaisukirvesmies: elämä ja vähäisemmät teot, Linnan juhlat, Viimeiset polttarit, Jälkikasvukausi, Aviotärähdys sekä Lipastin yhdessä Karoliina Korhosen kanssa kirjoittaman Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille

Olen aiemmin moittinut Lipastia oman äänen löytymättömyydestä. Porakonekirjoittajassa Lipasti lähenee omaa tyyliään. Kirja vaikuttaa Lipastin päiväkirjalta, mutta ainakin osa tarinoista lienee toivottavasti keksittyjä. Alussa vaikuttaa siltä, että kirjassa ei ole mitään juonta, koska sen luvut ovat kuin kolumneja. Jokaisessa on oma sisältönsä, joka ei välttämättä liity aiempaan tai seuraavaan lukuun. Luvut ovat myös hyvin lyhyitä, parin sivun mittaisia. 

Pikkuhiljaa kuvio alkaa seljetä ja jonkinlaista juonellisuutta löytyy. Kirjan ydintarina rakentunee kirjailijan ammatin kuvailuun. Häiritsevää on silti lukujen sisäinenkin irrallisuus. Kuin kaikki, mitä päähän pälkähtää, olisi ympätty samaan lukuun. Suurin osa luvuista pysyy kuitenkin koherentisti koossa ja aika monessa saa nauraakin. Muutama terävä havainto saa nyökyttelemään myöntävästi. Elämä kirjailijana tuntuu olevan hauskaa. Hyvä niin, koska se tietää lisää Lipastin kirjoja. 




torstai 30. maaliskuuta 2023

Ruth Ware: Huonetoveri

Huonetoveri on jo seitsemäs Ruth Warelta suomennettu teos. Ware kirjoittaa trillereitä, joiden laatu on mielestäni epätasainen. Huonetoverin edeltäjää, Lumimyrskyä, en saanut edes luettua loppuun pitkästymiseltäni. Sitä aiemmin ovat ilmestyneet Synkän metsän siimeksessäNainen hytissä 10Valhepeli, Rouva Westaway on kuollut ja Lukitut ovet. Olen ollut pettynyt aika moneen Waren kirjoista. Silti jostain syystä lainaan aina uusimman. 

Huonetoverissa Hannah on päässyt opiskelemaan unelmiensa yliopistoon, Oxfordiin. Hän päätyy asumaan samaan huoneistoon rikkaan ja kauniin Aprilin kanssa. Tytöt ystävystyvät ja elävät elämänsä parasta aikaa, kunnes April murhataan. Kirjassa kerrotaan Hannahin elämästä ennen Aprilin murhaa, sekä kymmenkunta vuotta myöhemmin. 

Ennen kuolemaansa April seurusteli rikkaan ja komean Willin kanssa. Kymmenen vuotta myöhemmin Will on Hannahin avomies. ja he odottavat ensimmäistä, yhteistä lastaan. Hannah on onnensa kukkuloilla, sillä hän on ollut rakastunut Williin ensisilmäyksestä saakka. 

Kuvio on outo. Hannahin ja Willin suhde on myös outo. Kirjassa ei kerrota, miksi he päättivät hankkia lapsen juuri nyt. Raskauteen suhtaudutaan kumman etäisesti. Willin hahmo jää häilyvän ohueksi. Hannahiinkaan lukijalla ei synny kummoista suhdetta. 

Silti kirja koukutti, koska halusin tietää, mitä kymmenen vuotta aiemmin tapahtui. 







sunnuntai 26. maaliskuuta 2023

Maija Kajanto: Taatelitalvi

Taatelitalvi on jatkoa Korvapuustikesälle, jossa Kristiina muutti mummonsa luo pikkukylään pitämään kahvila Koivua. Kajannolta on aiemmin ilmestynyt myös työuupumukseen ja lapsiperhearkeen paneutunut sarja (Mittoja ja tilaustöitäItsepä tilasitKuin tilauksesta). 

Tämä kirja pitikin lukea yhdellä istumalla. Sen välissä oli nimittäin kasoittain koirankarvoja, jotka saivat silmäni turpoamaan melkein umpeen nopeasti napatusta allergialääkkeestä huolimatta. Päätin siis lukea kirjan kerralla ja yrittää olla koskettelematta naamaani sen enempää. Onneksi kirja on ohuenpuoleinen ja sen luki nopeasti. 

Krissen elämä Pyhävirralla soljuu tasaisesti. Kiirettä pitäisi kahvilan kanssa, mutta sen lisäksi Krisse on perustanut kylään myös pienen hotellin. Työtä riittää siis kellon ympäri. Orastava suhde Tommin kanssa kehittyy pikku hiljaa kompastellen. 

Sarjassa on tulossa vielä kolmas osa. Ehkä sitten asiat loksahtavat kohdalleen. Taatelitalvi on viihdyttävä, eikä suotta somessa kehuja kerännyt. 







Kicki Sehlstedt: Vain yksi uhri

Kicki Sehlstedtiltä on aiemmin ilmestynyt kaksi kirjaa, Älä silmä pieni ja Koskematon, joiden päähenkilöitä ovat kriminologi Kajan Berglund ja toimittaja Aida Svantesson. Vain yksi uhri jatkaa sarjaa, jonka osat voi lukea myös itsenäisinä teoksina. 

Jälleen aiheena on naisten kokema väkivalta ja laittomien maahanmuuttajien turvattomuus. Sehlstedt osaa kuitenkin kirjoittaa tästäkin aiheesta vetävästi. Nuori tyttö löytyy lumihangesta raiskattuna. Samaan aikaan tunnettu politiikko saa syytöksiä raiskauksesta. Tapaukset eivät suoranaisesti liity toisiinsa, mutta niitä tutkivat samat ihmiset, Kajanin ex-mies poliisi Micke Lund ja toisaalla Aida toimituksineen. 

Hauska yksityiskohta on, että "periruotsalaiset" keskeiset henkilöt eivät ole syntyperäisiä ruotsalaisia hekään. Muistaakseni Kajankin on ruotsinsuomalainen. 

Sehlstedt tekee hyvää työtä nostamalla ihmisoikeuskysymyksiä esiin jännittävillä romaaneillaan. 




torstai 23. maaliskuuta 2023

Lisa Jewell: Yöhön kadonnut

Olen pääsääntöisesti pitänyt Jewellin aiemmista kirjoista: Sitten hän oli poissaLöysin sinutJoka askel jonka otatKaikista synkimmät salaisuudet ja Näkymätön tyttö. Jewellin kirjat eivät ole jatkuvajuonisia, vaan joka kirjassa on aina uudet henkilöt. 

Tällä kertaa henkilöt ovat poikkeuksellisen kiinnostavia. Dekkarikirjailija Sophie muuttaa Lontoosta maalle avomiehensä Shaunin kanssa, koska Shaun on saanut paikan yksityiskoulun rehtorina. Paikkakunnalla on tapahtunut pari vuotta aiemmin järkyttävä katoamistapaus, kun juhlimassa ollut nuoripari Tallulah ja Zach ovat jääneet sille tielleen. Sophien eteen tulee tapaukseen liittyviä vihjeitä, ja hän tietenkin tarttuu toimeen. 

Tapahtumista kerrotaan kolmessa aikakerroksessa. Vuoden 2016 tapahtumista, ennen katoamista, kerrotaan Tallulahin näkökulmasta. Vuodesta 2017 kertovissa luvuissa kertojanääni on Tallulahin äidillä Kimillä, joka ei lakkaa toivomasta, että tytär vielä löytyisi. Vuonna 2018 Sophie saapuu paikkakunnalle ja kiinnostuu tapauksesta. Alkuun vuosilukujen vaihtelua oli hankala seurata, koska henkilöitä on paljon, ja osa heistä esiintyy useampana vuonna. 

Juonessa on vähän pitkittämisen makua, eikä pieni tiivistäminen olisi ollut pahitteeksi. Silti mielenkiinto ja jännitys pysyvät yllä loppuun saakka, koska lukija ei voi tietää, mitä oikein on tapahtunut. Kirja on jopa hiukan ahdistava.








keskiviikko 22. maaliskuuta 2023

Malin Stehn: Kun vuosi vaihtuu

Kun vuosi vaihtuu on Malin Stehnin ensimmäinen aikuisten romaani ja heti tuli napakymppi. Kirjassa eletään uudenvuoden juhlinnan aikaa muutaman keskiluokkaisen kaveruksen kesken. Nina, Lollo ja Malena ovat olleet lukiosta asti parhaita kavereita, ja heillä on tapana viettää railakkaita juhlia porukalla perheidensä kanssa edelleen. Samalla, kun aikuisilla on uudenvuodenjuhlat Lollon perheen kotona, viettää nuoriso omia juhliaan Ninan ja Fredrikin kotona. Juhlien päätteeksi Lollon ja Maxin tytär Jennifer katoaa. 

Uudenvuoden tapahtumia käydään läpi vuoroin Lollon, Ninan ja Ninan aviomiehen Fredrikin näkökulmasta. Luvut ovat lyhyitä, mutta vievät hyvin tapahtumia eteenpäin. Jännite tapahtumien kulusta säilyy loppuun saakka. Henkilöt ovat kiinnostavia ja teksti soljuu mukavasti eteenpäin. 

Lukunautintoa latistivat painovirheet: yksi käsittämätön sana ja ainakin viidesti puuttuva kirjain. Otavan isona painotalona luulisi pystyvän parempaan suoritukseen. 







sunnuntai 19. maaliskuuta 2023

Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus

Murhan käsikirjoitus on Harbinder Kaur tutkii -sarjan toinen osa. Sarjan ensimmäisestä osasta, Muukalaisen päiväkirjoista, en pitänyt läheskään niin paljon kuin Ruth Galloway -sarjasta, minkä näytänkin mainitsevani blogikirjoituksessani useita kertoja. Selväksi tuli. 

Murhan käsikirjoitus on ihana kirja! Sen lukeminen on kuin ystäväporukassa istuisi. Murhat tuntuvat sivuseikalta, tärkeämpää on kuunnella keskeisten henkilöiden jutustelua. Rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur tuntuu tässä kirjassa paljon mukavammalta ja lähestyttävämmältä kuin aiemmassa osassa. Harbinder kestää työpariaan Neil Winstonia hyvin, kun kuvittelee hänet pieneksi metsän eläimeksi. Vips vips viikset vipattavat. Kirja on myös aivan hulvaton.

Harbinder saa yllättävän joukkion avukseen selvittämään vanhan rouvan kuolemaa. Natalka on ukrainalaissyntyinen kotihoitaja, Benedict pyörittää kahvilaa ja Edwin asuu senioritalossa. Yhteistuumin porukka saa selville kaikenlaista ja viihtyy yhdessä. 

Kerrankin kirja, jonka lukeminen ei kiihota ruokahalua. Edwin syö munuaispiirasta päivälliseksi ja veripalttua aamiaiseksi. 

Odotan innolla sarjan seuraavaa osaa. 









perjantai 17. maaliskuuta 2023

Aino Leppänen: Tujuin terkuin ope

Leppäseltä on aiemmin ilmestynyt kaksi kirjaa, Positiivinen yllätys ja Terkuin ope. Positiivinen yllätys perustuu Leppäsen omiin kokemuksiin nuoruuden yllätysraskaudesta. Terkuin ope puolestaan on fiktiivinen, mutta ammentaa Leppäsen ammatista äidinkielenopettajana. Kuten kirjan nimikin kertoo, Tujuin terkuin ope jatkaa aiemmasta kirjasta tutun äidinkielen lehtori Aiskun tarinaa. 

Edellisestä kirjasta tutut henkilöt jätetään tässä kirjassa kokonaan esittelemättä. He vain tupsahtavat mukaan tarinaan, ja huonomuistinen lukija saa arvailla, onko kyseessä puoliso, lapsi vai joku muu. Parin sanan esittely ei paljon tilaa veisi, mutta lisäisi huomattavasti lukukokemuksen mukavuutta. Varsinkin, kun Aisku ja miesystävänsä tapaavat sukulaisiaan, jää hämäräksi, kuka on lapsi ja kuka aikuinen. Uudet henkilöt kyllä esitellään, mutta vanhat pitäisi vissiin muistaa. 

Lukeminen takerteli aluksi kovasti. Aiskulla on kiihkeä suhde uuden miesystävänsä kanssa, ja muutaman sivun aikana Aiskulla on toistuvasti seisokki. En ole kyseistä sanaa ennen kuullut käytettävän naisoletetun yhteydessä, joten piti oikein tarkistaa, kenestä nyt puhutaan. Toki kyseessä voi olla vain oma rajoittuneisuuteni. Aisku myös huomaa oppilaan tekstissä piirteitä, jotka viittaavat lukihäiriöön. Nykyään käytetään mieluummin termiä lukivaikeus.

Vaivautunut olo tulee, kun jollekin arjen sattumukselle, jotka ovat opettajan työssä varsin tavallisia, nauretaan loputtomasti. Lukija ymmärtää vähemmästäkin, että nyt on hauskaa. Edelleen kannatan lukijan oman ajattelun kunnioittamista: kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki. Tästä taisin mainita jo edellisen kirjan arvioinnissa. 

Tuntuu vaikealta samaistua Aiskuun, vaikka saman alan edustajia ollaan. Aisku vaikuttaa aika itsekeskeiseltä ja kaipaa ympärillään olevilta ihmisiltä kehuja ja kannattelua. 

Korona-ajan kuvailu kirjoissa on vähän tylsää, kun se on muutenkin tuoreessa muistissa. Koulumaailmaan maskien käyttö tietenkin liittyy olennaisesti. Kun kirja pääsee vauhtiin, on lukeminen mielekästä ja Aiskun elämän seuraaminen kiinnostavaa. Kirjan loppua kohden Aisku tuntuu muuttuvan mukavammaksi ja luonnollisemmaksi. 






maanantai 13. maaliskuuta 2023

A. M. Ollikainen: Kiikku

Rikoskomisario Paula Pihlajasta kertovan dekkarisarjan avasi Kontti, joka oli vakuuttava kirjailijapari Aki ja Milla Ollikaisen esikoisdekkari. Kiikku on vähintään yhtä hyvä. 

Hartikainen, Renko ja Karhu kuuluvat Paula Pihlajan tiimiin. Ryhmä on vasta muotoutumassa, eivätkä poliisien välit ole vielä kovin lämpimät. Vähitellen he alkavat sietää toisiaan. Ryhmä tekee kuitenkin hyvää yhteistyötä Paulan johdolla. 

Kirjan juoni on huikea. Sarjamurhaaja tappaa erikoisella tavalla ihmisiä, joiden täytyy liittyä toisiinsa jotenkin. Paulan tiimi selvittää tapausta parhaansa mukaan. Samalla seurataan poliisien arkielämää, joka on aika yksitotista. 

Paulan menneisyys kulkee sivujuonteena sarjamurhaajajahdin ohessa. Välilukuina on Paulan kirjeitä henkilölle, jota hän ei ole koskaan tavannut kasvokkain, nähnyt vain kaukaa. Kirjan loppupuolella Paula tapaa tämän henkilön. Vähän jäi vaivaamaan kohtaamisen kylmä luonne. Olisin odottanut enemmän tukahdutettuja tunteita. 

Paulalla on toinenkin salaisuus, jota väläytellään pitkin matkaa. Se jää epäselväksi loppumetreille saakka, ja saa silloin miettimään sarjan jatkumista. 

Pidän hyvistä lopuista. Kirja loppuu aikamoiseen koukkuun, Paulan koskettavaan repliikkiin. 




sunnuntai 12. maaliskuuta 2023

Clare Pooley: Joka päivä laiturilla 5

Clare Pooleyn esikoiskirja Totuushaaste perustui hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Loppusanoista käy ilmi, että niin tekee myös Joka päivä laiturilla 5. Pooley matkusti työhönsä mainosalalle Lontoon keskustaan samalla junalla, josta nyt kirjoittaa. Tosin hänen työmatkoillaan junassa ei kukaan koskaan puhunut toisilleen mitään. 

Kirjassa sen sijaan eräänä päivänä junassa matkustajat alkavatkin puhua toisilleen. Kaikki saa alkunsa, kun yksi matkustajista on vähällä tukehtua eväisiinsä. Muut matkustajat pelastavat hänen henkensä, ja siitä alkaa vähitellen kehittyvä ystävyys matkustajaporukan välillä. 

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu pitkään aikaan mitään. Tapahtumia kerrotaan vuoroin junassa matkaavien keski-ikäisen toimittajan Ionan, pankissa työskentelevän Piersin, koululainen Marthan, sairaanhoitaja Sanjayn ja mainostoimistossa työskentelevän Emmien näkökulmasta. On hauska seurata, miten henkilöiden ennakko-odotukset toisistaan eivät pidäkään paikkaansa. 

Vaikka kirjassa ei näennäisesti tapahdu mitään, vaikuttavat matkustajat toistensa elämään. Kun jollakulla on ongelmia, löytyy muilta ohjeita ja neuvoja ongelman ratkaisemiseksi. Kirja päättyy, kun kaikilla on asiat hyvin.

Hyvän mielen kirja.




perjantai 10. maaliskuuta 2023

Pertti Laine: Loppuun kiusatut

Tamperelaisesta tummaihoisesta rikoskomisario Simpasta ja hänen tiimistään kertova sarja on edennyt jo viidenteen osaansa. Aiemmat osat ovat Pisto sydämeen, Vainotut, Kohtalokas kutsu ja Koston oikeutus. Simpalla on nimikin, mutta häntä kutsutaan aina Simpaksi. 

Simpan tummaihoisuus ei näy kirjassa oikeastaan mitenkään. Se ainoastaan mainitaan jossain vaiheessa kuriositeettina (?). Jotenkin sen odottaisi nostavan esiin monikulttuurisuuteen tai joukosta erottumiseen liittyviä teemoja, kuten ennakkoluulot tai rasismin. Vaan ei. Laine on antanut rikoskomisariolleen tumman ihon ja kertoo tämän taustasta lyhyesti, muttei muuten käytä sitä ajankohtaisten teemojen käsittelyyn. Jääkin pimentoon, miksi Simppa on pitänyt kirjoittaa tummaihoiseksi. Ehkä takerrun tähän liiaksi. Onhan kirjassa myös naispoliisi, jonka puolisokin on nainen. Moninaisuus on siis otettu huomioon. 

Laineen henkilöille on luotu tietty muotti, jossa he tiukasti pysyvät. Samoja fraaseja henkilöiden käyttäytymisen piirteistä toistellaan. Yllätyksiä ei tule. Ei edes ylikomisarion eläkkeelle siirtymiseen liittyvissä keskusteluissa tapahdu mitään yllättäviä käänteitä. Simpan sympaattisuuskin on vaakalaudalla, perustuen sohvalla makoiluun ja Reino-tossuihin.  

Loppuunkiusatuissa ei ole kovin vahvaa poliisintyötä. Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, mutta poliisi on aivan pihalla. Rikosromaanien lukijanakin keksisin hakea yhteyksiä ruumiiden välillä. Eteen tulee nimittäin kaksi samanikäistä samanlaisen murhan uhria, eikä poliisille tunnu tulevan mieleenkään tutkia, tunsivatko uhrit toisensa. Viimein sivulla 190 sihteeri nostaa tämän asian esiin. Menee vielä parikymmentä sivua, ennen kuin poliisi herää tutkimaan yhteyksiä. 

Toisaalta juonessa on mutkia, jotka saavat jälleen poliisit ymmälle. Lukijakin on vähän ihmeissään, kun poliisi ei pääse puusta pitkään. Vaikuttaakin siltä, että juoni on paikoin liian monisyinen, eikä kirjailijakaan saa otetta siitä. Kirja loppuu vähän töksähtäen heti, kun rikollinen on jäänyt kiinni. 

Joko minusta on tullut kriittisempi tai Loppuun kiusatut ei nouse sarjan aiempien kirjojen tasolle.





sunnuntai 5. maaliskuuta 2023

Richard Osman: Hutiluoti

Hutiluoti jatkaa Torstain murhakerho -sarjaa, jossa ovat aiemmin ilmestyneet nimikkoteos Torstain murhakerho ja toinen osa, Mies joka kuoli kahdesti

Hutiluoti on kirja, jonka ei toivoisi loppuvan. Niin hauskaa Coopers Chasen seniorikylässä on. Torstain murhakerhon jäsenet Elizabeth, Joyce, Ron ja Ibrahim selvittelevät ajankulukseen vanhoja ja uusia murhia, mitä nyt sattuu olemaan tarjolla. Usein senioreiden käsittelyssä vanhat murhat poikivat uusia. Murhakerholla on apunaan pari poliisia, Chris ja Donna, sekä puolalainen Bogdan, joka hoitelee kaikenlaisia juoksevia tehtäviä. 

Tällä kertaa ilmassa on rakkautta useammallakin taholla. Murhakerholaiset saavat myös uusia ystäviä kohtaamistaan vihollisista, jotka eivät kauaa voi vihoitella muutamalle viattomalle vanhukselle. Tämä sarja on yksi suosikeistani. 





perjantai 3. maaliskuuta 2023

Alexandra Benedict: Joulun murhapeli

Vielä yksi joulukirja, tämä olkoon viimeinen lajissaan tänä keväänä. 

Joulun murhapelissä kirjailija on käyttänyt paljon aikaa ja energiaa pelillisyyteen (juonen kustannuksella?). Kirjasta löytyy anagrammeja joululaulun sanoista ja piilotettuja suomennoksia englanninkielisten, jouluaiheisten kirjojen nimistä. Kirjan alussa on näistä erilliset "pelisivut". Suomentajalla on mahtanut olla työtä kaikessa tässä. Kuin myös alkuperäisellä kirjailijalla. Tarkoitus ei nähtävästi ole lumoutua juonesta niin, että siihen uppoutuu, vaan tarkkailla yksittäisiä sanoja. Itse lunttasin heti oikeat vastaukset kirjan takaa, jotta voin keskittyä lukemiseen. 

Tuskin lienee kääntäjän osaamattomuutta, että kirjassa mainitaan sana sarkasmi kahdesti oikein kirjoitettuna ja ainakin viidesti muodossa sarakasmi, mikä se sitten lieneekään. Kääntäjä on kuitenkin tehnyt hyvää työtä muovaillessaan koukeroisia virkkeitä, jotta anagrammeja ei olisi niin helppo löytää, kuin suorasanaisesta tekstistä olisi. Kirjassa käytetään myös ilahduttavan paljon vanhahtavia tai murteellisia sanoja. Esimerkiksi omassa lapsuudessani meillä sanottiin pillaamiseksi sitä, kun jotain kaatuu pitkin. En ole sen koommin kuullut kyseistä sanaa käytettävän, ennen kuin tässä kirjassa. 

Kirjan alkulehdillä on myös keskeisten henkilöiden sukupuu. Serkukset kokoontuvat vanhaan kartanoon pelaamaan joulupeliä, jonka voittaja perii kartanon. Peli kestää testamentin tekijän mukaan joulusta loppiaiseen. Kuinka ollakaan, ulkona sataa paksulti lunta, joka estää kartanosta lähtemisen. Ollaan perinteisessä suljetun huoneen dekkarissa. Kirjan loppusivuilla on myös kartta huoneiden sijainnista.

Tarina lähtee jähmeästi käyntiin. Henkilöillä tuntuu olevan menneisyydessä paljon käsittelemättömiä asioita, joita ei kuitenkaan avata sen enempää. Olin jo lähellä heittää kirjan sikseen, kun en saanut juonesta otetta. Kun pääsin yli puolenvälin, alkoi juoni vähän luistaa. Silti se jää aukkoiseksi ja henkilöt ohuiksi. 

Huonoimpia lukemiani joulukirjoja.