Tamperelaisesta tummaihoisesta rikoskomisario Simpasta ja hänen tiimistään kertova sarja on edennyt jo viidenteen osaansa. Aiemmat osat ovat Pisto sydämeen, Vainotut, Kohtalokas kutsu ja Koston oikeutus. Simpalla on nimikin, mutta häntä kutsutaan aina Simpaksi.
Simpan tummaihoisuus ei näy kirjassa oikeastaan mitenkään. Se ainoastaan mainitaan jossain vaiheessa kuriositeettina (?). Jotenkin sen odottaisi nostavan esiin monikulttuurisuuteen tai joukosta erottumiseen liittyviä teemoja, kuten ennakkoluulot tai rasismin. Vaan ei. Laine on antanut rikoskomisariolleen tumman ihon ja kertoo tämän taustasta lyhyesti, muttei muuten käytä sitä ajankohtaisten teemojen käsittelyyn. Jääkin pimentoon, miksi Simppa on pitänyt kirjoittaa tummaihoiseksi. Ehkä takerrun tähän liiaksi. Onhan kirjassa myös naispoliisi, jonka puolisokin on nainen. Moninaisuus on siis otettu huomioon.
Laineen henkilöille on luotu tietty muotti, jossa he tiukasti pysyvät. Samoja fraaseja henkilöiden käyttäytymisen piirteistä toistellaan. Yllätyksiä ei tule. Ei edes ylikomisarion eläkkeelle siirtymiseen liittyvissä keskusteluissa tapahdu mitään yllättäviä käänteitä. Simpan sympaattisuuskin on vaakalaudalla, perustuen sohvalla makoiluun ja Reino-tossuihin.
Loppuunkiusatuissa ei ole kovin vahvaa poliisintyötä. Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, mutta poliisi on aivan pihalla. Rikosromaanien lukijanakin keksisin hakea yhteyksiä ruumiiden välillä. Eteen tulee nimittäin kaksi samanikäistä samanlaisen murhan uhria, eikä poliisille tunnu tulevan mieleenkään tutkia, tunsivatko uhrit toisensa. Viimein sivulla 190 sihteeri nostaa tämän asian esiin. Menee vielä parikymmentä sivua, ennen kuin poliisi herää tutkimaan yhteyksiä.
Toisaalta juonessa on mutkia, jotka saavat jälleen poliisit ymmälle. Lukijakin on vähän ihmeissään, kun poliisi ei pääse puusta pitkään. Vaikuttaakin siltä, että juoni on paikoin liian monisyinen, eikä kirjailijakaan saa otetta siitä. Kirja loppuu vähän töksähtäen heti, kun rikollinen on jäänyt kiinni.
Joko minusta on tullut kriittisempi tai Loppuun kiusatut ei nouse sarjan aiempien kirjojen tasolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti