Aino Leppänen: Tujuin terkuin ope

Leppäseltä on aiemmin ilmestynyt kaksi kirjaa, Positiivinen yllätys ja Terkuin ope. Positiivinen yllätys perustuu Leppäsen omiin kokemuksiin nuoruuden yllätysraskaudesta. Terkuin ope puolestaan on fiktiivinen, mutta ammentaa Leppäsen ammatista äidinkielenopettajana. Kuten kirjan nimikin kertoo, Tujuin terkuin ope jatkaa aiemmasta kirjasta tutun äidinkielen lehtori Aiskun tarinaa. 

Edellisestä kirjasta tutut henkilöt jätetään tässä kirjassa kokonaan esittelemättä. He vain tupsahtavat mukaan tarinaan, ja huonomuistinen lukija saa arvailla, onko kyseessä puoliso, lapsi vai joku muu. Parin sanan esittely ei paljon tilaa veisi, mutta lisäisi huomattavasti lukukokemuksen mukavuutta. Varsinkin, kun Aisku ja miesystävänsä tapaavat sukulaisiaan, jää hämäräksi, kuka on lapsi ja kuka aikuinen. Uudet henkilöt kyllä esitellään, mutta vanhat pitäisi vissiin muistaa. 

Lukeminen takerteli aluksi kovasti. Aiskulla on kiihkeä suhde uuden miesystävänsä kanssa, ja muutaman sivun aikana Aiskulla on toistuvasti seisokki. En ole kyseistä sanaa ennen kuullut käytettävän naisoletetun yhteydessä, joten piti oikein tarkistaa, kenestä nyt puhutaan. Toki kyseessä voi olla vain oma rajoittuneisuuteni. Aisku myös huomaa oppilaan tekstissä piirteitä, jotka viittaavat lukihäiriöön. Nykyään käytetään mieluummin termiä lukivaikeus.

Vaivautunut olo tulee, kun jollekin arjen sattumukselle, jotka ovat opettajan työssä varsin tavallisia, nauretaan loputtomasti. Lukija ymmärtää vähemmästäkin, että nyt on hauskaa. Edelleen kannatan lukijan oman ajattelun kunnioittamista: kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki. Tästä taisin mainita jo edellisen kirjan arvioinnissa. 

Tuntuu vaikealta samaistua Aiskuun, vaikka saman alan edustajia ollaan. Aisku vaikuttaa aika itsekeskeiseltä ja kaipaa ympärillään olevilta ihmisiltä kehuja ja kannattelua. 

Korona-ajan kuvailu kirjoissa on vähän tylsää, kun se on muutenkin tuoreessa muistissa. Koulumaailmaan maskien käyttö tietenkin liittyy olennaisesti. Kun kirja pääsee vauhtiin, on lukeminen mielekästä ja Aiskun elämän seuraaminen kiinnostavaa. Kirjan loppua kohden Aisku tuntuu muuttuvan mukavammaksi ja luonnollisemmaksi.