Minna Rytisalo: Jenny Hill

Jenny Hill on ensimmäinen Minna Rytisalon kirja, jonka olen lukenut. Tämäkin tuli käsiini puolivahingossa, tyttären ottamana Viikon lainana. Äkkiähän tämä on luettu, yhdessä päivässä. Koska en ole Rytisalon muuta tuotantoa lukenut, en voi verrata Jenny Hilliä niihin. Sosiaalisessa mediassa olen nähnyt Jenny Hillistä paljon positiivisia mainintoja. 

Kirjan alku on tahmainen Ajattarineen, joka osoittautuvat Disneyn satujen prinsessoiksi. Tai jotain. Rytisalo on keksinyt oivan lähestymistavan keski-ikäisen naisen tarinalle. Tarina on tyypillinen, lasten kasvettua aikuisiksi avioliitto väljähtyy. Mäen Jenni päättää lähteä ja aloittaa uuden elämän uudella nimellä. Katkeroituneen, itsekeskeisen tilityksen sijaan Jennin elämää seurataankin toiselta tasolta, toisaalta Ajattarien toimesta, ja toisaalta Jennin Ranskan presidentin vaimolle kirjoittamien kirjeiden kautta. 

Luulin alun perusteella kirjan olevan liian korkealentoinen minulle. Loppujen lopuksi se osoittautui osin jopa samaistuttavaksi. Hieman heppoinen tarina on, Jennin elämä on ollut aika helppoa eroon saakka ja sen jälkeenkin.

Denise Rudberg: Yhdeksän yön piina

Yhdeksän yön piina on yhdeksäs osa tutkinnanjohtaja Marianne Jidhoff -sarjassa. Sarjan aiemmat osat ovat: Yksi tappava syrjähyppy, Toinen toista pahempi, Kolmen kohtalokas leikki, Neljä kertaa kosto, Kun kello lyö viisi, Kuuden metrin syvyydessä, Seitsemän syytä kuolla ja Kahdeksan askelta pimeässä. 

Sarja vaan paranee vanhetessaan. Yhdeksän yön piinassa on kohtuullisen mielenkiintoinen juonikuvio, joskin salaisen tutkintaryhmän henkilökohtaiset suhteet ja ongelmat taas lähestulkoon peittävät sen alleen. Torsten Ehnin ja Marianne Jidhoffin suhde ei etene mihinkään, vaikka kumpikin tuntee toisiinsa kiinnostusta. Torstenin entinen vaimo ilmestyy kuvioihin sekoittamaan pakkaa. Augustin Madridillakin on haasteita suhteessaan Floraansa. 

Seuraavaa osaa odotellessa. 

Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

Hopeamedaljonki on Raakel Oksa ratkaisee -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa on nimeltään Leinikkimekko. Raakel Oksa on yhdeksänvuotiaan Eeron yksinhuoltajaäiti, joka työkseen korjaa vanhoja huonekaluja. Raakel on kiinnostunut vanhoista arvoasunnoista ja niiden menneistä asukkaista. Aina silloin tällöin työ tuokin tällaisia Raakelin eteen.

Tällä kertaa Raakel päätyy remontoimaan vanhaa arvoasuntoa, jonka omistaja Kaarina Louko on kuollut, ja kutsuu avukseen remppareiska Dannen, johon hänellä on ollut suhde. Dannella on pitkät hiukset pään päälle sidottuina, ja aina yllään valkoinen, hihaton t-paita sekä valkoiset, sortseiksi leikatut haalarit, jotka korostavat hänen rusketustaan. Asu kuvaillaan uudelleen joka ikisen kerran, kun Raakel tapaa Dannen ja tuijottaa tätä kuola valuen. 

Nuotion aiemmassa hyvän mielen sarjassa (Myrkkykeiso, Anopinhammas ja Elämänlanka) seikkaillut puutarhaintoilija Ellen Lähde esiintyy tässäkin sarjassa. Itse asiassa Ellen on tavallaan sukua Raakelille, sillä hän on Raakelin vasta löytyneen velipuolen äiti. Ellen osoittautuu ikävän tuntuiseksi ihmiseksi, hän on hieman etäinen ja jopa ylimielisen oloinen. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nykyajan lisäksi vuoteen 1975, jolloin Helsingissä oli suuri ETY-kokous. Kaarinan hyvä ystävä Sinikka työskenteli kokouksessa. Vapaa-aikaansa nuoret naiset viettivät toistensa ja koulutoverinsa Maunon seurassa. Tuonaikaiset tapahtumat kiehtovat Raakelia, joka löytää Kaarinan asunnosta vanhoja valokuvia. 

Nopeasti luettu hyvän mielen kirja, jossa ei kovin kummoisia tapahdu. Tai tapahtuu, mutta kirjan ohuuden takia tapahtumat vilahtelevat ohi. 

Chris Carter: Vaanija

Rikosetsivä Robert Hunterista kertovassa sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet osat Krusifiksitappaja ja Teloittaja. Hunterin työparina erikoismurharyhmässä, joka selvittää kaikkein kamalimpia ja raaimpia rikoksia, toimii Carlos Garcia.

Sarjan aiemmat osat ovat mielestäni vetäneet hyvin, mutta tällä kertaa ylenpalttinen amerikkalaisuus tympäisi. Luvut ovat edelleen lyhyitä, ja joka luvun lopussa on jokin koukku. Aivan turhaan, koska käännän sivua joka tapauksessa. Kirjan alussa tapahtuu ällöttävä veriteko, ja sen selvittelyssä tulee yhä kammottavampia ja inhottavampia yksityiskohtia esiin. Aloin jo odottaa, että kirja "pääsisi käyntiin" raakuuksien ihmettelyn ja siunailun sijaan. 

Tässä kirjassa korostetaan Robert Hunterin lapsinerotaustaa ja hänen erityisominaisuuksiaan liiankin kanssa. Tulee selväksi, että hän on erityislaatuinen tyyppi, joka juo mielellään single maltia. Sekin mainitaan erittäin monta kertaa. Muuten henkilöt ja heidän ajatuksensa jäävät hyvin ohkaisiksi, eikä heitä hetken päästä enää muista lainkaan. Kirjan alussa mainitaan ylikomisario Barbara Blake, jota sen jälkeen puhutellaan vain ylikomisario Blakeksi. Voin tunnustaa, että kirjan lopussa olin jo unohtanut hänen olevan nainen. 

Tuntuu siltä, että Carter-kiintiöni on nyt täynnä vähäksi aikaa. Pelkillä raakuuksilla ei pitkälle ratsasteta. Vaanijasta, kuten muistakin Carterin kirjoista, saa vaikutelman, että ne on toiveikkaasti rakennettu suoraan tv-sarjan käsikirjoituksiksi. Tähän viittaavat mm. lukujen lopuissa olevat koukut, jotka voivat sijoittua kätevästi mainoskatkojen kohdalle. 

Liane Moriarty: Kolme toivetta

Liane Moriarty on suosikkikirjailijoitani, kuten olen aiemminkin maininnut. Olen lukenut kaikki hänen kirjoittamansa kirjat, jotka on suomennettu. Lista on pitkä: Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet, Nainen joka unohti, Tavalliset pikku puutarhajuhlat, Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista, Sulje silmäsi ja laske kymmeneen, Viimeinen vuosipäivä ja Omena ei kauas putoa. 

Yllättäen lopputeksteistä ja etuliepeestä käykin ilmi, että Kolme toivetta on Moriartyn esikoiskirja vuodelta 2004. Ei sitä kyllä sellaiseksi hevin uskoisi. Juoneltaan kirja on yhtä monitasoinen kuin myöhemmätkin Moriartyt. 

Tapahtumat alkavat Gemman, Lynin ja Catin, jotka ovat kolmoset, syntymäpäiväillallisista ravintolassa. Tai oikeastaan tapahtumat eskaloituvat illallispöydän ääressä. Sen jälkeen käydään läpi koko kolmosten siihenastinen elämä, mikä ei olekaan ihan vähän, koska menossa on jo 34. syntymäpäivä. 

Pidin tästä kirjasta kovasti. Ylipäätään kaikki monikoista kertovat kirjat kiinnostavat, koska itselläni on kaksospojat. Kirjassa on hauska kohta, jossa kolmosten ollessa lapsia identtiset kaksossiskot Lyn ja Cat uskottelevat kolmannelle siskolleen Gemmalle, että tämä on adoptoitu. Ikimuistoinen on kesälomareissu, kun poikani olivat lapsia, ja yhtäkkiä toinen tokaisi takapenkillä veljelleen: -Onko sinulle kerrottu, että sinut on adoptoitu? Siitäpä riemu repesi. Tällainen taitaa olla tavallista monikkoläppää. 

Rebekka Härkönen: Prinsessamekko

Rebekka Härkönen on rikos- ja oikeustoimittaja, ja Prinsessamekko on hänen ensimmäinen fiktiivinen rikoskertomuksensa. Kirja on aivan yllättävän monikerroksinen ja kiemurajuoninen kirja esikoisdekkariksi. Jännitin lukiessani kovasti, pysyykö pakka kasassa loppuun saakka, ja kyllä se pysyi. 

Prinsessamekko kertoo Suuna Walta-nimisestä lööppilehden rikostoimittajasta, joka ei aina muista olevansa vain toimittaja, ei poliisi. Nimistöntutkijan sieluani nyppivät alkuun kirjan omituiset nimet. Suunan veli on nimeltään Unne, ja hänen miesystävänsä Rauli. Oikeasti, kaikki Raulit lienevät seitsemissäkymmenissä. Digi- ja väestötietoviraston mukaan Raulin kulta-aika on tosiaan ollut viime vuosituhannella. Suuna-nimisiä ei Suomessa ole vielä yhtään (siinäpä tärppi uniikkinimiä etsiville!), Unnea sen sijaan on annettu muutamia kertoja sekä miehille että naisille. Onneksi erikoiset nimivalinnat jäivät näihin. 

Suuna on erinomainen rikostoimittaja, joka ei pelkää ketään eikä mitään. Kirjan parasta antia on Suunan sanailu kollegoidensa ja tapaamiensa rikollisten kanssa. Muutenkin kirjan kieli on erittäin kuvailevaa, mutta silti maanläheistä. Esimerkkinä luvun 66 aloituskappale: 

Lumi ei näyttänyt tarttuvan tänä vuonna Helsinkiin. Kaupunki ammotti Suomenneidon helmoissa kuin auki rävähtänyt musta lasisilmä ja tuijotti yhä äreämpänä synkkenevää vuotta. 

Voiko sen paremmin sanoa? 

Juonenkäänteistä sen verran, että rinnan kulkevat metrossa tapahtuva arabitaustaisen tekemä attentaatti, jossa kuolee ihmisiä, nuorten ihmisten huumekuolemat, liivijengien touhut sekä lasten ja nuorten kokema seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta. Sen verran kiperiä ja monimutkaisia tapahtumaketjuja, että niiden koossa pitäminen on aikamoinen suoritus. Jään mielenkiinnolla odottamaan Suuna Walta -sarjan seuraavaa osaa. 

Annie Ernaux: Vuodet

Vuodet kertoo naisen elämästä Ranskassa toisen maailmansodan päättymisestä alkaen. Kirjan "me" on kaikki samanikäiset, samassa asemassa olevat ranskalaiset naiset. Olen lukenut samantapaisia suomalaisia kirjoja, ja ne ovat kiinnostavia, koska niihin voi samaistua tai niistä tunnistaa edellisen sukupolven elämän. Ranskalainen elämäntapa on vieras kulttuuri, ja kirjaa lukeekin ulkopuolisen silmin. 

Ihailen ihmisiä, jotka muistavat elämänsä viidenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat kuin eilisen päivän. Itselläni on muutama hajanainen muistikuva, jotka nekin perustuvat valokuviin ja muiden kertomaan. Kirjan kertojakin selaa valokuvia ja tarina etenee niiden avulla. Vaikka käyttäisin valokuvia apuna, saisi lapsuuteni tiivistettyä minuuttiin. Muistan selkeästi kuvan itsestäni ensimmäisenä koulupäivänä ensimmäisellä tai toisella luokalla. Lempivärini oli silloin(kin) keltainen: minulla oli keltaiset puukengät, keltainen olkalaukku ja keltaiset luisevien polvien yli kiskotut yhden koon polvisukat. Minulla on kamala, lyhyt tukka ja irvistän kuvassa tyhmän näköisesti auringon paistaessa silmiini. Mietin aina kuvan muistaessani, olenko tosiaan klonksutellut puukengillä koko koulumatkan. Yhtään en muista, mitä silloin olen ajatellut tai tuntenut. Ilmankos en olekaan Finlandia- tai Nobel-voittaja. 

Vuodet kertoo kirjoittajansa elämästä ja peilaa samalla yleistä yksityiseen.  Toisessa tilanteessa ympäröivän maailman tapahtumat koskettavat jokaista, toisessa oman elämän erityiset hetket jättävät muun maailman varjoonsa.

Tunnustan, etten lukenut tätä nobelistin kirjaa kuin puoleenväliin plus viimeiset sivut. Monet toistuvat asiat tuntuivat niin vierailta, ettei mielenkiinto pysynyt yllä. Tuotemerkit, laulut, sodat, pääministerit ja presidentit vilisevät sulassa sovussa, mutta ne eivät välttämättä herätä pohjoisessa lukijassa tunteita.

Kirja on parhaimmillaan, kun sen ottaa katsauksena toiseen aikaan ja kulttuuriin. 

Kauko Röyhkä & Anneli Aunola: Tappajatohtori

Konstaapeli Alisa Arosta kertova sarja on edennyt kolmanteen osaansa. Sarjan aiemmat osat ovat Liian lempeä mies ja Tanssipartneri. Tappajatohtorin alussa saatellaan lukija lempeästi mukaan aiempiin tapahtumiin. 

Henkilöiden nimien samankaltaisuus ja alkusointuisuus rasittaa muistia: Sakarias Selki, Sakari Sola, Saara Sammatti tai Harriet Helminen, hoitaja Helander, Heikki Hyttinen. Alisa Aron pojan nimi on Masi ja koiran nimi Sepe. Samantyylisiä nekin.

Kirjan kerrontatapa on jotenkin kummallinen. Eteenpäin kulkevan kertomuksen välissä on lukuja, joissa kerrotaan jonkun keskeisen henkilön koko elämäntarina siihen hetkeen saakka. Kiehtovaa, mutta irrallista, koska tietoja ei tavallaan "kerro" kukaan, vaan ne ovat kuin poliisiraportista. Toisaalta juoneen keskeisesti liittyvä Alisan elämässä tapahtuva käänne käsitellään niin ikään kertojan näkökulmasta, ei tilanteessa eläen. Monia juonen kannalta vähäpätöisempiä tapahtumia kuitenkin kerrotaan hetkessä mukana ollen. 

Kirjan päätyttyä mietin kyllä, että on vaikea sanoa, mikä oli keskeistä, mikä ei. Tappajatohtorin motiivi jäi hämärän peittoon ainakin minulle. Ihmisiä kuoli niin tieten kuin sattuman kautta. Tappajatohtori ei ole yhtä näppärä kokonaisuus kuin parivaljakon aiemmat kirjat. 

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Elizabeth Stroutin kirjat ovat niitä harvoja Keltaisen kirjaston kirjoja, joita luen. Nekin tuntuvat toisinaan liian korkeakirjallisilta minulle, mutta olen silti viehättynyt niistä.

Lucy meren rannalla on jatkoa kirjoille Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista ja Voi William!  Stroutilta on suomennettu myös Olive Kitteridgestä kertova sarja Olive Kitteridge ja Olive, taas. Jos en aivan väärin muista, aivan ensimmäiseksi suomennetussa Stroutin romaanissa Pikkukaupungin tyttö vilahtivat molemmat myöhempien kirjojen nimihenkilöt, Lucy Barton ja Olive Kitteridge. En sano päähenkilöt tai edes keskeiset henkilöt, koska Stroutin kirjoissa henkilöitä riittää, eikä aina kukaan nouse toisensa yläpuolelle. Myös Lucy meren rannalla -kirjassa mainitaan Olive Kitteridge.

Lucy meren rannalla sijoittuu korona-aikaan sen ollessa pahimmillaan heti viruksen leviämisen alkuvaiheissa. Ennen koronapandemiaa kirjat, joissa levisi tuntematon tappava virus, olivat jännittäviä. Nyt ne ovat arkisia ja vähän laimeitakin, kun tietää, että kaikkeen näköjään keksitään tarvittaessa nopeasti rokote. 

Lucyn entinen mies William houkuttelee Lucyn muuttamaan pois New Yorkista, kauas Maineen, koronan alta. Lucy ei oikein tunnu ymmärtävän, mitä on tapahtumassa, mutta seuraa silti kiltisti Williamia. Kirja sisältää pitkälti Lucyn pohdintaa menneestä elämästään, kuten aiemmatkin kirjat. Mietin tätä kirjaa lukiessani, että useamman kirjan myötä, joissa palataan aina samoihin asioihin, on Lucy tullut tutummaksi ja nyt ehkä kannattaisi lukea aiemmat kirjat uudelleen. Ensilukemalla ne vaikuttivat kovin sirpaleisilta, samoin Olive-sarja, ja tuntui, että henkilöihin on hyvin vaikea päästä sisään. 

Lucy tuntee olevansa onnellinen, ja silloin on kaikki hyvin.

Louise Penny: Särö pimeydessä

Rikoskomisario Armand Gamachesta kertovassa sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet: Naivistin kuolema, Kylmän kosketus, Kuukausista julmin, Kiveen hakattu kuolema, Kuolettava kertomus, Kuolleet haudoissaan, Petollinen valo ja Murhan alkusointu. 

Särö pimeydessä on aikamoinen tiiliskivi, yli 600 sivua. Silti se ei tuntunut yhtään liian pitkältä. Pennyn tapana on kertoa asiat perinpohjaisesti ja kuvailla asioita ylenpalttisesti. Harmikseni tässä kirjassa ei syöty yhtä paljon erikoisia ja herkullisia aterioita, kuin aiemmissa sarjan kirjoissa. Kyllä tässäkin syötiin, mutta enimmäkseen munia ja pekonia. 

Sûretén ylikomisario Armand Gamache auttaa ystäviään selvittämään, mitä on tapahtunut kadonneelle naiselle. Seuraa sangen yllättävä käänne ja teen tässä juonipaljastuksen: nainen on yksi maailman ensimmäisistä eloonjääneistä viitosista. Rupesin huvikseni googlettamaan, mitä viitoset olikaan englanniksi (quintuplets), ja löysin aidot maailman ensimmäiset viitoset, jotka muuten olivat myös Kanadasta. Luin tietenkin, mitä heistä kerrottiin, ja se sitten vähän ärsyttikin kirjaa lukiessa, kun eteen tuli yhtäläisyyksiä. Kirjan loppusivuilla kirjailijakin kertoo näistä viitosista, joten ei kannata hoppuilla asian kanssa. 

Kirjan alun irrallinen tapauskin linkittyy lopulta kaikkeen muuhun. Kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa, selvitettävä tapaus ja Armand Gamacheen kohdistuva salaliitto, joka viimein tässä kirjassa pääsee maaliinsa. Kirjan lopussa tapahtuu muutenkin asioita, joiden toivoinkin tapahtuvan. 

Three Pinesin kylä on yhtä uneliaan ihana kuin ennenkin. Kirjassa ollaan hämmentävästi keskellä talvea, joulussa, joten lunta on kaikkialla. Tätä kirjaa lukiessani oivalsin, miksi Three Pines on niin houkutteleva: laaksossa ei toimi internet eikä kännykkä, joten ihmisten on pakko kommunikoida keskenään. Muita huvituksia ei ole, joten ihmiset kokoontuvat bistroon juttelemaan. Toki Three Pinesissakin asukkailla on ristiriitansa, mutta ne eivät vaikuta kovin vakavilta. Viime kädessä kaikki puhaltavat yhteen hiileen. 

Sûreté kirjoitetaan yleensä sirkumfleksillä u:n päällä, mutta tässä kirjassa se kirjoitetaan tuplapisteellä eli treemalla: Süreté. Syytä en tiedä. 

Alaina Urquhart: Teurastaja ja peukaloinen

Teurastaja ja peukaloinen on Urquhartin esikoisteos, eikä sellaiseksi yhtään hullumpi. Peukaloinen viittaa keskeiseen henkilöön, kuolemansyyntutkija Wren Mulleriin (wren = peukaloinen englanniksi). Tartuin kirjaan oitis, koska sen nimi on kiehtova. 

Kirja ei ole kovin paksu amerikkalaiseksi jännityskirjaksi. Sen lukeminen tuntuukin siltä, kuin katselisi tv-sarjaa tai elokuvaa. Maalailevat paikkojen tai henkilöiden ulkonäön tai ajatusten kuvailut puuttuvat kokonaan. Kirjassa keskitytään henkilöihin ja heidän tekemistensä selostamiseen. 

Juoni ei ole kummoinen, ja vaikka kirjaa kehutaankin Dexterin (tv-sarja) veroiseksi, ei se yllä likimainkaan samalle tasolle. Kauhu ja jännitys puuttuvat, koska kirja painottuu teknisiin asioihin. Paljon jää kertomatta, ja tarina tuntuu paikoin aukkoiselta. Murhaajan motiivi on epämääräinen, eikä ainakaan tälle lukijalle auennut, miksi murhaaja toimi siten. 

Teurastajasta ja peukaloisesta jää keskeneräisen käsikirjoituksen maku. 

Kaisa Pylkkänen: Räjähdysvaara

Kaisa Pylkkänen on stand up -koomikko ja käsikirjoittaja, jonka esikoisromaani Räjähdysvaara on. Suhtauduin kirjaan varauksella, koska "hauskojen" ihmisten kirjat harvoin ovat olleet mielestäni hauskoja. Räjähdysvaara ei sentään herättänyt silkkaa myötähäpeää, mutta ei se valmiin tuntuinenkaan ollut.

Päähenkilö on nelikymppinen Miina, jonka elämä pyörii pitkälti oman navan ympärillä. Nainen ei tietenkään huomaa kohtelevansa läheisiään ja työkavereitaan huonosti, vaan kuvittelee heidän arvostavan häntä. Valitettavasti tämä omanapaisuus ja itsekeskeisyys jatkuu läpi kirjan, asiasta ja tapahtumasta toiseen. Miina myös ajautuu yhä uudelleen nolaamaan itsensä käyttäytymällä huonosti ja huutamalla muille ihmisille. Minkäänlaista kasvua tai kehitystä ei tapahdu. Kirjan viimeinen virke ei riitä tekemään tästä kehityskertomusta. 

Kirja vaikuttaakin keskeneräiseltä. Jos sen haluaisi herättävän ajatuksia tai tunteita, olisi pitänyt paneutua syvemmin Miinan persoonaan. Nyt Miinasta jää vain paha maku suuhun. 

Erik Axl Sund: Väärä aika

Nimen Erik Axl Sund takana piileksivät Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Väärä aika on parivaljakon toisen trilogian kolmas osa. Sen aiemmat osat ovat Lasiruumiit ja Nukkemestari. Ennen tätä trilogiaa Sundilta ilmestyi Varistyttö-trilogia, jonka osat ovat Varistyttö, Unissakulkija ja Varjojen huone. 

Lasiruumiit ilmestyi suomen kielellä 2015 ja jatko-osa Nukkemestari 2020. Taas on vierähtänyt kolme vuotta, enkä muista aiemmista tapahtumista mitään. Niinpä en lähde sen enempää keskeisiä poliisihenkilöitä tarkastelemaan. 

Väärä aika on saanut mediassa paljon positiivista huomiota. Se on myös voittanut Ruotsin dekkariakatemian parhaan rikosromaanin palkinnon 2022. Valitettavasti kirjan hienous ei ihan tavoittanut minua. Osa kirjan saaamasta nosteesta johtunee oman sukupuolen tunnistamiseen liittyvästä ajankohtaisesta teemasta. 

Väärässä ajassa liikutaan kahdella aikatasolla: nykyajassa sekä 1800-luvulla nuoren pohjoisruotsalaisen tytön päiväkirjojen kautta. Stinan päiväkirjat tuo nykyaikaan kuuluisa, kuolemanrajakokemuksista kiinnostunut kirjailija. Väärä aika alkaa kuitenkin ihan muista asioista, tavanomaisesta ampumatapauksesta. Vasta aivan kirjan lopussa ymmärsin, miten alun tapahtumat liittyvät myöhempiin tapahtumiin. Lopussa kaikelle löytyy myös luonnollinen selitys. 

Kirjan tapahtumat eri aikakerrostumissa vaikuttavat yhtä aikaa vääriltä ja luonnollisilta, kuin Stephen Kigin kirjoissa ikään. Kirja oli tavattoman hidas lukea, koska se vaati keskittymistä. Lukija pyrkii tietenkin etsimään yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, sekä selittämään tapahtumia mielessään. Kirjallisena tehokeinona sanoista puuttuu kirjaimia, niiden tilalla on tyhjä aukko. Se ei varsinaisesti hidastanut lukemista, paitsi kun puuttuvan kirjaimen takia sanan alkutavusta muodostui merkityksellinen sana (esim. vai utelma). Aika usein kirjaimia puuttui v-kirjaimella alkavista sanoista. Mitää helppoa logiikkaa kirjainten puuttumiseen en kuitenkaan keksinyt, enkä jaksanut sitä kovin paljon miettiäkään. 

Keskinkertainen tarina puettuna eriskummalliseen asuun. 

Fiona Barton: Yksi meistä katoaa

Bartonilta on aiemmin ilmestynyt kolme suomennettua kirjaa (Leski, Lapsi ja Epäilty), joiden keskeisiä henkilöitä ovat toimittaja Kate Waters ja komisario Bob Sparkes. Yksi meistä katoaa aloittaa uuden sarjan, jonka pääroolissa on rikosetsivä Elise King. 

Kirjan alussa Elise on sairauslomalla, muttei malta olla silti vähän tutkimatta naapurustossa tapahtunutta miehen katoamista. Tutkailussa Elisellä on apunaan utelias naapurinrouva Ronnie, jonka pettymykseksi Elise kutsutaan tuota pikaa takaisin töihin. Tapahtumia kerrotaan eri henkilöiden näkökulmista, mm. Elisen, siivooja Deen, välillä toisen naapurinmiehenkin. Liikutaan myös eri aikakerroksissa, ennen ja jälkeen h-hetken. Alkuun olikin välillä vaikea pysytellä kärryillä, kenen näkökulmasta asioita katsotaan ja milloin, vaikka se aina lukujen alussa kerrotaankin. 

Tapahtumat kietoutuvat yhä koukeroisemmiksi, kun Elise palaa selvittämään rikosta. Elisen etuna on paikallisuus, eli hän tuntee asianosaisia. Ja avulias naapurinrouva hankkii lisätietoa. Jännitys siitä, kuka teki loppujen lopuksi mitäkin, säilyy loppuun saakka. Intensiivinen ja luettava kokonaisuus.