Annie Ernaux: Vuodet

Vuodet kertoo naisen elämästä Ranskassa toisen maailmansodan päättymisestä alkaen. Kirjan "me" on kaikki samanikäiset, samassa asemassa olevat ranskalaiset naiset. Olen lukenut samantapaisia suomalaisia kirjoja, ja ne ovat kiinnostavia, koska niihin voi samaistua tai niistä tunnistaa edellisen sukupolven elämän. Ranskalainen elämäntapa on vieras kulttuuri, ja kirjaa lukeekin ulkopuolisen silmin. 

Ihailen ihmisiä, jotka muistavat elämänsä viidenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat kuin eilisen päivän. Itselläni on muutama hajanainen muistikuva, jotka nekin perustuvat valokuviin ja muiden kertomaan. Kirjan kertojakin selaa valokuvia ja tarina etenee niiden avulla. Vaikka käyttäisin valokuvia apuna, saisi lapsuuteni tiivistettyä minuuttiin. Muistan selkeästi kuvan itsestäni ensimmäisenä koulupäivänä ensimmäisellä tai toisella luokalla. Lempivärini oli silloin(kin) keltainen: minulla oli keltaiset puukengät, keltainen olkalaukku ja keltaiset luisevien polvien yli kiskotut yhden koon polvisukat. Minulla on kamala, lyhyt tukka ja irvistän kuvassa tyhmän näköisesti auringon paistaessa silmiini. Mietin aina kuvan muistaessani, olenko tosiaan klonksutellut puukengillä koko koulumatkan. Yhtään en muista, mitä silloin olen ajatellut tai tuntenut. Ilmankos en olekaan Finlandia- tai Nobel-voittaja. 

Vuodet kertoo kirjoittajansa elämästä ja peilaa samalla yleistä yksityiseen.  Toisessa tilanteessa ympäröivän maailman tapahtumat koskettavat jokaista, toisessa oman elämän erityiset hetket jättävät muun maailman varjoonsa.

Tunnustan, etten lukenut tätä nobelistin kirjaa kuin puoleenväliin plus viimeiset sivut. Monet toistuvat asiat tuntuivat niin vierailta, ettei mielenkiinto pysynyt yllä. Tuotemerkit, laulut, sodat, pääministerit ja presidentit vilisevät sulassa sovussa, mutta ne eivät välttämättä herätä pohjoisessa lukijassa tunteita.

Kirja on parhaimmillaan, kun sen ottaa katsauksena toiseen aikaan ja kulttuuriin.