keskiviikko 31. elokuuta 2022

John Verdon: Kuolleiden kylä

Kuolleiden kylä on seitsemäs, itsenäinen osa eläkkeelle jääneen murhatutkija Dave Gurneyn tutkimuksista. Gurney on eläkkeelle jäätyään muuttanut maalle, kauas suurkaupunkien vilskeestä. Valitettavasti maaseudullakin tapahtuu kinkkisiä murhia, ja taidoillaan kuuluisuutta saanut Gurney pyydetään aina apuun. 

Gurneylla on vaimo Madeleine, joka suhtautuu lempeän ymmärtäväisesti miehensä työpuuhailuihin, vaikka ne toisinaan ulottuvat kotiin saakka. Madeleine käy työssä, kasvattaa kanoja ja soittaa selloa. Madeleine haaveilee myös omista alpakoista.

Tällä kertaa murhia tapahtuu vauraassa pikkukylässä, jossa asuu pelkästään parempaa väkeä. Valitettavasti vauraus ei tuo mukanaan rehellisyyttä, saati empatiaa tai ystävällisyyttä. Kylässä kehkeytyy ainutlaatuinen murhavyyhti, jota pidetään lopulta jo ratkaistuna. Kunnon neiti Marplen tapaan Gurney vielä pähkäilee ja kääntää asiat lopulta päälaelleen. 

Kirjassa käytetään tälläkin kertaa erikoisia sanoja, kuten mobiilitalo, pompadour-kampaus ja shaker-tyyliset huonekalut. Tapahtumia ja vauhtia riittää kuten aiemmissakin sarjan kirjoissa. Vaikka kirja on jälleen paksu kuin tiiliskivi, pysyy mielenkiinto yllä koko ajan. 

Sarjan aiemmat kirjat ovat Numeropeli, Sokkoleikki, Murhakierre, Tappakaa Peter Pan, Painajaisuni ja Syntipukki




lauantai 27. elokuuta 2022

Mari Frisk: Monitahokas

Kirjan päähenkilöllä Katilla on identtinen kaksosisko Sonja. Sarjan aiemmassa kirjassa, Neliöjuuressa, Kati ei yrityksistä huolimatta saanut vauvaa alulle miehensä Juhan kanssa. Katin siskon Sonjan puoliso Frans tuli avuksi ja hedelmöitti Katin munasolun. Nelikko päätti hoitaa tulevaa vauvaa yksissä tuumin, vuorotellen. 

Monitahokkaan alussa Kati on raskaana. Kaikki ei tietenkään suju suunnitellun auvoisesti. Parisuhteet rakoilevat ja Kati jää yksin odottamaan vauvaansa. Edessä on monenlaisia käänteitä ja tunnekuohuja ensin raskaana, sitten vauva-arjessa. 

Kirjassa mainitaan useampaan kertaan britsi, jolla makaillaan. Oikea kirjoitusasu on pritsi. Myös suklaan englanninkielinen vastine on väärin kirjoitettu (ei chockolate vaan chocolate). Myöskään kateederin oikeinkirjoitus ei ole onnistunut. Kirjan alkupuolella ihmetyttää myös henkilöiden jäykkä esittely (talouspäällikkö Nina "Ninnu" Luoma), kun kuitenkin hahmoja kutsutaan aina pelkillä lempinimillä. 

Monitahokas on monin verroin parempi kirja kuin edeltäjänsä. Välillä saa nauraa ääneen hulvatonta raskaus- ja vauva-ajan kuvausta. Suorastaan harmitti, kun kirja loppui. Luin sen yhdellä istumalla. Olisin halunnut jatkaa Katin elämän seuraamista. Todellakin toivon, että Friskillä on jatko-osa jo työn alla. Kirjan loppu jäi jälleen niin levälleen, että jatkoa lienee odotettavissa. 

Kansi on ihananvärinen ja jälleen kauniisti kuvitettu. 




perjantai 26. elokuuta 2022

Camilla Läckberg & Henrik Fexeus: Kultti

Kultin alkuperäinen, ruotsinkielinen nimi on Kult eli kultti. Jotenkin se tumtuisi kuvaavammalta kuin termit lahko ja lahkolaisuus, joita kirjassa pääsääntöisesti käytetään. Termi kultti mainitaan kerran tai kaksi. 

Kaikki kunnia Läckbergille taitavana tarinoiden rakentajana, mutta kirja on varsinainen tiiliskivi. Päärooleissa ovat edelleen rikosetsivä Mina Dabiri ja poliisia avustava mentalisti Vincent Walder. Vincentillä on tapana ajautua "wikipedioimaan", eli kertomaan kaikki, minkä tietää milloin mistäkin asiasta. Niinpä kirjassa on hyvin paljon epäolennaista sisältöä. Samaten kirjassa kuvatun kultin piirteitä kuvaillaan aina uudelleen ja uudelleen. Ymmärrän kyllä, että näin luodaan tietynlainen juonikaari ja jännite. Silti kirja on ajoittain puuduttavaa luettavaa. 

Myös Minan jatkuva pakko-oireinen paikkojen desinfiointi alkaa kyllästyttää. Toki se on hänen ominaispiirteensä, mutta siitä tulee myös kirjalle lisää pituutta. Pakko-oireisen henkilön läheisenä olen myös tympääntynyt siihen, että nykyään kirjoissa tuntuu olevan lähes aina joku neuropsykologisia haasteita omaava henkilö, kiintiönepsy. Vincentillähän on tapana laskea kaavoja ja lukuja koko ajan päässään, joten tässä kirjassa kiintiönepsyjä on kaksi. 

Pitkä miinus siitä, että lukijan oletetaan muistavan päähenkilöiden aiemmat vaiheet edellisestä kirjasta. Ainakaan tämä lukija ei muista. Luulisi tämänpaksuiseen kirjaan pienen briiffauksen mahtuvan. Paljon on päähenkilöillä varjoja sisimmässään, muttei harmainta aavistusta, miksi. Osa asioista selvisi pikku hiljaa. 

Poliisien hahmot tulevat läheisiksi, kuten totesin jo trilogian ensimmäisen osan, Mentalistinkohdalla. Kaikkien perheasioissa tapahtuu yllättäviä käänteitä. Kirjan lopussa kootaan vielä langanpäät, joskin vähän hämärästi. 




keskiviikko 24. elokuuta 2022

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

Kirja kertoo Sirkasta, jonka paras ystävä Kirsti kuolee äkillisesti. Sirkka ei pääse yli ystävän menettämisestä. Kukaan muu ei voi korvata Kirstiä, jolle Sirkka saattoi vuodattaa aivan kaiken. Välillä tuleekin mieleen, olikohan Sirkka Kirstille ystävä, joka imee ongelmillaan energiaa muista. 

Sydänystäväni Kirsti on aika raskasta luettavaa. Heti alussa tulee nimien tykitystä, kun luetellaan Sirkan sisarukset, näiden perheenjäsenet, Sirkan omat lapset ja näiden perheet. On vaikea muistaa, kuka kukin on, kun monet esiintyvät vain nopeasti piipahtaen. 

Sirkan ongelma tuntuu olevan valmiiksi suunniteltu elämä. Sirkalla on odotuksia lastensa suhteen, ainakin lapsenlapsia saisi tulla. Kun lasten elämä ei menekään Sirkan suunnitelmien mukaan, Sirkan on vaikea hyväksyä sitä. Sirkka täyttää kirjassa 60 vuotta. Vaikka olen itse pian samanikäinen, on Sirkkaan vaikea samastua. Sirkka vaikuttaa henkisesti ikäistään vanhemmalta. 

Lohenkalastus on kirjassa vahvassa roolissa, mikä on hieman yllättävää. Sirkan puolison harrastus tunkee väkisin parisuhteen kolmanneksi osapuoleksi. 




tiistai 23. elokuuta 2022

Anne Mette Hancock: Kasvojenkerääjä

Kasvojenkerääjä on toinen osa sarjasta, jossa rikospoliisi Erik Schäfer ja toimittaja Heloise Kaldan tekevät yhteistyötä. Tai eivät he oikeastaan tee yhteistyötä, sattuvat vain samoille paikoille ja ovat muuten tuttavia keskenään. 

Suomennos on töksähtelevä. Syy-yhteyksistä ja viittauksista on vaikea saada kiinni, ketä tai mitä niillä tarkoitetaan. Jotkut virkkeet tai jopa jonkun sivun saa lukea moneen kertaan, eikä sen sisältö siltikään kirkastu täysin. Todella ärsyttävää. Koska ensimmäisen osan kohdalla (Ruumiskukka) pidin kirjasta kovasti enkä valittanut mistään, olen taipuvainen panemaan viittausongelmat kääntäjän kontolle.

Jatkuvat viittausongelmat (kuka puhuu tai kenestä puhutaan) veivät ilon lukemiselta, eikä juoni päässyt oikeuksiinsa. Kadonnutta poikaa kirjassa joka tapauksessa etsitään. Myös epäiltyjen syyllisten osalta heidän osuutensa jäi paikoin hataraksi tai selailua vaativaksi, joten ehkä kirja on myös hätäisesti kokoon kyhätty. 

Kansikuvan tekijä ei selvästikään ole lukenut kirjaa. Kuva ei liity mitenkään aiheeseen.




sunnuntai 21. elokuuta 2022

Emelie Schepp: Karhu nukkuu

Karhu nukkuu on jo seitsemäs osa erikoisesta syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertovassa sarjassa. Ja ajatella, jo toisen osan (Valkoiset jäljet) jälkeen mietin, tuleekohan sarjalle jatkoa. 

Ehkä kummastuttavin henkilö sarjassa on rikoskomisario Mia Bolander, jolla ensimmäisessä osassa (Ikuisesti merkitty) oli isoja elämänhallinnan ja rahankäytön ongelmia, joiden syitä ei kuitenkaan sen enempää avattu. Sittemmin Mia on ollut mm. pahansuopa ja kateellinen (Jaakko kulta) ja hänellä on ollut outoja tapoja ja töksähtelevä käytös (Yhdeksän elämää), mutta uusimmassa osassa hän onkin aivan tavallinen, rakastunut nainen. Hiukan ehkä kommenteiltaan äkkiväärä yhä, mutta kuitenkin tasaisempi. 

Syyttäjä Jana Berzeliuksen taustan, Chilestä tulleena lapsisotilaana ja sitten parempaan perheeseen adoptoituna, epäuskottavuudesta olen valittanut niin monesti, että annan sen nyt olla. Janan tausta seuraa koko ajan häntä, joten se on keskeisessä roolissa jokaisessa kirjassa. Sikäli jännitys hiljalleen tiivistyy, että kohta Janan menneisyys paljastunee hänen miesytävälleen Perille. 

Schepp on taitava kirjoittaja ja kirja etenee vauhdikkaasti, joten sen lukeminen sujuu nopeasti ja vaivattomasti. Hyvien kirjoittajien kirjoja lukiessa ei tarvitse selailla tai palata takaisinpäin tarkistamaan milloin mitäkin yksityiskohtaa, kun pakka pysyy koko ajan siististi kasassa. 

Sarjan aiemmat kirjat järjestyksessä: Ikuisesti merkitty, Valkoiset jäljet, Hidas kuolema, Kadonnut poika, Jaakko kulta ja Yhdeksän elämää




perjantai 19. elokuuta 2022

Satu Rämö: Hildur

Hilduria on hypetetty laajalti sosiaalisessa mediassa, eikä ihme, onhan sen kirjoittaja myös sosiaalisen median vaikuttaja. Olen kauan sitten yrittänyt lukea Rämön kirjaa Talo maailman reunalla, mutta en päässyt kovinkaan pitkälle, kun se alkoi niin ärsyttää. Pitänee yrittää joskus uudelleen. Hildur nimittäin ylitti odotukset, jotka (myönnettäköön) eivät olleet kovin korkealla. 

Hildur on islantilainen naispoliisi. Tapahtumapaikkana on menninkäisen muotoisen saarivaltion "pää" eli Länsivuonojen alue, jonka ainoa rikospoliisi Hildur on. Hildurin mielessä kaihertaa aina lapsuudessa tapahtunut traumaattinen pikkusisarusten katoaminen. Hildurilla onkin tapana tuntea nahoissaan, kun jotain ikävää on tapahtumassa.

Hildur saa työparikseen suomalaisen Jakobin, joka kutoo islantilaisia villapaitoja joutessaan. Jakob käyttää myös "korkeita talvikenkiä", mikä sai minut hämmentymään. Kirjailija lienee tarkoittanut korkeavartisia talvikenkiä. Nimitys korkeat kengät tulkitaan yleensä korkeakorkoisiksi kengiksi minun maailmassani. Ei kuulosta kovin käytännölliseltä lumipyryssä.

Kirjassa on hyvä juoni, joka kantaa loppuun saakka. Sivutarinat täydentävät pääkertomusta mukavasti. Henkilöt ovat kiinnostavia ja täyteläisiä, koska heidän taustaansa avataan sopivasti. Rämö tipauttelee esiin islantilaisia tapoja ja tottumuksia sopivasti aina tilaisuuden tullen. Välillä ehkä liikaakin.

Kirjassa ärsyttää eniten se, että Rämö ei näytä tietävän kovin monta islantilaista nimeä. Ainakin nimet Margret, Pétur, Rúnar ja Jónas toistuivat ihmisten nimissä. Vaikka se pieni valtio onkin, tuskin kaikki ihmiset ovat samannimisiä. Kummasti islantilaiset kirjailijatkin keksivät kaikille henkilöille eri nimet. Eikä suomalaisissakaan kirjoissa ole monta Päiviä tai Jaria, vaikka ne tavallisia nimiä ovatkin. On todella työlästä lukiessa selata aina taaksepäin ja miettiä, onko tämä nyt sama tyyppi kuin aiemmin mainittu, vai joku muu samanniminen. Armoa lukijalle, kiitos!

Ja kun nyt ärsytyksen aiheisiin päästiin, niin nostetaanpa esiin termarimuki. Termarihan on puhekielinen lyhennys sanasta termospullo. Termarimukille luontevampi nimitys olisi termosmuki. Etenkin leipätekstissä olisi syytä käyttää asiakieltä, vaikka henkilöiden repliikeissä sitten puhuttaisiinkin termarista. 

Rämö eroaa islantilaisista dekkarikirjailijoista siinä, että islantilaisten maailma on aina harmaa, sumuinen, ankea ja köyhä. Rämön Islannissa on värejä ja varallisuutta. 

Kirjassa kaikki ei tullut valmiiksi, joten jään odottelemaan jatkoa Hildurin tarinalle. 




tiistai 16. elokuuta 2022

Elina Annola: Kunnes kukkivat puut

Tämäkin kirja on ollut lainassa koko kesän. Nyt joku oli varannut sen, joten piti tarttua siihen. Runollinen nimi ei oikein houkuttanut, vaikka muistankin keväällä nähneeni tästä paljon positiivisia arvioita. 

Tartuin siis epäröivin käsin kirjaan. Mahdanko jaksaa lukea sitä. Kauniit lauseet veivät kuitenkin mukanaan. Kadehdin ja ihailen Annolaa: miten joku osaa kirjoittaa noin kauniisti olematta silti tylsä. Kaiken kauneuden keskellä juoni kulkee sulavasti eteenpäin.

Kiinnostavimmaksi henkilöksi nousee nuoren, kauniin Emilian täti Auri, jonka jäämistön päiväkirjoja siteerataan muun tekstin lomassa. Auri, jolla olisi voinut olla edessään loistava tulevaisuus, mutta se mureni mielen mukana. 

Emilia kaipaa muutosta elämäänsä, jotta voisi viettää elämänsä kesän. Hän haluaisi olla jotain muuta, jotain enemmän. Hän haluaisi olla se, joka ensimmäisenä keksii ja aloittaa uuden asian. Jostain syystä kaikki tilaisuudet kuitenkin aina viedään Emilian nenän edestä. Emilia kokee muiden moittivan häntä, jo lapsuusmuistoista nousee esiin vääränlainen oleminen. 

Emilia on kovin altis vaikutteille ja ympäristön mielipiteille. Haluaako muutosta sittenkään Emilia itse, vai onko ystävä istuttanut ajatuksen häneen? Emilia ei enää tiedä, kuka hän on ja mitä hän haluaa. 

Tuttu tunne joka kesäloman alussa: tästä tulee paras kesä ikinä. Tuttua on sekin, että vaikka kesäloma on pitkä, se ei aina riitäkään palautumiseen. 




lauantai 13. elokuuta 2022

Maija Kajanto: Korvapuustikesä

Kajannolta on aiemmin ilmestynyt työuupumukseen ja lapsiperhearkeen paneutunut sarja (Mittoja ja tilaustöitä, Itsepä tilasit, Kuin tilauksesta), jonka päähenkilö on rasittavan tyytymätön ja ahdistunut koko ajan. 

Korvapuustikesä aloittaa uuden kolmiosaisen sarjan, joka kertoo kahvila Koivusta. Kristiina muuttaa pääkaupungista mummonsa luo pikkukylään, jossa on itsekin asunut lukioikäisenä. Mummolla on kahvila, jonka pyörittämisessä hän tarvitsee apua. Sopivasti Kristiinalla onkin kokkiopintotausta. 

Viihdyin kirjan parissa todella hyvin. Juoni ei ole kovin monimutkainen, mutta kirjoitustapa on humoristinen ja kahvilan arki yllättävän kiinnostavaa. Kirjan loppu jää auki, mikä saa minut odottamaan seuraavaa osaa innolla.  

Kirja sisältää myös useita reseptejä, jotka vaikuttavat helpoilta kokeiltaviksi. 




perjantai 12. elokuuta 2022

Kaisa Ikola: Oikein nurin

Kirja kertoo hanketyöntekijä Annista, joka on parhaillaan mukana KÄNÄ-hankkeessa, joka pyrkii tekemään käsityöyrittäjät näkyviksi. Anni itse ei ole koskaan osannut tehdä käsitöitä, joten hän ei tunne hanketta kovin läheiseksi itselleen. 

Anni asuu avoliitossa Jaakon kanssa. Jaakko on rakennusyrittäjä, joka tekee pitkää päivää. Anni tunteekin usein itsensä yksinäiseksi, kunnes hän löytää netistä käsityöblogit. 

Kirja on julkaistu vuosina 2011 ja 2020, mutta se kertoo 2000-luvun alkuvuosista, jolloin käsityöblogit ja Yahoo-yhteisöt elivät parhaita aikojaan. Ajasta ennen Instagramia ja sosiaalista mediaa siis. Silloin keskusteltiin sähköpostilistojen ja chattien kautta nettituttavien kanssa. 

2000-luvun alun aktiiviselle neulojalle ja bloggaajalle kirja onkin aikamatka menneisyyteen. Kirja tulvii neulomiseen liittyviä termejä ja yhteisöjä, jotka palautuvat lukiessa mieleen, samoin pääkaupungin senaikaiset kivijalkaliikkeet. Myös lankamerkit ja -laadut tulvivat mieleen. 

Oikein nurin painottuu niin vahvasti käsitöihin, että niistä kiinnostumattomalle se ei anna oikeastaan mitään. Paksuhkon kirjan loppu jää auki, mikä on aina ärsyttävää. Vaikka kirjassa ei tapahdu Annin arkea kummempaa, on se sujuvaa tekstiä ja käsityöihmiselle kiinnostavaa luettavaa.




torstai 11. elokuuta 2022

Stephen King: Myöhemmin

Petyin Kingin uusimpaan kirjaan. Juonen kulku on lattea eikä lopussa tapahtu mitään yllättävää. Tai no, paljastuu siellä yllättävä tieto, mutta sekin jää vaisuksi. 

Keskeinen henkilö on pikkupoika nimeltä Jamie. Hänellä osoittautuu olevan yliluonnollisia kykyjä, joita epärehellinen poliisi käyttää hyväkseen. Kirjassa korostetaan monta kertaa, että se on kauhukirja. Tämä on kuulemma ironiaa.

Johtuuko sitten siitä, että luin kirjaa monessa osassa useampana päivänä, etten päässyt kauhutunnelmaan mukaan. Odotin koko ajan, että jotain erityistä alkaisi tapahtua. 

Pikkupojan suulla kertominenkaan ei oikein vaikuta onnistuneelta. Välillä Jamie käyttää puhekieltä, välillä hyvinkin monimutkaisia sanoja ja termejä. Lopussa pikkupoika on yli kahdenkymmenen, mutta ajattelee samalla tavalla kuin kymmenvuotiaana. 

King kirjoittaa sujuvasti, kuten aina. Jotain jää silti puuttumaan. 






sunnuntai 7. elokuuta 2022

Venla Kuoppamäki: Sun poika kävi täällä

Venla Kuoppamäen kirja Sun poika kävi täällä kertoo hänen oman poikansa sairastumisesta kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Äiti tekee kaikkensa saadakseen pojalle hoitoa ja tukeakseen tätä. Lopulta kuitenkin pojan käy huonosti. 

Todella surullinen tarina. Kirjan äidin on vaikea hyväksyä se, että lapsi on psyykkisesti sairas. Monessa kohtaa nousi esiin äidin häpeä siitä, että lapsi ei opiskele, ei käy työssä, elää sossun tuilla. Toki kirjan tapahtuma-aika on loppujen lopuksi lyhyt, muutama vuosi. Itse olen saanut totutella ajatukseen lapsen psyykkisestä sairaudesta jo viidentoista vuoden ajan. Viimeisten vuosien aikana kahden lapsen kohdalla.

Yhdyn lämpimästi kirjailijan ihmettelyyn siitä, miten voi olla mahdollista, että psyykkisesti sairaan nuoren ei katsota tarvitsevan avohoitoa, jos kaksi tapaamista hoitajan kanssa peruuntuu ilmoittamatta. Tämä jos mikä kertoo hoidon tarpeesta, ei siitä, että nuori olisi liian terve tullakseen tapaamiseen. 

Kuoppamäki kertoo kokeneensa vertaistuen ja kokemustiedon puutteesta psyykkisesti sairaan nuoren vanhempana. Kirja pyrkii paikkaamaan tätä aukkoa. Siitä on varmasti apua samanlaisessa tilanteessa oleville. 





Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten

Jo toinen kirja, joka jää kesken tänä kesänä. Minulla on niin paljon lainoja (oma moka), että pitää olla järkevä. Jos kirja ärsyttää jo ensimmäisellä sivulla, eikä siitä lähde paranemaan, ei sitä ole tarkoitettu minulle. Olen aiemmin yrittänyt lukea Saastamoisen Depressiopäiväkirjoja, kesken jäi sekin. Tässä uusimmassa kirjassa on samanlaista itsereflektiota, joka on aika puuduttavaa luettavaa.

Kirjassa ovat ainakin alussa äänessä vuoroin Luigi ja Laura. Heti ensimmäisellä sivulla Luigi miettii, miten inhottavaa on kaivaa suodatinpussia täydestä laatikosta, koska kynsinauhathan siinä repeilevät. Kuinkakohan moni mies oikeasti pohtii tuollaisia? Tai edes tietää, mitä ovat kynsinauhat. 

Olen lukenut myös Saastamoisen Sirkan, joka näistä märehtivistä itsepohdinnoista poiketen oli humoristinen ja oivaltava. Toivottavasti Saastamoinen kirjoittaa lisää vastaavaa tekstiä. 

Kehuin Sirkan luettuani Saastamoisen taitoa luoda uusia adjektiiveja, kuten menninkäisehtävä. Tässä kirjassa Saastamoinen tekee samaa ja samalla johtimella (hallihtava). Joskus olisi parempi vain käyttää substantiivia (hallimainen). 




lauantai 6. elokuuta 2022

Samuel Bjørk: Susi

Bjørk palaa Mia & Munch -sarjan neljännessä osassa tarinan alkujuurille sinne, missä Holger Munch palkkaa vasta poliisiksi opiskelevan Mia Krügerin tiimiinsä. Mialla on poikkeuksellinen taito huomata yksityiskohtia ja vetää niistä johtolankoja. 

Susi on todella hyvä. Henkilöt ovat kiinnostavia ja Bjørk kuvailee heitä hellän rakastavasti. Juoni pysyy hyvin kasassa ja aukeaa kerros kerrokselta. Olen pitänyt myös sarjan aiemmista osista Minä matkustan yksin, Yölintu ja Poika pimeästä

Tässä kirjassa jäi vähän vaivaamaan se, että syytä murhaajan tekosiin ei loppujen lopuksi selitetty lainkaan, ei myöskään taulujen yhteyttä tekoihin. Kuitenkin tarkat rituaalit antoivat ymmärtää taustalla piilevän hyvinkin spesifin syyn teoille. 

Takaliepeessä kerrotaan, että Samuel Bjørk, oikealta nimeltään Frode Sander Øien, on myös käsikirjoittaja ja muusikko, joka on julkaissut mm. kuusi musiikkialbumia. Varsinainen monitaituri siis. 




keskiviikko 3. elokuuta 2022

Jørn Lier Horst: Pimeä laskeutuu

Ohut kirja, jossa William Wisting palaa muistoissaan uransa ensimmäiseen tapaukseen, joka nyt viimein vuosikymmenien jälkeen on selviämässä. 

Tunnelmallinen kirja, jossa ohuudestaan huolimatta on kaikki hyvän jännityskirjan ainekset. 




maanantai 1. elokuuta 2022

Romy Hausmann: Lapsikulta

Lapsikulta on kirjailijan esikoisteos, jonka perusteella voi povata hänelle menestystä. 

Lapsikulta on kammottava ja samalla kiehtova. Se on pakko lukea ahmimalla, jotta selviää, kuka on kaiken takana. 

Opiskelijatyttö Lena on kadonnut 14 vuotta sitten. Lenan isä ei lakkaa toivomasta, että tytär vielä löytyisi. Yllättäen Lena toimitetaan sairaalaan hänen jäätyään auton alle. Mukana on tytär Hannah. Tästä alkaa melkomoinen sotku, jonka selvittely saa pään pyörälle. 

Ketojina toimivat vuorollaan Lena, Hannah ja Lenan isä. Rakenne toimii loistavasti ja Hannah tuo lapsen näkökulmasta perheen kammottavaa arkea esiin. 

Todella vetävä kirja, jossa tuttu juonikuvio rakennetaan uudella tavalla. 




Sofie Sarenbrant: Suojelusenkeli

Suojelusenkeli on jo yhdeksäs osa poliisi Emma Sköldistä kertovassa sarjassa. Tajusin tämän vasta hetki sitten. Minulla on siis jäänyt viime vuonna ilmestyneistä yksi kirja väliin. Ihmettelinkin kadonnutta poliisia, kun en muista sellaista käännettä lainkaan. 

Saapi nähdä, viitsinkö lukea väliin jäänyttä kirjaa nytkään. Sarenbrant kirjoittaa vauhdikkaasti ja kirjat ovat täynnä toisiaan seuraavia tapahtumia. Tylsiä hetkiä ei tule. Minua kuitenkin ärsyttää suunnattomasti päähenkilö Emman persoona. Hän on erittäin etevä poliisi, mutta kohtelee lähimpiä ihmisiään huonosti kirjasta toiseen. 

Emma ei koskaan ajattele muiden tunteita. Hän laiminlyö lapsiaan, joita hänelle mystisestä syystä on siunaantunut kaksi. Työ menee aina kaiken edelle. 

Emman sisko Josefin kokee heidän vanhempiensa arvostavan Emmaa enemmän kuin häntä, eikä vähiten siksi, että Emma on poliisi kuten isänsäkin. Myös sisarusten äiti puolustaa aina Emmaa joka käänteessä, ja Josefin sivuutetaan täysin, vaikka hän on jatkuvasti suureksi avuksi Emmalle. Samat tilanteet toistuvat kirjasta toiseen, eli henkilöt eivät kehity lainkaan.