Kultin alkuperäinen, ruotsinkielinen nimi on Kult eli kultti. Jotenkin se tumtuisi kuvaavammalta kuin termit lahko ja lahkolaisuus, joita kirjassa pääsääntöisesti käytetään. Termi kultti mainitaan kerran tai kaksi.
Kaikki kunnia Läckbergille taitavana tarinoiden rakentajana, mutta kirja on varsinainen tiiliskivi. Päärooleissa ovat edelleen rikosetsivä Mina Dabiri ja poliisia avustava mentalisti Vincent Walder. Vincentillä on tapana ajautua "wikipedioimaan", eli kertomaan kaikki, minkä tietää milloin mistäkin asiasta. Niinpä kirjassa on hyvin paljon epäolennaista sisältöä. Samaten kirjassa kuvatun kultin piirteitä kuvaillaan aina uudelleen ja uudelleen. Ymmärrän kyllä, että näin luodaan tietynlainen juonikaari ja jännite. Silti kirja on ajoittain puuduttavaa luettavaa.
Myös Minan jatkuva pakko-oireinen paikkojen desinfiointi alkaa kyllästyttää. Toki se on hänen ominaispiirteensä, mutta siitä tulee myös kirjalle lisää pituutta. Pakko-oireisen henkilön läheisenä olen myös tympääntynyt siihen, että nykyään kirjoissa tuntuu olevan lähes aina joku neuropsykologisia haasteita omaava henkilö, kiintiönepsy. Vincentillähän on tapana laskea kaavoja ja lukuja koko ajan päässään, joten tässä kirjassa kiintiönepsyjä on kaksi.
Pitkä miinus siitä, että lukijan oletetaan muistavan päähenkilöiden aiemmat vaiheet edellisestä kirjasta. Ainakaan tämä lukija ei muista. Luulisi tämänpaksuiseen kirjaan pienen briiffauksen mahtuvan. Paljon on päähenkilöillä varjoja sisimmässään, muttei harmainta aavistusta, miksi. Osa asioista selvisi pikku hiljaa.
Poliisien hahmot tulevat läheisiksi, kuten totesin jo trilogian ensimmäisen osan, Mentalistin, kohdalla. Kaikkien perheasioissa tapahtuu yllättäviä käänteitä. Kirjan lopussa kootaan vielä langanpäät, joskin vähän hämärästi.
Ei ole tullut näitä yhteiskirjoja vielä luettua. Fjällbacka-sarjan olen lukenut kokonaan.
VastaaPoistaOletko huomannut, että tänä syksynä ilmestyy Fjällbacka-sarjaan uusi kirja: Käenpoika?
VastaaPoista