sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Samuel Bjørk: Poika pimeästä

Kylläpä oli taas intensiivistä luettavaa. Tapahtumat vyöryvät toistensa ylitse hengästyttävällä vauhdilla. Rikostutkija Holger Munch kokoaa erikoisryhmänsä tauon jälkeen, kun uusia murhia ilmaantuu. Mia Krüger, maankuulu erityisen taitava rikosten ratkoja palaa työhön.

Ja voi miten paljon tapahtuukaan. Omituisia käänteitä riittää ja onkin vaikea uskoa niitä yhden henkilön aikaansaannoksiksi.

Tässä kirjassa ärsytti se, että kääntäjä puhuessaan Norjan keskusrikospoliisista kirjoittaa lyhenteen krp. Suomen kielellä on sovittu, kuten Kielikellon 3/2014 artikkelissa mainitaan: 
Keskusrikospoliisin lyhenne KRP on alkukirjaimista muodostettu, kirjaimittain luettava koostelyhenne. Vaikka keskusrikospoliisi kirjoitetaankin pienellä alkukirjaimella, lyhenne on silti isokirjaiminen, koska kaikki julkishallinnon nimien kirjainlyhenteet kirjoitetaan kokonaan isoin kirjaimin.
Kun kerran poliisin instansseista puhutaan suomenkielisin termein, käytettäköön suomalaisen käytännön mukaisia lyhenteitä. Ugh.


lauantai 24. marraskuuta 2018

Annika Eronen: Yöhön kadonnut

Rikoskomisario Hannu Savolainen selvittelee Hämeenlinnassa 12 vuotta aiemmin kadonneen tytön tapausta. Monenlaiset menneet ja nykyiset tapaukset linkittyvät toisiinsa. Niin vain saa Savolainen kaikki langanpäät solmittua ja ihmissuhteitakin hoideltua.

Hyvin kirjoitettu kirja.



perjantai 23. marraskuuta 2018

Daniel Cole: Marionetti

Kirja alkaa keskeltä tapahtumia. Ensimmäiset parikymmentä sivua menee aika haparoiden, ennen kuin henkilöistä alkaa saada kiinni. Soppaa sekoittaa amerikkalaisten ja brittien yhteistyö, on MI5, englantilainen poliisilaitos, FBI ja CIA. Ollaan Amerikoissa ja Briteissä vuorotellen.

Päähenkilö Emily Baxter on aika hauska ja kiinnostava tyyppi omapäisyydessään. Tapahtumat kehkeytyvät vähitellen yhä raaemmiksi ja kamalammiksi. Lopusta voi päätellä, että historia toistaa itseään.



torstai 22. marraskuuta 2018

Sara Blædel: Kadonnut nainen

Kirjasta ei käy ilmi, että kyseessä on Louise Rick -sarjan päätösosa. Takakannessa se kuitenkin kerrotaan. Harmi, koska olen pitänyt Louise Rickin normaaliudesta.

Louisen työpari ja rakastaja Eik alkaa käyttäytyä oudosti. Se liittyy surmatyöhön Britanniassa. Kaikenlaista kummaa paljastuu Eikin menneisyydestä. Lopuksi kaikki on taas hyvin. Itse jäin kyllä ihmettelemään moista suhdetta, jossa asioista ei liiemmin puhuta saati kysellä.



tiistai 20. marraskuuta 2018

J. M. Ilves: Sorjonen – Viiden sormen harjoitus

Sorjoset ovat sujuvasti kirjoitettuja ja niitä lukisi mielellään enemmänkin. Henkilöt ovat kiinnostavia heidän elämässään tapahtuu koko ajan. Kuitenkin hahmot jäävät ohuiksi ja kirjat vaikuttavat enemmänkin tv-sarjakäsikirjoituksen rungoksi laaditulta taustatekstiltä. Sorjos-kirjojen sisällön pirstaleisuus saattaa johtua myös siitä, että asioita on käsitelty hyvin pinnallisesti. Salanimen taakse kätkeytyvät kirjailijat voisivat rohkeasti raapustaa parisataa sivua lisää ja paneutua asioihin kunnolla.

Lappeenrantaan muuttanut rikoskomisario Kari Sorjonen keikkuu autismin kirjolla ollen stereotyyppinen epäkohtelias, hajamielinen poliisi. Muu perhe ymmärtää häntä vähän liikaakin.



lauantai 17. marraskuuta 2018

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä

Kirja kertoo poliisista, mutta ei ole varsinainen jännäri. Takakannen mukaan se on psykologinen romaani. Vetävästi kirjoitettu joka tapauksessa, koska sain sen parissa tunnissa luettua.

Juhani on poliisi, joka joutuu huomaamaan, miten häilyväinen hyvän ja pahan raja on. Juhani yrittää sovittaa tekosiaan ja jossain määrin onnistuukin siinä.

Ihan näppärä lukuromaani.



Clare Mackintosh: Anna minun olla

Herää kysymys, miksi luen Mackintoshin kirjoja, kun ne herättävät vain ärtymystä. Juonessa olisi potentiaalia, mutta asiat paljastuvat aina ennen aikojaan. Erityisen ärtynyt olen Gummerukselle, joka paljastaa jo kannessa kaiken oleellisen. Suuri osa lukunautinnosta ja jännityksestä olikin tiessään kansipaljastuksen myötä. Laittakaa ensi kerralla murhaajakin kanteen, niin säästyy lukemisen vaiva.



sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Arttu Tuominen: Leipuri

Tuomisen neliosaisen Rautakorpi-jännärisarjan päätösosa. Eläkkeellä oleva raihnainen poliisi Janne Rautakorpi tutkii vielä kerran sarjamurhaajan tekosia, jotka viittaavat aiempaan rikossarjaan.

Kirjassa paljastuu mielenkiintoisia seikkoja Rautakorven menneisyydestä, kuten vaiettu toinen vaimo. Tapahtumat sijoittuvat vuoroin vuoteen 2005, aiemman rikossarjan tiimoilta, ja vuoteen 2015, uuteen rikossarjaan. Tällä kertaa lahdataan poliiseja. Tuomisen kirjoissa poliisit eivät automaattisesti ole hyviä, mikä on hämmentävää. Kaikki kurjat saadaan kuitenkin kiinni. Rautakorpi on saanut siipeensä monta kertaa, mutta porskuttaa siitä huolimatta. Kirjan lopussa nähdään myös, miten muistilabyrintti sulkee ovensa viimeisen kerran. Jääkö Rautakorpi sisä- vai ulkopuolelle, jääköön salaisuudeksi.

Tuominen on itse todennut Kirsin kirjanurkka -blogin Facebook-sivun keskustelussa, että hänen tarkoituksenaan on ollut kirjoittaa neljän kirjan sarja, jonka kaikki osat ovat tyyliltään ja teemoiltaan erilaisia. Niinpä sarjan kaikista kirjoista on vaikea pitää. Itseäni miellyttivät eniten ensimmäinen, Muistilabyrintti, ja viimeinen, Leipuri. Tätä tematiikan ja tyylien vaihtelua ei juurikaan ole mainittu kirjojen esittelyteksteissä, vaikka se olisi lukijalle mielenkiintoista tietoa.

Edit: pahoittelen pilkkujen ja pisteiden summittaisuutta blogiteksteissäni. Vaikka olen suurentanut sivua huomattavasti, ei vanha meinaa erottaa pilkkua ja pistettä toisistaan ja huteja tulee.




perjantai 9. marraskuuta 2018

Eva Frantz: Kahdeksas neito

Lucia-juhlat ja joulun aika, eli juuri tähän vuodenaikaan sopiva kirja. Anna Glad tiimeineen joutuu selvittelemään kuolemantapausta, joka alkaa vaikuttaa epäilyttävältä. Kuolleen menneisyydestä paljastuu kummia asioita, ja vähitellen ollaan keskellä aikamoista vyyhteä.

Juonessa on paljon hyvää, mutta kirja on ympätty aivan liian täyteen erilaisia käänteitä ja kiemuroita. Sekin jäi minulle epäselväksi, miksi ja kenen toimesta kirjan keskeisin kuolema tapahtuu. Etenkin miksi. Se ohitetaan sivulauseessa, koska on niin paljon selvitettäviä käänteitä. En ihan purematta niele lopussa tapahtuvaa rikostakaan, jonka syytä ei sen kummemmin avata. Liian paljon jää pimentoon. Olen vähän pettynyt, kun kirja ei imaissut minua kunnolla otteeseensa.

Tapahtumat sijoittuvat johonkin suomalaiseen pikkukaupunkiin, jonka väestö on pääosin suomenruotsalaista. Myös poliisilaitoksen väki on ruotsinkielistä. Välillä onkin vaikea muistaa, että ollaan Suomessa.



tiistai 6. marraskuuta 2018

Matti Laine: Tappajan vaisto

Uusin Laine ja uusin Elias Vitikka. Vitikka on muuttanut perheensä Tallinnaan suojaan kriminaaleilta puuhiltaan. Itse hän häärää yhä Helsingissä ja sen liepeillä.

Koukeroisia kiemuroita rahanpesun tiimoilta. Henkiäkin menetetään. Lopussa yllättäviä käänteitä.



sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Jan-Erik Fjell: Kostaja

Päähenkilönä peliongelmainen rikoskomisario Anton Brekke, joka peliriippuvuutensa takia joutuu rangaistukseksi palaamaan järjestyspoliisiin vuodeksi. Nähtävästi mistään hoidollisesta ratkaisusta ei ole Norjan poliisissa kuultukaan.

Kirjassa kulkee päällekkäin monta tarinaa. Välillä ollaan nykypäivän Norjassa, välillä 1990-luvun alun Yhdysvalloissa turistina ja välillä 1960-luvun Yhdysvalloissa. Alcatrazin vankila nousee keskeiseen rooliin. Kirjassa kerrottavat tarinat ovat kiehtovasti koottuja ja kutoutuvat vähitellen päällekkäin.

Tapahtumat kulminoituvat nykypäivän Norjassa, missä joku tappaa aikoinaan Yhdysvaltoihin matkanneita norjalaisia. Miten Alzatraz liittyy tarinaan, selviää vähän kerrallaan. Loppuratkaisu on silti täysin odottamaton ja yllättävä. En malta odottaa seuraavaa osaa lopun tapahtumien takia.

Tykkäsin tästä kovasti.



torstai 1. marraskuuta 2018

Matti Laine: Pahuuden hinta

Meinasin myöhästyä aamulla töistä, kun kirja oli niin jännittävässä loppuhuipennuksessa, että se oli pakko lukea ensin loppuun. 

Viimeksi luin Laineelta kirjan, jossa päähenkilönä kekkaloivat sarjakuvapiirtäjä Ari Aalto ja juorutoimittaja Eero Räsänen. Tässä kirjassa esiintyy Laineen toinen päähenkilöpari: entinen huippujääkiekkoilija, nykyinen pikkurikollinen Elias Vitikka ja hänen siskonsa mies, KRP:n rikospoliisi Kyttä-Siirilä. Vitikka taisi aiemmin ajaa taksia, nyt hän on laajentanut bisnestään. Laineella on mielenkiintoisia henkilöitä, jotka eivät ole ihan tavallisia jännäreiden tallaajia. 

Elias Vitikka liikkuu harmaalla alueella ja tekee kaikenlaista, mikä ei kestä päivänvaloa. Vaimollakin on menneisyytensä, joten hän sietää Eliaksen puuhia. Pari ihmistä kuolee ja Eliasta epäillään, joten hän joutuu vedetyksi mukaan kuvioihin. 

Kirja meni sukkelaan, koska koko ajan tapahtui. Elias Vitikka on omalla tavallaan symppis.