tiistai 31. lokakuuta 2023

Riley Sager: Kotiin ennen pimeää

Sagerin edellinen kirja, Eloonjääneet tytöt, oli kovin lattea lukukokemus. Epäröinkin, viitsinkö lukea tätä uusinta lainkaan. Olenhan nyt pyrkinyt valikoimaan tarkemmin, mihin tartun, enkä lainaa kaikkia mahdollisia uutuuskirjoja vain siksi, että olen lukenut saman kirjailijan kirjoja ennenkin. 

Onneksi luin tämän! Kotiin ennen pimeää on kunnon kauhukirja Stephen Kingin tyyliin. Maggien ollessa viisivuotias hänen perheensä muutti komeaan, vanhaan kartanoon Uudessa-Englannissa. Huhuttiin, että kartanossa on tapahtunut kauheita ja että siellä kummittelee. Kävi ilmi, että siellä tosiaankin kummittelee, ja perhe muutti sieltä pois parin viikon asumisen jälkeen. 

Kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa. Toisessa kertojana on Maggien isä, ja hänen osuutensa on hänen kirjoittamastaan kirjasta kokemuksista kauhujen talossa. Toisena kertojana on aikuinen Maggie 25 vuotta myöhemmin. Maggien isän kuoltua käy ilmi, että isä ei koskaan myynyt kartanoa pois. Maggie alkaa selvittää, mitä aikoinaan oikein tapahtui.

Kirja sopii loistavasti kummitusjuttujen ystävälle, sillä kummittelua riittää. En kovin paljon pidä yliluonnollisuuksista tai kummitusjutuista, mutta kuten Kingin uudessa tuotannossa, tässäkin kirjassa asiat vaikuttavat sellaisilta, että niihin saattaisi olla selityskin. 

Kotiin ennen pimeää on todella mukaansa tempaava ja yllättää aina uudelleen ja uudelleen. 




sunnuntai 29. lokakuuta 2023

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut – talvikirja

Luettuani Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjan Huokauksia luokasta päätin, että nyt on aika lukea jotain Kinnuselta. Tuossa Rytisalon kanssa käytyyn kirjeenvaihtoon perustuvassa kirjassa Kinnunen kertoo uusimmasta kirjastaan Pimeät kuut. Se kertoo uupuneesta opettajasta ja vaikutti kiinnostavalta, ja kuinka ollakaan, se oli tyttärellä lainassa kirjastosta, joten minäkin päätin tarttua siihen. 

Elna Suorajärvi on kuusissakymmenissä oleva opettajatar, jolla alkaa olla kaikenlaista vaivaa ja kremppaa. Sinnikkäästi hän kuitenkin hakee opettajanpestiä vuodesta toiseen. Kirjassa eletään vuotta 1947, jolloin opettajan virat annettiin mieluiten miehille. Naiset saivat tyytyä määräaikaisuuksiin. Elnalla oli aiemmin ollut virka, mutta hän oli lähtenyt siitä. Sen jälkeen uutta virkaa ei ollut herunut. 

Kirjan tapahtuma-aikaan Elna päätyy syrjäseudun koululle, jossa oppilaat käyvät supistettua koulua. Uupumuksestaan huolimatta Elna sopeutuu vähitellen paikkaan ja tutustuu lapsiin. Jos tänä päivänä opettajalta odotetaan monenlaisia toimia, joista ei erikseen makseta, ei se ole mitään uutta. Toimet vain olivat toisenlaisia sodan jälkeen. Elnan odotetaan muun muassa lämmittävän koulua sekä siivoavan sen ja ulkohuussin. Elna ajattelee asioista usein sarkastisesti ja näkee ironiaa siellä, missä vähiten odottaisi. Hän ei myöskään anna koulun johtokunnan hyppiä silmilleen. Menneisyydessä Elnalla on salaisuus, joka mietityttää häntä öisin, vaikka mitään hän ei kadukaan. 

Kinnusen teksti on hyvin kuvailevaa ja pohjoisen luonto on hänelle tuttua. Talvinen maisema aukeaa lukijan silmissä. Soutumatka järven yli venyy useamman sivun mittaiseksi, kun Elnan ajatukset harhailevat menneissä. Suorastaan riemastuttavia ovat koulutarkastajan vierailu ja hiihtoretki järven jäällä. Silti teksti on napakkaa ja pysyy hyvin kasassa. Kirjaa ryydittävät todenmukaiset 1940-luvun opetussuunnitelmakatkelmat ja työpaikkailmoitukset. Luvut etenevät kuukausittain, ja kirja on yhden lukuvuoden mittainen. Sen aikana Elna ehtii pohtia elämäänsä ja opettajuuttaan. 

Elna on varsin samaistuttava samaa ikäluokkaa olevalle, uupuneelle opettajalle. 




lauantai 28. lokakuuta 2023

Marja-Leena Tiainen: Jäämeren vettä, Laatokan laineita

Kinnaslahti-sarja on edennyt päätösosaansa, jossa eletään 1990-luvun alkua. Minulla oli mennyt Tiaisen sarjat sekaisin, onneksi kustantaja oikaisi. Korjataanpa nyt. Kinnaslahti-sarjaan kuuluvat tämän uusimman teoksen (Jäämeren vettä, Laatokan laineita) lisäksi siis kirjat Sydänystäväni Kirsti ja Lauantaitanssit. 

Nimettömään kuopiolaissarjaan sen sijaan kuuluvat Tiaisen kirjat Kulmakaupan naiset, Suoraa saumaa ja siksakkia ja Kanslian naiset, jotka kertovat kuopiolaisnaisten elämästä 1960-luvulta 1970-luvulle. Tiaisen kirjoissa on aivan mahtavaa ajankuvaa, ja se on ehdottomasti niiden valtti. Etenkin lapsuuteeni 1960-1970-luvuille sijoittuvien kirjojen ajankuva on kiinnostava.

Harmi, että Jäämeren vettä, Laatokan laineita on Kinnaslahti-sarjan päätösosa. Kunpa Tiainen aloittaisi uuden, aiempien sarjojen kanssa samankaltaisen sarjan. 

Tämän uusimman kirjan teemana on häpeä. 1990-luku oli häpeän kulta-aikaa. Laman myötä ihmiset joutuivat taloudellisiin vaikeuksiin ja firmat kaatuivat. Muita häpeän aiheita en avaa tässä, jotta en paljasta liikaa kirjan sisällöstä. Tiainen nostaa rohkeasti senaikaisia kuumia perunoita kirjassaan esille. "Mitä ihmisetkin ajattelevat" oli vielä 1990-luvulla tavallinen ajattelutapa. Nykyäänhän kaikki kerrotaan sosiaalisessa mediassa. Mitä hävettävämpi aihe, sitä isompi numero siitä tehdään. Some on kyllä tehnyt hyvää häpeässään pyristelevälle Suomen kansalle. 

Kirjan päähenkilönä on melkein kuusikymppinen Annamari, jonka pankinjohtajamies on kuollut pari vuotta aikaisemmin. Ennen hukkumistaan humalassa mies ehti saada potkut pankista ja saattoi samalla vaimonsakin häpeään. Annamari opettelee ajattelemaan, että miehen teot eivät ole hänen häpeänsä. Annamarilla on kaksi aikuista tytärtä, Sari ja Johanna, joiden elämään hän ei liikaa sekaannu. Annamari on muuttanut pois Kinnaslahdelta häpeänsä takia, mutta joutuu palaamaan sinne, kun hänen veljensä kuolee. 

Kirjan nimi on vähän omituinen, eikä kovin puoleensavetävä. Sen tarkoitus selviää kyllä kirjasta, mutta siltikään se ei mielestäni ole kyllin kuvaava. Nimen ja kansikuvan perusteella kirjaa luulisi runokirjaksi. 

Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.




torstai 26. lokakuuta 2023

Arttu Tuominen: Vapahtaja

Vapahtaja on Delta-sarjan viides osa. Aiemmat osat ovat VerivelkaHyvitys, Vaiettu ja Häväistyt

Delta-sarja on kiinnostava, koska siinä on nostettu tiimin poliiseista etualalle vuorollaan Jari Paloviita, Henrik Oksman ja Linda Toivonen. Vielä on poliiseja jäljellä, mutta tässä kirjassa ei saatu tutustua lähemmin kehenkään. Tiimin päälliköllä Susanna Mannerilla on kaapissaan iso, haiseva luuranko, mutta sen ei ollut aika paljastua vielä. 

Kirja kulkee jouhevasti Porin yössä, jossa hyväntekijänä pidetty hahmo on alkanut sytytellä uhrejaan tuleen. Olin jo aivan varma syyllisestä, mutta tarkoitus lienee ollut johtaa lukijaa harhaan. Syyllinen olisikin ollut liian ilmeinen. 

Vapahtaja on Delta-sarjan parhaimmistoa. Miinusta annan lopun pitkästä ja tylsästä takaa-ajokohtauksesta. 

Vähän jäi kaihertamaan se, että kirjassa ei ole mitään erityisen sykähdyttävää. Paljon vaikeita ihmissuhteita vailla ratkaisuja, paljastumattomia salaisuuksia, tasaisen tarkkaa poliisintyötä. Uhrien omaiset jäävät täysin huomiotta. 




sunnuntai 22. lokakuuta 2023

Kale Puonti: Fadi

Puontin Pasilan Nyrkki -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Manni, Milo, Saarni ja Aribo. Lisäksi olen lukenut Puontin kirjoittaman Satu - Alamaailman rautarouva, joka kertoo naispuolisen rikollisen elämästä. 

Fadi on saanut nimensä Suomessa asuvan, eläkeikäisen entisen arabiterroristin mukaan. Kirjan tapahtumat etenevät nopeasti ja mukana on venäläisiä, ruotsalaisia, ranskalaisia ja arabeja suomalaisten lisäksi. Pääjuonena on huumelastin kulku Suomen halki ja sitä yrittävät tietysti poliisin eri tahot pysäyttää. Poliisin eri osastot riitelevät kiihkeästi keskenään samalla, kun yrittävät saada kiinni huumeiden salakuljettajia. 

Ihan näppärä, nopeasti luettu poliisiromaani.  










lauantai 21. lokakuuta 2023

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Huokauksia luokasta on olevinaan kahden työssään uupuneen äidinkielenopettajan kirjeenvaihtoon perustuva teos, minkä minä ymmärrän siten, että ensin on käyty kirjeenvaihtoa ja sitten huomattu, että hei, näistähän saisi oivan kirjan. Kuitenkin kirjassa on laajoja kirjallisuus- ja artikkeliesittelyitä selkeine lähteineen ja kirjan lopussa vielä lähdeluettelo. Tuskinpa tavanomaisessa kirjeenvaihdossa oltaisiin niin perusteellisia, vaan viitattaisiin "johonkin, mitä luin jostakin". 

Työuupumuksen osalta pystyn samastumaan kirjoittajiin ja tunnistan oireet itsessänikin. Valitettavasti minulla ei pakokeinoa ole, kun en muuta osaa, joten koulussa työskentelyä on jatkettava. 

Koulun alamäen osalta kirja on selkeä kuvaus kaikesta, mikä on viime vuosina mennyt pieleen. Ei riitä, että opettaja osaa opettaa. Sen lisäksi hänen täytyy tehdä kaikki mahdollinen muu, mitä joku taho keksii sysätä koulun tehtäväksi. Koulu itsessäänhän ei tee mitään, vaan opettajaparat yrittävät täyttää kaikkien toiveet ja vaatimukset.

Opettajista kovimmat paineet ovat varmasti juuri lukion opettajilla, koska he kantavat vastuun oppilaiden pärjäämisestä ylioppilaskokeissa. Oikeastihan oppilaalla se vastuu on, mutta tunnollisena puurtajana opettaja kokee henkilökohtaisena häviönä sen, että joku ei pärjää. Silloinhan hän ei luultavasti ole saanut riittävän hyvää opetusta. Mikään muu ammattikunta tuskin ottaa näin vahvasti harteilleen asiakkaiden suoriutumista. 

Lukaisin tämän kirjan päivässä. Aiemmin olen lukenut Rytisalolta Jenny Hillin, ja lukulistalla on toki Minna C.:kin. Kinnusen kirjoista en ole lukenut ensimmäistäkään. Jos työskentelisin äidinkielenopettajana, olisin luultavasti tutustunut hänenkin tuotantoonsa. Nyt en tunne siihen tarvetta. 

Huokauksia luokasta on näin opettajan näkökulmasta kiinnostava. Samanlainen kirjeenvaihto kahden erityisopettajan välillä olisi varmasti vielä vetävämpi. Sen jälkeen ei kukaan enää ihmettelisi, miksi alalle ei löydy tekijöitä. 








Roope Lipasti: Mikaelin kirja

Roope Lipasti on sangen tuottelias kirjailija, ja olenkin lukenut häneltä kirjat RajanaapuriPerunkirjoitusHalkaisukirvesmies: elämä ja vähäisemmät teotLinnan juhlatViimeiset polttaritJälkikasvukausiAviotärähdys, Porakonekirjoittaja sekä Lipastin yhdessä Karoliina Korhosen kanssa kirjoittaman Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille

Tällä kertaa ollaan kaukana menneisyydessä, 1500-luvulla. Kirjan Mikael on itse Mikael Agricola, suomen kielen kehittäjä. Kirjassa kerrotaan vuoroin piispa Mikaelin rauhanneuvottelumatkasta Moskovaan, vuoroin vaimo Birgitan elämästä koti-Turussa. Osa kirjan sisällöstä on historiasta tuttua, osa ymmärrettävästi Lipastin mielikuvituksen tuotetta. 

Mikaelin kirja on kuitenkin viihdyttävä. Elämä 1500-luvulla on ollut ankeaa ja raakaa, kielenkäyttö suorasanaista. Lipasti kieli on humoristista. Henkilöiden kautta pääsee hyvin senaikaiseen tunnelmaan. Mikaelin matkasta Moskovaan ei puutu jännittäviä käänteitä. Birgitan puuhat kotona taas eivät aina kestä päivänvaloa. 

Mikaelin kirja on paras lukemistani Lipastin kirjoista. Kirjan nimi viitannee sekä raamatullisiin apostolien kirjoihin että kyseenalaiseen kirjaan, jota Mikael on reissunsa aikana kirjoittamassa, ja jonka takia Birgittakin on joutua pulaan.




torstai 19. lokakuuta 2023

Anna Larsson: Etusivun aineksia

Toisin kuin kuvittelin, Anna Larsson ei ole sama kirjailija kuin Anna Karolina Larsson. 

Etusivun aineksia on Anna Larssonin esikoisteos, joka on aikamoista huttua. Erittäin paljon yhtymäkohtia elokuvaan Notting Hill, joka on kyllä ihana elokuva, mutta en kaipaa siitä kirjallista toisintoa. Etusivun aineksissa roolit ovat kääntyneet toisinpäin: kustantamossa työskentelevä Sara kohtaa kuuluisan elokuvatähden Johnin, ja he tietysti rakastuvat toisiinsa. Loppu kirjasta onkin silkkaa tapaamisten vaikeutta ja stalkkaavia paparazzeja. 

Sara osoittautuu erityisherkäksi henkilöksi, joka pyörtyy ihmispaljoudessa ja ahdistuu vähän kaikesta. Suuri osa kirjasta onkin Saran sisäistä tsemppipuhetta. 

John taas jää hyvin etäiseksi. Tarinassa olisi enemmän syvyyttä, jos sitä kerrottaisiin vuoroin molempien näkökulmasta. Esikoiskirjailijalta ei tietenkään voi odottaa sellaista.




keskiviikko 18. lokakuuta 2023

John Ajvide Lindqvist: Ystävällisyys

Olen lukenut John Ajvide Lindqvistin kirjoja vuosia sitten. Päivitykset blogissani ovat vuodelta 2016, jolloin siirsin muistiinpanot muualta blogiin. Kirjat on siis luettu sitä ennen. Lukemani kirjat ovat Kultatukka, tähtönen, Ystävät hämärän jälkeen, Ihmissatama. Kirjan Kuinka kuolleita käsitellään olen näköjään jättänyt kesken, koska se oli niin vastenmielinen. Pääsääntöisesti olen kuitenkin pitänyt Ajvide Lindqvistin kirjoista. 

Ystävällisyys on varsinainen tiiliskivi, yli 700 sivua. Sopivaa syyslomalukemista siis. Ei siinä mennyt kuin muutama vapaapäivä. Vaikka kirja on paksu, siihen on helppo uppoutua intensiivisesti. Ystävällisyydessä on jotain stephenkingmäistä. Kaikki on hyvin arkista ja vain jokin pieni yliluonnollinen juttu muuttaa kaiken. Kuitenkin kaikki voisi melkein olla tottakin. Kirjan nimi Ystävällisyys viittaa siihen, miten ihmiset Norrtäljessa normaalisti käyttäytyvät toisiaan kohtaan. Kun satamaan ilmestyy salaperäinen kontti, tuo se mukanaan pelkoa ja pahuutta. 

Ystävällisyys tapahtuu Norrtäljessa, jossa asuvat lapsesta saakka toisensa tunteneet Anna ja Siw, samoin Max ja Johan sekä nuoruusmaisemiin palannut maahanmuuttaja Marko. Ensimmäiseen pariinsataan sivuun ei tapahdu oikeastaan muuta kuin henkilöihin tutustumista. Perinpohjainen tutustuminen on kiehtovaa. Anna ja Siw ovat työläistaustaisia, tai Annan kohdalla voisi puhua rikollistaustaisuudesta. Max on paremmasta perheestä, mutta hänestä ei koskaan tullut mitään. Johanin lapsuus oli hyvin surullinen, mutta hän kääntää sen lopulta voitokseen. Marko on aina kilpaillut Maxin kanssa ja pyrkii yhä voittamaan tämän. Tämä henkilökuvaus on hyvin tiukka tiivistelmä, joka ei oikeastaan kerro kenestäkään vielä mitään. 

Kirja on paikoin hyvinkin hulvaton, koska henkilöt ovat sangen estottomia puheissaan ja tekemisissään. Miinusta siitä, että nimet Marko ja Markus sekoittuvat kirjailijalta tai kääntäjältä monessa kohtaa. 

Vaikka en ole yliluonnollisen ystävä, pidin kirjasta. Se on melkeinpä lämminhenkinen kuvaus ystävysten elämästä. 




lauantai 14. lokakuuta 2023

Karin Fossum: Helvetintuli

Vuosien odotuksen jälkeen Karin Fossumin tuotantoa suomennetaan taas. Vasta viime vuonna ilmestyi edellinen käännös, Paha äiti, joka ei ollut Konrad Sejer -sarjaa. Helvetintuli taas kuuluu tuttuun Konrad Sejer -sarjaan. Pahasta äidistä tekemässäni postauksessa luettelen aiemmin lukemani Fossumin kirjat. 

Helvetintulen ajankuva on mielenkiintoinen. Ollaan 2000-luvun alun Norjassa, mutta kaikessa huokuu 1970-lukulainen tunnelma. Kuvaus voisi aivan hyvin olla yhtä hyvin viidenkymmenen kuin kahdenkymmenen vuoden takaa. Helvetintuli on tosiaan kirjoitettu jo 2014, eli ei ihan tuore käännös. Ja kirjassa eletään vuosia 2004-2005. 

Kirjassa kulkee rinnan kaksi synkähköä, surullista tarinaa kahden pienen perheen ankeasta elämästä. Toisessa perheessä on äiti ja aikuinen poika, joka on hieman erityinen, toisessa perheessä taas äiti ja pieni poika. Molempien perheiden elämää seurataan tasatahtia, ja arjen pienet tapahtumat kerrotaan yksityiskohtaisesti. Lukija ei voi tietää, mikä on merkityksellistä, lukiessaan perheen tv:n ääressä viettämästä illasta, kun ohjelman sisältö kerrotaan kokonaisuudessaan. 

Yhdessä kohtaa luulin jo tietäväni, missä tarinat leikkaavat, mutta se oli vain harhautusta. Ratkaisu selviää vasta lopussa. Kirjasta jäi hyvin surumielinen tunnelma. Kirja on kuin mustavalkoinen ohjelma viidenkymmenen vuoden takaa.

Kuten yleensäkin Fossumin kirjoissa, Konrad Sejer on vain pienessä sivuroolissa.






torstai 12. lokakuuta 2023

Eva Frantz: Lasta et minulta vie

Eva Frantz on suomenruotsalainen kirjailija, joka kirjoittaa ruotsiksi. Frantzin Anna Glad -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Sininen huvila, Kahdeksas neito ja Tästä pelistä pois. Lisäksi näiden jälkeen on suomennettu Gladin esikoisdekkari Suvisaari, joka ei kuulu Anna Glad -sarjaan. 

Anna Glad -sarja on parantunut tasaiseen tahtiin. Jo edellisen osan kohdalla totesin, että se on paras tähänastisista, ja nyt voin todeta uusimman osan olevan vielä paljon, paljon parempi. Hienoa seurata kirjailijan kehittymistä kirja kirjalta. 

Sarjan edellisessä osassa Anna oli vielä raskaana. Nyt hänellä on miesystävänsä Tomaksen kanssa poika, jonka koti-isänä Tomas häärää Annan käydessä töissä. Tomas viihtyy puistossa muiden pikkulasten äitien kanssa. Anna taas on niin kiireinen työnsä kanssa, ettei kunnolla ehdi tulla edes mustasukkaiseksi. 

Keskiössä on tällä kertaa lastensuojelu ja sen toimenpiteet. Päätarinassa kerrotaan sijaisperheessä asuvan lapsen tarinaa ja esitellään lastensuojelun työtaakkaa samalla, kun poliisi selvittää murhia, jotka eivät näytä liittyvän toisiinsa, vaikka tekotapa on sama. Kehystarinassa ollaan viidenkymmenen vuoden takaisessa koulukodissa. Jotenkin kaikki vähitellen kytkeytyy yhteen. 

Juoni pysyy upeasti kasassa ja tarjoaa yllätyksiä loppuun asti. Useimmat henkilöistä ovat sangen sympaattisia, mikä on aina mukavaa. Silloin toivoo, että kirja ei loppuisi lainkaan. 

Kirjan nimi onnahtaa ja on vaikea muistaa. Lukujen alussa on pätkiä erilaisista kehtolauluista, lähdeluettelo on kirjan alussa. Yhdessäkään pätkässä ei kuitenkaan ole kirjan nimen mukaista lausahdusta. Alkuperäinen nimi Ungen min får du aldrig on värssy Astrid Lindgrenin Susilaulusta, Vargsången. Tästä kehtolaulusta on pätkä luvun 10 alussa, joten kirjan nimi viitannee siihen. 




sunnuntai 8. lokakuuta 2023

Jaana Lehtiö: Kuvien takana kuolema

Rikoskomisario Juha Muhos -sarjassa on aiemmin ilmestynyt jo yhdeksän osaa: Joka viisautta rakastaa, Uutta auringon alla, Kolmas oli ensimmäinen, Älä aivan vielä, Kalliolla kukkulalla kuolema, Mitään ei tapahtunut, Montako päivää vielä, Mitä mieleen jää ja Aika pahentaa haavat.

Kymmenennessä osassa porvoolaisten rikosten ratkaisemista jatkaa Muhosen tiimi, joka on pysynyt ennallaan. Tällä kertaa ollaan taiteen parissa. Ensin taideteoksia sotketaan, sitten tehdään jo murhia. 

Välillä huvittaa Muhosen tiimin tietämättömyys. Tällä kertaa pohditaan, mitä ovat graffiti, tägi ja muraali. Ansa Lehtonen loistaa tiedoillaan, koska hänen tuttunsa vetää kuvataidekursseja. Muhonen ei myöskään tiedä, mitä ovat guassi tai padel. Reilun viidenkymmenen ensimmäisen sivun aikana Muhonen ehtii myös pohtia, millaista taulua ei haluaisi seinälleen, millaisia huonekaluja ei haluaisi keittiöönsä tai millaista taideinstallaatiota ei haluaisi katsella. Poliisityö jää vähän velipuolen rooliin tässä kirjassa. 

Kirjan lukeminen eteni kovin hitaasti. Koko ajan pyörittiin samoissa kuvioissa, eikä valmista tullut siltikään. Punaista lankaa ei tahtonut löytyä millään. Ärsyttää itseänikin, etten päässyt tarinan imuun.