maanantai 29. huhtikuuta 2019

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. NYT. Ajankohtainen yhteiskuntaoppi.

Jännityksellä tartuin uusimpaan Mielensäpahoittajaan. Tämähän onkin yllättävän hyvä ja mielenkiintoinen poliittinen katsaus, vaikka politiikka ei minua kiinnostakaan tippaakaan. Kyrö on osannut hyvin sanoittaa nyky-yhteiskunnan ongelmakohdat Mielensäpahoittajan näkökulmasta. Me itsehän olemme syypäitä kaikkeen, eikä päänsilittelyllä ongelmia ratkota. Jos jokainen kantaisi vastuuta edes itsestään, voisi koko yhteiskunta paremmin.

Kirja on sopivan ohut, eli siihen ei ehdi kyllästyä. Sisällössä on silti pureksittavaa.



sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Pernilla Ericson: Älä käännä selkääsi

Kirja kuuluu Erla-ryhmä -sarjaan. Erla-ryhmä muodostuu rikkaasta, pyörätuolissa istuvasta Edithistä, joka haluaa naisiin kohdistuvien rikosten ratkeavan. Niinpä hän on palkannut avukseen Livin, Rickardin ja Aminahin. Kirjassa selitetään aivan liikaa ryhmään kuuluvien ajatuksia ja yksityiselämää niiltä osin, kun se ei liity mitenkään juonen kulkuun. Tiedän, olen aina valittamassa siitä, että henkilöt ovat liian ohuita eikä heistä kerrota tarpeeksi. Tässä kirjassa kerrotaan. Ongelma onkin siinä, että henkilöt ovat kovin tylsiä. Heillä jokaisella on yksi "supervoima", ja kun se on kerrottu, muu on turhaa sanahelinää.

Kirja oli kaiken kaikkiaan hyvin tylsä. Sen lukeminen otti koville, mutta pinnistelin urheasti kuitenkin loppuun saakka. Osaksi tylsyys johtuu siitä, että juonen kulku on kovin ennalta arvattavissa. Tämän lukeminen oli lähinnä ajan haaskaamista. Erla-ryhmässä ei oikein ole potkua.



maanantai 22. huhtikuuta 2019

Søren Sveistrup: Kastanjamies

Erittäin mukaansa tempaava kirja. Aluksi kirja tuntui vähän liian väkivaltaiselta ja vastenmieliseltä. Päähenkilöihin, Europolista lomautettuun poliisi Mark Hessiin ja tanskalaiseen rikospoliisi Naia Thuliniin, on kuitenkin paneuduttu huolella. Molemmat ovat kiinnostavia ja moniulotteisia. Naian etnisestä taustasta ei sen enempää puhella, mikä on hyvä. Liikaa korostettu etnisyys tai maahanmuuttajuus toimivat dekkarissa usein väärällä tavalla.

Kirjassa toistuu joitakin samoja teemoja kuin edellisessä lukemassani kirjassa, Hopeatiessä: kadonnut teinityttö ja vankina pidetty henkilö. Kastanjamiehessä kerronta on kuitenkin paljon monikerroksisempaa ja johtaa kauas menneisyyteen. Tapahtumia kuoritaan esiin kuin sipulia, kerros kerrallaan. Vaikka kirjassa kuvataan vastenmielisiä tapahtumia, tapahtuu siinä kuitenkin hyviäkin asioita. Tapahtumat myös puidaan loppuun saakka, eikä lukijaa jää vaivamaan sitomattomat langanpäät, koska niitä ei ole.

Odotan Hessin ja Thulinin yhteistyön saavan jatkoa.



lauantai 20. huhtikuuta 2019

Stina Jackson: Hopeatie

Hopeatie (Silvervägen) kulkee Pohjois-Ruotsissa harvaan asutun, köyhän syrjäseudun halki. Vähän samanlaisissa maisemissa ollaan kuin Suomen Kainuussa. Kirjassa ovat vahvasti läsnä epäonnisuus, syrjäytyneisyys, osattomuus ja köyhyys. Kirja on kiinnostava, mutta ahdistava kaiken alleen jättävän surun ja osattomuuden takia.

Löytääkö Lennart eli Lelle kadonneen tyttärensä Linan? Miten Meja jaksaa kannatella juoppoa, mielenterveysongelmaista äitiään huonosta ihmissuhteesta toiseen? Miksi kaikki on niin ylettömän ankeaa, vaikka ollaan Ruotsissa eikä Suomessa?

Yksi kirjan ominaispiirre on pahanhajuiset ihmiset. Pyrkiikö kirjailija sillä ilmentämään köyhyyttä vai elämänhallinnan taitojen puuttumista, ken tietää. Lennart vaikuttaa kirjan alussa hyvin syrjäytyneeltä, ei peseydy eikä nuku koskaan, etsii vain tytärtään. Tämä on kuitenkin vain Lellen kesäminä. Talvisin Lennart on kuuliainen peruskoulun opettaja, eli oletettavasti myös hyvin toimeentuleva. Osittain kurjuus on siis päälleliimattua, olosuhteiden aiheuttamaa olotilaa.

Kirja ei ollut paksu, mutta se oli hyvin tiivis lukukokemus.





















perjantai 19. huhtikuuta 2019

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Kaunis idea kirjoittaa englantilaisesta romantiikan ajan runoudesta ja upeasta yliopistomiljööstä. Kirjan kieli on kuitenkin aivan äärettömän ärsyttävää. Oletan Meron olevan jo aikuinen, onhan hän takakannen mukaan vuonna 1982 syntynyt väitöskirjatutkija. Kirjassa käytetään kuitenkin runsaasti englanninkielisiä viittauksia sisältävää nuorisokieltä, jota teinit kotonani viljelevät surutta. On referenssiä siinä ja tässä, hovimestari manifestoituu paikalle ja seinillä roikkuu vanitas-tauluja, muutamia mainitakseni. Koska kyseessä ei kuitenkaan käsittääkseni ole nuortenkirja, voisi arvon kirjailija käyttää kaunista suomen kieltämme aikuisten lukijoiden iloksi.

Toinen ärsyttävä asia on ylenpalttinen tatuointien ihannointi. Päähenkilö tuntuu olevan sosiaalisesti kyvytön, päästä varpaisiin tatuoitu gootti. Kun päähenkilöstä tulee tällainen mielikuva, ollaan taas nuorisokirjagenressä. Päähenkilö Nora tekee graduaan englantilaisesta romantiikan ajan runoudesta, ja hän päätyy siskonsa häiden siivittämänä pääkallonpaikalle (sallittakoon laimea viittaus kirjan tematiikkaan) Oxfordiin.

Kirjan loppu on laimea ja tylsä, kun kuitenkin kirjan nimessä luvataan englantilaista romanssia. Romanssia ei kirjassa oikein synny, ja se onkin lähinnä päähenkilön päiväunikuvitelmaa. Todellisen romanssin mahdollisuutta päähenkilö ei tunnista, vaikka se tuodaan tarjottimella nenän eteen. Kun romanssiin olisi mahdollisuus, kohtelee Nora toista osapuolta kuin koiraa. Mahtaako kirjailija tavoitella harlekiinimaista tunnelmaa suorituksellaan?

Jotenkin tympeä kokonaisuus.



lauantai 13. huhtikuuta 2019

Lina Bengtsdotter: Francesca

Annabellestä tutulle poliisille Charlie Lagerille maistuu alkoholi edelleen liiankin hyvin. Ylilyöntejä tulee, ja pomo kehottaakin Charlieta pitämään lomaa. Charlien lapsuudenystävän Susannen avioliitto on kariutunut, joten Charlie matkustaa kotikyläänsä ystävänsä tueksi.

Annabellen katoamista selviteltiin edellisessä kirjassa niin ikään Charlien kotikylässä. Nyt Charlie saa kuulla toisesta, vanhasta katoamistapauksesta, jota hän aikansa kuluksi alkaa selvitellä. Kadonneen tytön tarina kietoutuu jännittävällä tavalla Charlien omaan elämään. Charlien elämä on sikälikin mielenkiintoista, että niin hän kuin ystävänsäkin lukeutuivat lapsuudessaan niin sanottuihin huono-osaisiin. Tällaisissa hahmoissa on paljon enemmän syvyyttä kuin paremmassa väessä.

Bengtsdotter rakentaa mestarillisesti tarinan, jossa hahmot ovat hyvin eläviä ja kiinnostavia, ja jonka juoni ei jätä kylmäksi ketään.



torstai 11. huhtikuuta 2019

Marko Immonen: Kostonhautoja

Olihan tässä potkua, mutta myös pitkäveteistä tapahtumien kehittelyä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, ja keskeisten henkilöiden elämää ruoditaan huolella. Toisaalta varsinainen juoni, tapahtumaketju, on kerrassaan omituinen. Epämääräisten yhtiöiden, joiden toimialasta ei saa selkoa, omistussuhteet ja huijaukset ovat keskiössä. Välillä ollaan Luxembourgissa, välillä Ruotsissa, yleensä Suomessa. Vähitellen tapahtumat nivoutuvat yhteen, mutta silti koko ajan tulee yhä uusia yllättäviä käänteitä, aivan liikaa. Jossain vaiheessa jo päätin lukea loppukirjan pikaselailulla, kun en jaksanut enää keskittyä tempoileviin juonenkäänteisiin. Heti sen jälkeen alkoikin loppuhuipennus ja draivia tuli lisää, joten päädyin kuitenkin lukemaan kirjan loppuun. Loppuratkaisu oli kyllä pettymys ja vähän epämääräinen.

Tämä oli kolmas lukemani Immosen kirja, eivätkä ne kyllä näytä paranevan vanhetessaan. Kirjan lukemiseen meni yllättävän monta päivää, ehkä siksi, ettei siihen tarttuminen liiemmin houkutellut.



lauantai 6. huhtikuuta 2019

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Tämä kirja on ollut minulla lainassa niin kauan, että uusimiskynnys on nyt ylittynyt. Se tarkoittaa, että lainaa ei voi enää uusia, ellei kirjaa palauta välillä. Se oli siis luettava.

En tiedä miksi olen lainannut tämän kirjan, kun lukemisen aloittaminen tökki niin. Kirjan kanteen painettu, Sofi Oksasen käsialaa oleva mainosteksti ei lisännyt kirjan houkuttelevuutta:




















Tartuin siis kirjaan vähin odotuksin ja yllätyin. Kirja vei heti mennessään. Juoni lähtee heti omia polkujaan: Jaakko Kaunismaa kuulee lääkäriltä kuolevansa tuota pikaa, koska hänet on myrkytetty. Kaunismaan ammattikaan ei ole tavanomainen, hän on sieniyrittäjä.

Kaunismaan elämässä alkaa sattua ja tapahtua monenlaista. Hulvattominta antia on kilpailevan yrityksen työntekijöiden epäonnisten kohtaloiden seuraaminen. Kaunismaa yrittää selvittää, kuka hänet on myrkyttänyt, ja saakin sen lopulta selville. Kirja tarjoaa jopa onnellisen lopun.



perjantai 5. huhtikuuta 2019

Katarina Wennstam: Jengi

Wennstamin kirjat ovat tasavarmaa laatua. Toisaalta ne ovat myös pitkästyttäviä, koska niissä on kiintiömaahanmuuttaja ja kiintiöseksuaalivähemmistöön kuuluva poliisi. Näiden asioiden korostamiseen käytetään runsaasti palstatilaa. Joskus ne ovat suorastaan ongelman ydin.

Aiemmissa asianajaja Shirin Nourista (aiemmin Sundin) ja komisario Charlotta Lugnista kertovat kirjat ovat olleet kiinnostavia, koska niissä on kerrottu paljon myös hahmojen yksityiselämästä ja seikoista, jotka vaikuttavat heidän arkeensa ja työhönsä. Tällä kertaa hahmot jäivät ohkaisiksi. Charlottalla on krooninen migreeni, jonka takia hän on ollut työkyvyttömänä. Tässä kirjassa se ei kuitenkaan vaivannut häntä. Olisihan se hankalaa, jos päähenkilö olisi jatkuvasti vuoteenomana.

Kirjan nimi on sikäli harhaanjohtava, että kyse ei ole jengistä sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan vain nuoruusvuosien kaveriporukasta. Kaiken kaikkiaan kirja jätti vähän lattean tunnelman. Kirjan tapahtumat liittyvät kuitenkin jengiläisten elämään ja mielenterveyteenkin, mutta käsittely jäi kepeäksi.

Ilmankos lukeminen takkusi, eikä otetta kirjaan oikein tullut. Kirjan takakannessa mainitaan Expressen-lehden kommentti: taitavasti kerrottu tarina. Noin minäkin sanon, kun kirja on mitäänsanomaton, muttei kuitenkaan huonosti kirjoitettu.