Niina Mero: Englantilainen romanssi

Kaunis idea kirjoittaa englantilaisesta romantiikan ajan runoudesta ja upeasta yliopistomiljööstä. Kirjan kieli on kuitenkin aivan äärettömän ärsyttävää. Oletan Meron olevan jo aikuinen, onhan hän takakannen mukaan vuonna 1982 syntynyt väitöskirjatutkija. Kirjassa käytetään kuitenkin runsaasti englanninkielisiä viittauksia sisältävää nuorisokieltä, jota teinit kotonani viljelevät surutta. On referenssiä siinä ja tässä, hovimestari manifestoituu paikalle ja seinillä roikkuu vanitas-tauluja, muutamia mainitakseni. Koska kyseessä ei kuitenkaan käsittääkseni ole nuortenkirja, voisi arvon kirjailija käyttää kaunista suomen kieltämme aikuisten lukijoiden iloksi.

Toinen ärsyttävä asia on ylenpalttinen tatuointien ihannointi. Päähenkilö tuntuu olevan sosiaalisesti kyvytön, päästä varpaisiin tatuoitu gootti. Kun päähenkilöstä tulee tällainen mielikuva, ollaan taas nuorisokirjagenressä. Päähenkilö Nora tekee graduaan englantilaisesta romantiikan ajan runoudesta, ja hän päätyy siskonsa häiden siivittämänä pääkallonpaikalle (sallittakoon laimea viittaus kirjan tematiikkaan) Oxfordiin.

Kirjan loppu on laimea ja tylsä, kun kuitenkin kirjan nimessä luvataan englantilaista romanssia. Romanssia ei kirjassa oikein synny, ja se onkin lähinnä päähenkilön päiväunikuvitelmaa. Todellisen romanssin mahdollisuutta päähenkilö ei tunnista, vaikka se tuodaan tarjottimella nenän eteen. Kun romanssiin olisi mahdollisuus, kohtelee Nora toista osapuolta kuin koiraa. Mahtaako kirjailija tavoitella harlekiinimaista tunnelmaa suorituksellaan?

Jotenkin tympeä kokonaisuus.