Colleen Hoover: Se alkaa meistä

Se alkaa meistä on valtavan suosion saavuttaneen Se päättyy meihin -kirjan jatko-osa, jossa kerrotaan, mitä Lilyn ja Atlasin elämässä tapahtuu pari vuotta myöhemmin. Olin jo autuaallisesti unohtanut edellisen kirjan tapahtumat, mutta onneksi kirjan alussa kirjailija palauttelee mieleen kaiken juonen kannalta tärkeän. Lyhyesti: Atlas muutti pois ja Lily tapasi Rylen, jonka kanssa meni naimisiin ja sai lapsen. 

Kirjan alussa Lily ja Atlas tapaavat pitkästä aikaa. Kirjan tapahtumat etenevät vuoroin kummankin kertomina, ja lukijalle tulee heti selväksi, että aikuiseksi kasvanut teinipari rakastaa yhä toisiaan. Siitä sitten lähdetään seuraamaan, miten parin elämä etenee. Jos jokin hämmästyttää, niin se, miten päähenkilöillä on tapana kirjoittaa toisilleen tai päiväkirjaan monen sivun mittaisia korkealentoisia viestejä. 

Kirja on sujuvasti kirjoitettu nuortenkirja, jonka aikuinenkin jaksaa lukea. Mikään järisyttävä lukukokemus se ei ole, mutta hyvää ajanvietettä. Kukapa ei haluaisi tietää, mitä lopussa tapahtuu. 

Suomentanut Sirpa Parviainen

Ruth Ware: Nollapäivä

Ruth Waren uusinta kirjaa on kehttu huomattavan paljon sosiaalisessa mediassa. Jos olisin tiennyt, että termi nollapäivä tarkoittaa jotain sovellusten suojaukseen ja haavoittuvuuteen liittyvää, en tarkalleen ymmärtänyt mitä, en olisi tarttunut koko kirjaan. Aihe on epäkiinnostava ja aiheuttaa kirjassa kohtuuttomia ikävyyksiä. Asian vakavuus ei ihan valjennut minulle. 

Kirja kertoo siis IT-alalla työskentelevästä Jacinthasta, jota kutsutaan Jackiksi, ja hänen miehestään Gabesta. He testaavat yritysten turvatoimia murtautumalla niihin sisään. Erään tällaisen reissun jälkeen Jack löytää miehensä murhattuna ja häntä itseään epäillään siitä. Nämä juonenkäänteet kerrotaan siis takakannen liepeessäkin. Alkaa hurja ja erittäin epäuskottava pakomatka. 

Kirja on sujuvaa tekstiä, mutta valitettavasti se ei tarjoa mitään suuria yllätyksiä. Nekin, mitä se tarjoaa, ovat arvattavissa etukäteen.

Suomentanut Elina Koskelin

Gregg Olsen: Äidin julma syli

Gregg Olsen on erikoistunut kirjoittamaan karmeista tositapauksista. Olen aiemmin lukenut häneltä kirjan Äitimme oli sarjamurhaaja. 

Äidin julma syli kertoo amerikkalaisessa pikkukaupungissa kasvaneesta Tanya Thaxton Reidista, jonka pikkulapsia vaivaa mystinen apneasairaus. Tuon tuosta lapsi menee tajuttomaksi, ja äiti joutuu elvyttämään häntä. Perheessä on jo sattunut yksi kuolemantapaus, kun vauvaikäinen pienokainen on menehtynyt sairauteen. 

Kirja on ehkä hiukan liian paksu, minulle olisi riittänyt hieman ylimalkaisempikin tarkastelu. Kirjassa käydään läpi jokaikinen syyttäjän puhelu kaikille lääkäreille, hoitajille, todistajille yhä uudelleen, aina uusien todisteiden valossa. 

Olsen kirjoittaa kuitenkin sujuvasti ja selkeästi, ja osaa tehdä tositapahtumista kronologisesti etenevän kertomuksen. Kirja on kiinnostava, vaikka loppuratkaisun voi arvata. 

Suomentanut Heidi Nieminen

Sarah Pearse: Parantola

Parantola lienee ensimmäinen Pearsen romaani, ja myös ensimmäinen suomennos. Tarinasta on alkuun vaikea saada otetta. Nähtävästi ollaan Sveitsissä, mutta henkilöt lienevät kuitenkin englantilaisia. Keskeinen henkilö on Elin, rikostutkija, jolla on mystisesti ruotsalainen etunimi, ja joka on pitkällä sairauslomalla. Syyt selviävät lukijalle vähän kerrallaan. 

Elin on matkustanut miesystävänsä Willin kanssa Sveitsiin Isaacin kutsusta. Elin myös suree äitinsä ja Samin kuolemaa. Vähitellen lukijalle selviää, että Isaac on Elinin veli, samoin Sam hänen lapsena kuollut pikkuveljensä. Lukeminen takkuaa, kun kaikki on vähän epäselvää, eikä asioita avata kunnolla. Elinin hahmo on hyvin ohut ja hauras, eikä kanna tarinaa. Hän vaikuttaa sairaalloiselta, on astmaa ja paniikkihäiriötä. Elinin persoona on lähinnä ärsyttävä. Hän näkee näkyjä verisistä käsistä sun muusta. Muut henkilöt jäävät pelkiksi nimiksi. Kirjailija ei ole käyttänyt tarpeeksi aikaa hahmojen syventämiseen. 

Kirjan nimessäkin mainittu parantola on entinen keuhkotautiparantola, josta on remontoitu upea luksushotelli. Siellä työskentelevät niin Elinin veli kuin entinen paras ystäväkin. Vaikka kirja on oikeasti jännittävä ja parantolaan liittyvät tapahtumat riittävän omituisia ollakseen kiinnostavia, jokin tökkii. Koska kirjan varsinainen juoni on kuitenkin omituinen ja vähän hämärä, kiinnosti se sen verran, että annoin kirjalle mahdollisuuden. 

Loppua kohti tapahtumat tihenevät ja jännitys tiivistyy. Ihmisiä murhataan, eikä poliisi pääse paikalle lumivyöryn takia. Niinpä Elin tarttuu toimeen ja yrittää selvittää, kuka on murhaaja. Naiivisti Elin lyöttäytyy milloin kenenkin kaveriksi, vaikka murhaaja voisi olla kuka tahansa. Loppuratkaisu selviää ja on odotettavissa, onhan väki jo vähentynyt huomattavasti. Tarinan lopetus on vähän laimea. Kotimatkan tapahtumat antavat ymmärtää jatkoa olevan tulossa. 

Suomentanut Kirsi Luoma

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

36 uurnaa on neljäs Finlandia-palkittu kirja, jonka olen lukenut. Pidän yleensä Finlandia-palkinnon saaneita kirjoja vähän liian korkeakulttuurisina viihdyttämiseeni. Aiemmat lukemani Finlandia-voittajat ovat He eivät tiedä mitä tekevät, Margarita ja Hävitys.

36 uurnaa on kovin korkealentoinen. Liki puoleenväliin asti kuvataan Kähkösen äidin vanhempien elämää. Tarina kantaisi hyvin aikalaiskertomuksena, jossa on todellisuuspohjaa, ilman koukeroita. Vaan kiekuroita koukeroita on joka virkkeessä. Arvostan kielellistä lahjakkuutta ja sujuvaa tekstiä. Kähkösen teksti ei ole sujuvaa, vaan jää jumiin kielellisiin koukeroihin, jotka vaikuttavat kovin päälleliimatuilta. Se töksähtää hokemiin ja sanavartalon variaatioihin. Hetkittäin tuntuu siltä, että vaatimattomasta taustasta ponnistava kirjailija haluaa esitellä erinomaisuuttaan, monipuolista kielentuntemustaan ja kirjaviisauttaan. 

Kirjalla lienee meriittinsä, onhan se Finlandia-voittaja. Minä vain en ole kyllin fiksu sen lukijaksi. Tarina hyppelee eestaas, aina uudelleen palataan takaisin kaikkein kauimmaisiin tapahtumiin. Samat hokemat toistuvat yhä uudelleen. Kähkönen puhelee kuolleille ja lukee äitinsä päiväkirjoja, joita tämä ei toivonut kenenkään lukevan. Kirjassa kerrotaan äidistä oikeastaan aika vähän. Kerrotaan äidin lapsuudesta ja senaikaisista traumoista. Äidin oman elämän trauma jää vähälle. 

En ymmärrä kirjan hienoutta. Toisin kerrottuna tarina olisi ollut enemmän mieleeni. Nyt se on vain katkeraa vuodatusta väärinymmärretystä ihmisestä ja hänen katkeruudestaan. Kirjan tarinan suku ei poikkea lukuisien muiden sukujen tarinoista. Niissäkin on synnytty sodanjälkeisiin traumoihin ja eletty niiden varjossa.

Anna-Leena Härkönen: Huomenna hän ei tule

Yllätyin huomatessani, kuinka monta Anna-Leena Härkösen kirjaa olen vuosien varrella lukenut. Häräntappoase puuttuu listalta, koska sen olen lukenut niin kauan sitten, etten vielä kirjoittanut blogia. Lukemani Härkösen kirjat ovat: Heikosti positiivinen, Onnen tunti, Avoimien ovien päivä, Ei kiitos, Kaikki oikein, Ihana nähä! ja muita kirjoituksia sekä Rikospaikka. Osasta pidin enemmän, osasta vähemmän. Kaikissa kuitenkin arvostan loistavaa ihmiskuvausta. 

Huomenna hän ei tule kertoo kuusikymppisestä Elsasta, jonka aviomies Hannun kuolemasta on kulunut vuosi. Nopeasti käy ilmi, että avioliitto ei ollut järin onnellinen ja Hannulla oli muita naisia. Elsa on varhaiseläkkeellä ja tuntee itsensä kovin vanhaksi. Sattumalta hän kohtaa Valtterin, jonka kanssa Elsan elämään tulee aivan uusia ulottuvuuksia. 

Kirjassa on hyvää huumoria. Elsa kyllästyy valittaviin ystäviinsä ja laukoo näille suoria sanoja. Elsa on jotakuinkin samanikäinen kuin Härkönen itse, ja kirjailija peilanneekin hahmossa omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Itsekin olen kohta samanikäinen, ja tiettyä tuttuutta ajattelutavassa havaitsin.

Elly Griffiths: Särkyneen sydämen murhat

Harbinder Kaur -sarjassa on ilmestynyt tätä ennen kaksi kirjaa, Muukalaisen päiväkirjat ja Murhan käsikirjoitus. 

Särkyneen sydämen murhissa Harbinder Kaur on saanut ylennyksen rikoskomisarioksi ja muuttanut Lontooseen töihin. Aiemmissa kirjoissahan hän asui vielä intialaissyntyisten vanhempiensa luona Sussexissa. Hahmo on siis hienosti kehittynyt ja mennyt elämässä eteenpäin, toisin kuin Griffithsin toisen sarjan päähenkilö Ruth Galloway, jonka elämä junnaa paikallaan. Virkistävää tällainen kehityskulku. 

Harbinder asuu Lontoossa kimppakämpässä kahden muun naisen kanssa. Toinen heistä on opettaja Jeanne ja toinen tanskalaissyntyinen arkkitehti Mette. Harbinder vaikuttaa aika tyytyväiseltä elämäänsä, etenkin rikoskomisarion titteliin. 

Tällä kertaa Harbinderin tiimi joutuu selvittämään luokkakokouksessa sattunutta kuolemantapausta, jonka juuret ovat kaukana kouluajoissa. Tapahtumia kerrotaan vuoroin Harbinderin, vuoroin kahden paikalla olleen entisen luokkakaveruksen näkökulmista. Toinen näistä kaveruksista sattuu työskentelemään Harbinderin tiimissä. 

Griffiths kirjoittaa sujuvaa tekstiä, jota on ilo lukea. Harbinder Kaur -sarjasta tulee varmasti yhtä menestyksekäs kuin Ruth Galloway -sarjastakin. 

Suomentanut Riina Vuokko