36 uurnaa on neljäs Finlandia-palkittu kirja, jonka olen lukenut. Pidän yleensä Finlandia-palkinnon saaneita kirjoja vähän liian korkeakulttuurisina viihdyttämiseeni. Aiemmat lukemani Finlandia-voittajat ovat He eivät tiedä mitä tekevät, Margarita ja Hävitys.
36 uurnaa on kovin korkealentoinen. Liki puoleenväliin asti kuvataan Kähkösen äidin vanhempien elämää. Tarina kantaisi hyvin aikalaiskertomuksena, jossa on todellisuuspohjaa, ilman koukeroita. Vaan kiekuroita koukeroita on joka virkkeessä. Arvostan kielellistä lahjakkuutta ja sujuvaa tekstiä. Kähkösen teksti ei ole sujuvaa, vaan jää jumiin kielellisiin koukeroihin, jotka vaikuttavat kovin päälleliimatuilta. Se töksähtää hokemiin ja sanavartalon variaatioihin. Hetkittäin tuntuu siltä, että vaatimattomasta taustasta ponnistava kirjailija haluaa esitellä erinomaisuuttaan, monipuolista kielentuntemustaan ja kirjaviisauttaan.
Kirjalla lienee meriittinsä, onhan se Finlandia-voittaja. Minä vain en ole kyllin fiksu sen lukijaksi. Tarina hyppelee eestaas, aina uudelleen palataan takaisin kaikkein kauimmaisiin tapahtumiin. Samat hokemat toistuvat yhä uudelleen. Kähkönen puhelee kuolleille ja lukee äitinsä päiväkirjoja, joita tämä ei toivonut kenenkään lukevan. Kirjassa kerrotaan äidistä oikeastaan aika vähän. Kerrotaan äidin lapsuudesta ja senaikaisista traumoista. Äidin oman elämän trauma jää vähälle.
En ymmärrä kirjan hienoutta. Toisin kerrottuna tarina olisi ollut enemmän mieleeni. Nyt se on vain katkeraa vuodatusta väärinymmärretystä ihmisestä ja hänen katkeruudestaan. Kirjan tarinan suku ei poikkea lukuisien muiden sukujen tarinoista. Niissäkin on synnytty sodanjälkeisiin traumoihin ja eletty niiden varjossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti