sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Yösyötöstä ja Tarhapäivästä tutun yksinhuoltaja Antti Pasasen Paavo-poika aloittaa koulun. Äideille ihan normisettiä, mutta humoristista läppää tuleekin siitä, kun isän pitää selvitä arkielämän haasteista pienen koululaisen kanssa. Tämän kirjan soisi luettavaksi miespuolisille kansanedustajille ja muille päättäjille: tämän takia aamupäivä- ja iltapäiväkerhot on tärkeitä ja niitä täytyy olla riittävästi. Ja ryhmäkoot eivät saa olla liian suuria, jotta toiminta pysyy järkevänä ja ohjaajat motivoituneina.

Hyvästä tukiverkostostakaan ei voine liikaa puhua. Vaikka Pasasella sellainen onkin, on luterilainen pärjäämisen helmasynti vielä suurempi. Itse pitää pärjätä eikä apua sovi pyytää kuin vasta pää kainalossa. Ja itse asiassa sellaista tilannetta ei tulekaan, että apua sopisi pyytää. Kyllähän pää kainalossakin saa ihan hyvin hommat hoidettua. Lähimmäisten olisikin hyvä huomata kysyä joskus, miten jaksat, ja tarjota apua, vaikkei sitä kysyttäisikään.

Kirja onkin humoristisen romaanin ohella yhteiskunnallinen kannanotto. Tänä päivänä niin moni uupuu odotusten alla, vaikka pitäisi vaan jaksaa, jaksaa. Entä kun ei jaksakaan? Kuka silloin auttaa?

Kirja ottaa kantaa myös vammaisten oikeuteen rakastua ja perustaa oma perhe. YK:n mukaan vammaisillakin sellainen oikeus on. Käytännössä sekin kaatunee usein tukiverkoston vaillinaisuuteen. Kaikessa on viime kädessä kyse rahasta ja hyvästä tahdosta.

Kannattaa lukea!


lauantai 25. maaliskuuta 2017

Katarina Wennstam: Varjot

Vasta kolmas Wennstamin kirja. Silti tuntuu, kuin henkilöt olisi tuntenut aina. Rikostarkastaja Charlotta Lugn vaimoineen, persialaissyntyinen puolustusasianajaja Shirin Sundin. Molempien elämää seurataan samalla, kun rikoksia ratkotaan.

Tällä kertaa kirjassa on erityisen omaperäinen juoni. Ratkaistavaa rikosta ei oikeastaan ole, koska mitään ei salata. Salaperäinen liiga, jonka jäsenten nimet kyllä kerrotaan heti alussa, kostaa naisia pahoinpidelleille miehille näiden teot. Sotaa käydään siis riittämätöntä oikeusjärjestelmää vastaan, koska se ei pidä naisten pahoinpitelemistä kyllin vakavana rikoksena.

Wennstam on taitava, ja pitää monimutkaisetkin langat käsissään.


lauantai 18. maaliskuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Nytpä oli jännittävä trilleri.

Minäkertojalle tapahtuu jotain kamalaa, ja hän pakenee aloittaakseen uuden elämän ja unohtaakseen kauheuden. Myöhemmin ilmaantuu toinenkin minäkertoja, joka kertoo samoista tapahtumista omasta näkökulmastaan. Kaikkitietävä kertoja puolestaan seuraa, miten poliisi selvittää tapahtumia. Vaikka kertojia ja näkökulmia on monta, ovat ne selkeästi erillään toisistaan, eikä lukija mene sekaisin.

Kirjan teemana on lapsen menettämisen kauheus, ja miten siitä voi selvitä.

Rikosta selvittävien poliisien elämää seurataan huolella, ja henkilöt ovat kiinnostavia. Kirjan tapahtumat kertovat monen vuoden ajanjaksosta, ja nykyajassakin elellään yli vuosi.

Lukijalla on aavistus siitä, että kaikki ei ehkä ole sitä, miltä näyttää. Kirja sisältää paljon yllätysmomentteja ja on paikoin painostavan jännittävä.

Suosittelen.




perjantai 17. maaliskuuta 2017

Denise Rudberg: Kolmen kohtalokas leikki

Rudbergin kirjojen nimissä näkyy olevan numeroihin liittyvää sanaleikkiä. Ensimmäinen kirja oli nimeltään Yksi tappava syrjähyppy, sitä seurasi Toinen toista pahempi ja nyt Kolmen kohtalokas leikki.

Rudbergilla on maaginen kirjoittamisen taito. Kirjan luvut ovat lyhyitä, mutta kertovat silti kaiken olennaisen ja vähän enemmänkin. Jo aiempia kirjoja lukiessa tuntui, että henkilöt ovat entuudestaan tuttuja. Rudberg tuo henkilöt lähelle lukijaa.

Päähenkilönä on syyttäjän sihteeri Marianne Jidhoff. Hän työskentelee Tukholmassa erinäisten poliisien kanssa. Marianne on keski-ikäinen, ja hänellä on kolme aikuista lasta. Hänen perhe-elämäänsä on aina viihdyttävää seurata.

Tällä kertaa selvitettäväksi tulee poliitikon murha. Poliitikon menneisyys ei ole lainkaan puhdas ja se selviää vähitellen. Myös murhaaja selviää, tietenkin.

Oikein letkeää ja viihdyttävää luettavaa. Pääpaino ihmisten välisissä suhteissa ja niiden tarkastelussa, ei likaisissa rikoksissa.




sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Olle Lönnaeus: Maksun hetki

Kamalan tylsä.

Samat henkilöt kuin aiemmassa kirjassa, Pelivelassa. Peliongelminen poliisi Jonny Lilja, joka viihtyy paremmin lain väärällä puolella. Jonnyn ex-vaimo ja tytär, muita poliiseja, liuta itäeurooppalaisia gangstereita.

Epämääräisiä tapahtumia ja taas epäillään Jonnya, tietenkin. En jaksanut lukea, koska kirja oli aika tylsästi kirjoitettu. Tapahtumien kuvaus on jotenkin puisevaa ja junnaavaa. Paljon väkivaltaa ja uhkailua, korruptiota ja valehtelua.

Selasin kirjan loppuun, koska halusin nähdä, miten siinä käy. Pysyin hyvin kärryillä tapahtumista, vaikka vilkaisin joka aukeamalta vain pääkohdat. Ehkä seuraavassa kirjassa on jo vähän uusiakin henkilöitä. Kirjailija varmistaa sen lahtaamalla lähes kaikki tämän kirjan henkilöt.



Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Syyskuu ei olekaan tässä esikoisdekkarissa synkkä ja sateinen kuukausi, vaan päähenkilön lapsuudesta saakka mukana kulkenut lempinimi.

Erikoinen dekkari tämä olikin. Yläkouluikäisen poikaporukan edesottamuksia seurataan sellaisella intensiteetillä, että ajoittain tuntuu kuin lukisi nuortenkirjaa. Ajallisesti välillä ollaan poikien lapsuudessa ja nuoruudessa, jossain 1980-luvun alkupuolella, toisinaan taas ollaan nykyhetkessä. Siirtymiä ei erikseen korosteta millään tavoin, vaan ajankohdat vaihtuvat kuin ajatuksissa, luontevasti.

Pojat löytävät liikuntatunnilla luokkatoverinsa isosiskon kuolleena. Syyskuu on päättänyt löytää surmaajan, ja jatkaa etsimistä vuodesta toiseen, muiden jo unohdettua kuolleen, kauniin Elinan. Poliisikin on kiinnostunut surmaajasta, mutta sitten ei enää olekaan. Minulle ei valjennut, miksi pari poliisia haluaa estää totuutta tulemasta julki. Paljon asioita jää auki, muttei häiritsevällä tavalla.

Syyskuun elämä on ollut aina ankeaa, sitä valotetaan pienissä erissä. Vaikka Syyskuu onkin kova jätkä, on hän silti symppis. Syyskuu ei luovuta. Koskaan.

Erinomainen esikoisdekkari, jonka ovat lukeneet myös Rakkaudesta kirjoihinTuijataLukutoukan kulttuuriblogi ja Kirjakaapin kummitus.




sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Markus Ahonen: Palava sydän

Rikosylikonstaapeli Markku Isakssonin seikkailut jatkuvat tässä kirjassa. Nyt lukija pääsee tutustumaan paremmin Isakssonin aatoksiin. Aika onneton naistenmies Isaksson kyllä on. Pyörittää monta naista yhtä aikaa, kun ei osaa valita parasta.

Kirjan toinen päähenkilö on reppana nimeltä Ilpo Talvinen. Ilpo on elämän päähänpotkima kouluttamaton rassukka, jolle ei mikään tunnu onnistuvan. Ilpo ottaakin lopulta itse ohjat käsiinsä ja yrittää parantaa elämäänsä. Juuri silloin, kun Ilpo tekee peruuttamattomia asioita, kohtaa hän myös elämänsä naisen.

Kirjan lopussa kaikki ajattelevat kauniita ja lämpimiä ajatuksia Ilposta. Ihan sydämessä läikähtää. Vähän jää kuitenkin lukija huuli pyöreänä miettimään, tuliko Ilpolle mitään seurauksia vapaudenriistosta sun muusta. Ja miksei kerrottu syytä, miksi Ilpo moiseen ryhtyi. Jos antaakseen opetuksen, senkin olisi voinut kirjan lopussa paketoida. Nyt jää arvailun varaan, mitkä olivat Ilpon perimmäiset syyt.

Juoni oli jännittävä ja erilainen, erikoinen. Kekseliäskin.

Oli tämä kuitenkin, puutteistaan huolimatta, ihan luettava. Niin tässä kuin edellisessä osassakin on satunnaisia omistusliitteiden puutoksia, mitkä särähtävät silmään.




keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Markus Ahonen: Meduusa

Ahosen kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 2006, ja uusintapainoksena pokkarina 2016.

Alkuun henkilöt menivät sekaisin, ja oli vaikea pysyä kärryillä siitä, ketkä ovat juonen kannalta tärkeitä henkilöitä, ketkä eivät. Keskeisessä roolissa on poliisi Markku Isaksson, joka jää vähän hengettömäksi.

Isaksson selvittelee pääkaupunkiseudulla tapahtuvia rikoksia, joille löytyy ponnisteluiden jälkeen yhteinen tekijä. Viimeisessä luvussa selviää syyllinen, ja se on aika yllättävä. Kirjassa on potentiaalia, mutta liian paljon asioita jää kertomatta tai hajanaisiksi huomioiksi. Hyvät juonenkäänteet kärsivät sekalaisesta esillepanosta. Henkilöitä on aivan liikaa näin ohueen kirjaan.

Kannattaa lukea loppuratkaisun takia. Muutoin aika mitäänsanomaton lukukokemus, ei tästä keksi oikein mitään sanottavaa. Kirja loppui, ennen kuin se ehti jäsentyä päässä.