Edelleen Lipasti jatkaa valitsemallaan linjalla: joko muita kopioiden tai lasten sanomisilla ratsastaen. Tällä kertaa mennään jälkimmäisellä. Kohta alkavat lapset olla täysikasvuisia, ja Lipastin pitää löytää oma tyylinsä.
Tämä kirja ei ole kooste blogikirjoituksista, vaan niiden pohjalta kirjoitettu yhtenäisehkö tarina. Valitettavasti blogikirjoituksissa oli enemmän terää, kun ne tarjoiltiin pieninä annoksina teinielämää. Vähän jäi vaivaamaan, eikö Lipasti huomaa kasvattajan roolissa ilmeneviä puutteitaan, vai onko tietynlainen välinpitämättömyys ja ymmärtämättömyys vain esittämistä. Jos se on esittämistä, niin kuin arvelen, pitäisi sitä ehkä avata vähän enemmän. Naapurin rouvan rooli, samoin hänen pihassaan pyörinyt auto jäävät arvoituksiksi.
Loppua kohti kirjailijan ote tuntuu herpaantuvan, mikä saa aavistamaan, että kirjan taustatarinana pyörivä kustantajan painostus taisi olla ihan tosielämästä napattu. Sen verran latteaksi jää kirjan loppukin, että dead line on tainnut tulla vastaan. Kirjailijan into ja motivaatio eivät taida riittää pitemmän, yhtenäisen tarinan koossa pitämiseen.
Lipasti on parhaimmillaan kolumnistina. Nyt ei tarvita kuin munaa myöntää se, pysyä lestissään ja tehdä sitä, minkä osaa erinomaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti