Kirja kertoo Lars Levi Laestadiuksen herätysliikkeen alkutaipaleesta pohjoisessa Suomessa. Kirjan kertojaäänenä toimii surkeuden perikuva Jussi, jolla ei ole elämässään mitään, ei edes nimeä, ennen kuin rovasti Laestadius sen hänelle antaa. Kirjan ajankuva on 1800-luvun puoliväli saamelaisalueella. Jotkut kirjailijan henkilöidensä suuhun laittamat sanat särähtävät pahasti ajankuvaan nähden. Liekö tarkoituksella, ken tietää. Kirjan lopussa kertojaääneksi muuttuu rovasti itse, ja se osio onkin paljon vaikeammin tulkittava. Kirjailijan on ollut helpompi asettua köyhän mierolaisen Jussin kuin kuulun herättäjärovastin asemaan.
Kirjan murhamysteeri on oikeastaan tapahtumaketju, josta kirja kertoo. Lukukokemuksen tekee epämiellyttäväksi ylenpalttinen väkivallalla mässäily. Se jättää upeat luontokuvaukset varjoonsa. Etenkin Koutokeinon kansannousun kuvaukselle on vaikea keksiä muuta motiivia kuin halu kuvata tolkutonta väkivaltaa, niin irralliseksi se muusta kirjasta jää.
Rohkenenko myöntää, että myös kirjan loppu jäi vähän hämäräksi. Minulla on epäilykseni siitä, mitä vankilassa tapahtui. Jussin lankeaminen tuntuu kuitenkin kummalliselta, kaiken jälkeen.
Kiinnostavaa kirjassa on lukutaidon levittämisen tärkeys. Samalla asiallahan oltiin jo uskonpuhdistuksen aikaan. Kansa ei voi lukea Raamattua, jos ei osaa lukea. Laestadius puhuu muutenkin koulutuksen tärkeydestä etenkin köyhille ja naisille. Saamelaisalueen köyhyys nousi kirjassa hyvin esiin. Tosin Jussi nosti esiin hyvän kysymyksen: mihin kirkkoa tarvitaan, kun on kirjastoja? Toinen kiinnostava aspekti kirjassa on monikielisyyden tuomat haasteet. Joku osaa suomea ja saamea, toinen suomea ja ruotsia. Harva kaikkia kolmea. Saamea osaavat lähinnä saamelaiset, eikä sitä halutakaan oppia. Sitä pidetään huonona ja vääränä kielenä. Se toimii myös hyvänä salakielenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti