Esikoisdekkari jälleen. Niitä tuntuu nykyään olevan liikkeellä yhä enemmän.
Manni kertoo Helsingin poliisilaitoksesta ja huumekaupasta. Mukana kuvioissa ovat tietysti myös virolaiset. Mannista tulee huumekauppias sattumalta. Hän tuntuu kuitenkin oppivan toimintatavat nopeasti, suorastaan epäuskottavan nopeasti.
Kirjan juonta ei ole koukeroisuudella pilattu. Kliimaksi on virolaisten ja liivijengiläisten kohtaamisessa huumekauppojen tiimoilta, eli ei kovin kummoinen. Juoni on myös hyvin yksioikoinen, sivujuonteita ei ole.
Kirjailija työskentelee huumepoliisissa, joten hänellä on sisäpiirin tietoa siitä, kuinka asiat hoidetaan. Kirja tuntuukin keskittyvän turhan paljon poliisin eri osastojen ja venäläisten rahanpesusysteemien esittelyyn. Ohimennen mainitaan mediasta tuttuja rikoksia niin poliisissa kuin kriminaalien joukossa.
Manni voisikin olla jonkun rikollisen elämäkerta, tai se voisi olla dokumentti huumepoliisin työstä. Ollakseen kunnon dekkari se kaipaisi enemmän sattumanvaraisuutta ja yllätyksellisyyttä. Henkilöt jäivät ohuiksi, eikä heitä jää miettimään.
Minua ärsytti myös lyhenteiden käyttö. Mietin pitkin kirjaa, mikä on tekti, kunnes lopussa hoksasin sen olevan varmaan tekninen tiimi.
Miksi kirjan kannessa kirjailijan etunimi on suuremmalla fontilla kuin kirjan nimi?
Minulta jäi tämä kirja kesken. En jaksanut uppoutua huume-maailmaan...
VastaaPoistaEi se minuakaan järin kiinnosta. Koska kirja oli ohut, luin sen kiltisti loppuun.
VastaaPoista