Bartonin tapa kirjoittaa tekee kirjoista hitaita luettavia. Nytkin luvut on nimetty otsikoin Toimittaja, Poliisi ja Äiti. Hämäävää, koska toimittaja on myös äiti, jopa merkittävässä roolissa tässä kirjassa. Välillä ollaan Britanniassa, välillä Thaimaassa. Kirjassa etsitään kahta Thaimaassa lomaillessaan kadonnutta tyttöä. Tyttöjen näkökulmasta kerrotut luvut taas on otsikoitu paikannimellä Bangkok. Luvut ovat aina parin sivun mittaisia ja taas näkökulma vaihtuu. Tai sitten sama näkökulma onkin useassa perättäisessä luvussa. Muuten tapahtumat kerrotaan ulkopuolisen näkökulmasta, mutta toimittaja onkin minäkertojana. Mielestäni kauhean sekavaa. Kirja tuntui myös hirveän pitkältä. Kun oltiin jo mielestäni ratkaisun äärellä ja loppuhuipennuksessa, oli sivuja jäljellä vielä satakunta.
Kirjassa viitataan useamman kerran Bartonin aiempien kirjojen tapahtumiin, vaikkeivät ne oikeastaan liity mitenkään mihinkään tässä kirjassa. Siitäkin tuli epämukava olo, koska en muista aiemmista kirjoista yhtään mitään.
Kirjan juoni on ihan kiinnostava, kun kadonneita tyttöjä etsitään ja heidän kohtaloaan selvitellään. Thaimaa-osion paikalliskuvaus jää vähän pinnalliseksi, kirjailija ei taida olla koskaan edes käynyt siellä.
Vaikka keskeisten henkilöiden elämissä tapahtuu mielenkiintoisia ja isoja asioita, jäävät he ohuiksi. Olisi kiva nähdä henkilöiden tuntemuksia pintaa syvemmälle. Ymmärrän hyvin, miksen enää hetken päästä muista tyyppejä lainkaan. Itse asiassa he unohtuivat jo, kun nukuin yön yli. Seuraavana aamuna jatkaessani lukemista sain kahlata monta kertaa takaisinpäin tarkistamaan. kukas tämä nyt olikaan tai mitä hän nyt olikaan sanonut.
Vaikket yleensä lukisi kirjailijan kiitoksia kirjan lopusta, nyt kannattaa vilkaista ainakin kiitosten ensimmäinen kappale. Ihan hauska yksityiskohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti