Aina on Toivoa on pelottava dystopia siitä, mihin koulumaailma tuntuu olevan hyvää vauhtia menossa. Kirjassa avoimet oppimisympäristöt ja aktiivisen oppijan rooli on viety äärimmilleen. Oppilaiden arviointi on lopetettu tarpeettomana, sen sijaan oppilaat arvioivat opettajiaan aina jakson päättyessä. Opettajia on yhä vähemmän, koska kukaan ei jaksa. Kirja on pelottava siksi, että kaipa sen kuvailemat tapahtumat ovat ennen pitkää edessä, jos opettajan työtä ei riittävästi arvosteta.
Kirja on aikamoista omituisten ratkaisujen tykitystä yksi toisensa perään. Mietin jo, onko kirjassa muuta juonta kuin jatkuvaa epäonnistuneiden muutosten luettelua. Juoni vaikuttaa hataralta, eikä toimi riittävänä siteenä kauhuskenaarioiden välillä.
Kirjan loppu on hämmentävä. Siinä mennään taas vanhustenhuollon puolelle. Lukija jää miettimään, miksi kaksi perustervettä vanhusta, jotka pystyvät asumaan itsekseen, laittamaan ruokaa, laulamaan ja tanssimaan, haluaisivat kuolla. Aatteen puolesta ei tunnu riittävältä selitykseltä.
Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 28: tulevaisuudesta kertova kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti