Olen lukenut nuorena, vuosia sitten, kaikki siihen mennessä ilmestyneet Joensuun Harjunpää-kirjat. 1970–80-luvuilla kirjoja ilmestyi vuoden, parin välein. Sitten tahti harveni, ja tällä vuosituhannella ilmestyi vielä kolme kirjaa verkkaiseen tahtiin. Nekin olen lukenut. Olen jo jonkin aikaa suunnitellut lukevani kaikki Harjunpäät uudelleen, ja nyt tuli sopiva kimmoke sen aloittamiseen.
Väkivallan virkamies on ilmestynyt vuonna 1976 ja kuvaa loistavasti omaa aikaansa. Tupakkaa kärytellään niin autossa, rappukäytävässä kuin sisätiloissakin. N-sanaakin kirjassa käytetään. Autot ja vaatteet heijastavat ajankuvaa.
Joensuu on taitava kuvailija ja kuvailee mielellään huolella ihmisiä ja ympäristöä. Kirjan alussa se alkoi jo vähän puuduttaa, kun kolmannenkymmenennen sivun kieppeillä kuvailtiin jo kolmatta ympäristöä pitkään ja hartaasti, pölyhiukkastakaan unohtamatta. Viipyilevä kuvailu lienee sekin ajankuvaa, hektisenä someaikana ei sellaiseen ole aikaa, saati että kukaan katsoisi niin tarkasti ympärilleen.
Hämmentävä aikakauteen liittyvä ilmiö on sekin, että kun poliisipartio löytää asunnosta murhatun miehen, joutuvat he kysymään talonmieheltä lupaa käyttää tämän puhelinta. Sitten soitellaan talonmiehen asunnosta ruumisautoa ja tekniikan miehiä paikalle. Elämä on ollut kovin erilaista ennen kännyköitä.
Nimistöntutkimuksesta kiinnostunutta viehättää Joensuun tapa kertoa aina henkilön koko nimi, eli etu- ja sukunimen lisäksi toiset etunimetkin. Tulee tunne, että tuntisi henkilön paremminkin.
Väkivallan virkamies on sitä, mitä kirjan nimilehdellä luvataan: dokumentaarinen romaani Helsingissä tapahtuneesta henkirikoksesta, sen tutkijasta ja ihmisestä elämän päättyessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti