Kirjaa aloittaessani arvelin, ettei tämä taida olla minun juttuni. Kirja lähti käyntiin kovin hidastempoisesti ja mollisävyisesti päähenkilön mollatessa itseään vanhaksi ja tylsäksi ihmiseksi. Päähenkilö Missy Carmichael ei rakasta itseään ja se heijastuu hänen elämäänsä. Kirjan edetessä Missy oppii vähitellen pitämään itsestään ja huomaa, että ihminen on mukavampi muillekin silloin, kun on itsensä kanssa sovussa. Tämä lieneekin kirjan opetus.
Missy on jo kahdeksankymppinen, mutta virkeä ja energinen sellaiseksi. Hänestä tulee koiraihminen, ja ulkoiluttaessaan koiraansa hän tutustuu uusiin ihmisiin, joista tulee hänen perheensä. On Missyllä oikeakin perhe, jo aikuiset lapset, mutta he asuvat kauempana ja ovat kiinni omissa elämissään.
Missyn kantama puhumattomuuden kulttuuri vähän ärsyttääkin. Voiko ihminen vaatia muilta mitään, jos ei anna itsestään? Alun verkkaisuuden jälkeen kirja kävi intensiiviseksi, mutta lopussa se kiihtyi sellaiseen vauhtiin, että asioiden yli suorastaan loikittiin. Olisin toivonut samaa intensiivistä paneutumista kautta kirjan.
Kirja on kaunis kertomus ihmisten hyvyydestä. Kun sen lukeminen pääsee vauhtiin, kirjan tunnelmasta on vaikea irrottautua. Pidin kirjasta paljon, vastoin alkuolettamustani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti