Minäkertojana toimii omahyväinen naistenmies, omasta mielestään vastustamaton, lukijan mielestä niljainen. Joillakin minäkertojan havainnoilla itsestään Ohlsson luultavasti yrittää naurattaa lukijaa. Minä en nauranut kertaakaan, oli niin onneton esitys.
Asianajaja Martin Benner ja työparinsa Lucy (tyypillisiä ruotsalaisia nimiä, jo vain) työskentelevät yhdessä ja yllättäen Martin nai kaikkea, mikä eteen sattuu. Suhde Lucyn kanssa kukoistaa silti, koska tietenkin nainen on onnellinen rippeistäkin. Gaah.
Kirja kääntyy tuotapikaa amerikkalaiseksi kovaksikeitetyksi dekkariksi, tosin ilman ammuskeluja ja pahoinpitelyjä. Kehno esitys vaikeuksiin joutuneesta yksityisetsivästä, joka lentää business-luokassa ja asuu huippuhotellissa. Omalla kustannuksellaan.
Kirjassa oli ärsyttävä rakenne, jossa toimittaja haastattelee sivun, parin verran päähenkilöä tapahtumista, sitten päähenkilö kertoo, mitä todellisuudessa tapahtui. Kirja päättyy aivan kesken yhteen tällaiseen haastatteluun, onneksi jotkut asiat sentään selvisivät. Jatko-osa, Mion blues, ilmestyy kesällä. Kirjan typerähkö nimi Lotus blues sai selityksensä loppupuolella.
En nyt kauheasti kykene suosittelemaan. Valvoin yötä myöten saadakseni luettua kirjan loppuun. Onneksi en jättänyt loppuratkaisua aamuun, kyllä olisi harmittanut. Aamua ei sovi aloittaa kehnolla kirjalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti