Tällä kertaa en valita kuvitteellisesta tapahtumapaikasta, saaresta nimeltä Doggerland. Enkä Adolfssonin keksimästä kielestä, doggerista, jota siellä puhutaan. Olen paneutunut näihin seikkoihin riittävästi Doggerland-sarjan aiempia kirjoja lukiessani (Harha-askel, Myrskyvaroitus ja Meren ja pirun välissä), ja päässyt vihdoinkin yli siitä. Tyydyn toteamaan, että Adolfsson on luonut upean tapahtumapaikan, ja pystyy koko ajan pitämään langat käsissään. Mistään ei huomaa, että Doggerlandia ei oikeasti ole olemassakaan.
Rikoskomisario Karen Eiken Hornby on viimeisillään raskaana 49-vuotiaana, ja siitä huolimatta nappaa joukkomurhaajan ja estää viimeisen murhan. Tietenkin. Tämä on paljon epäuskottavampaa kuin kuvitteellinen saarivaltakunta, missä nämä asiat tapahtuvat.
Kirjassa on hyvä jännite. Salaisuuksia paljastuu Karenin ja hänen tulevan lapsensa isän Leon menneisyydestä. Loppuhuipennuksessa jännitys on käsinkosketeltavaa.
Sarja vain paranee edetessään. Ainoa häiritsevä seikka tässä kirjassa oli se, että henkilöt puhuvat puhekieltä. Mä, sä, mun ja sun tökkii, kun muuten teksti on kuitenkin kirjakieltä. Puhekieli ei edes sovi henkilöiden suuhun. Johtuuko puhekieli kääntäjästä vai alkuperäisestä kirjasta, sitä en tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti