Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Nyt täytyy myöntää, etten tainnut olla aivan kohderyhmää. Kirjan piti olla psykologinen trilleri, minulle se avautui aivan täytenä huuhaana ja höpöhöpönä.

Eri puolilla tapahtuu onnettomuuksia, joissa vesi on pääosassa. Päähenkilö näkee myös unta samankaltaisesta tapahtumasta, josta hänen asiakkaansakin puhuu. Tämähän on selvä merkki pandemiana leviävästä joukkopsykoosista. Foliohatut esiin.

Kirjassa on useita päähenkilöitä, ja uuden luvun alkaessa pitääkin ensinnä arvailla, kuka nyt puhuu. Se on pääteltävissä ennen pitkää puhujan mainitsemista muista henkilöistä. Se, kenen nimeä ei mainita, puhuu. Tämä ei mitenkään paranna lukukokemusta. Kirjassa esitellään myös mielenkiintoisia ammatteja, joista en ole kuullutkaan, kuten kaukokatsoja.

Lukujen välissä on fiktiivisiä tapauskertomuksia, joissa ei ole oikein päätä, ei häntää. Päähenkilön ammatillinen osaaminenkin taitaa olla mielikuvituksen tuotetta. Kirja vilisee tieteellisiä termejä ja tieteenfilosofioiden avainkäsitteitä. Hirveän raskasta luettavaa.

Eniten ärsytti kuitenkin se, että tässäkin kirjassa kaikkein hulluimmilla tyypeillä arveltiin olevan touretten syndrooma. Itse asiassa touretten oireyhtymä esitellään yhtenä joukkopsykoosipandemioista. Anna mun kaikki kestää.

En nyt keksi muuta positiivista sanottavaa tästä kirjasta, kuin että onneksi se ei ollut pitkä.

Omppu Martin on näköjään tykännyt tästä kirjasta, ja on saanut siitä paljon enemmän irti kuin minä.