Camilla Grebe: Varjokuvat

Tunnetut dekkarikirjailijat tuntuvat nyt lähteneen joukolla pyristelemään ulos totutusta genrestaan yksi toisensa jälkeen, joku enemmän, joku vähemmän onnistuneesti. Greben uusin, Varjokuvat, edustaa aivan uudenlaista kirjoitustyyliä. Kirjassa on perinteiseen tapaan kirjoitettuja rikostarinajaksoja, ja niiden välissä erilaisella fontilla dokumentaarisemmalla otteella kirjoitettuja välikappaleita, joiden avulla hypätään vuosikymmenten yli. Toteutustapa on erittäin onnistunut.

Kun päästään nykyaikaan, kohdataan Greben aiemmista kirjoista tuttuja hahmoja. Malin Brudin, Manfred Olsson ja Hanne Lagerlind-Schön pyrkivät selvittämään vuosien varrella tapahtuneita yksinhuoltajaäitien murhia ja sitä, liittyvätkö ne toisiinsa.

Grebe ottaa kirjallaan kantaa naisten asemaan työelämässä ja siihen, miten vaikea naisen on luoda uraa. Lukijan hermoja kiristää lukea naispoliisista, jonka mies on kotona isyysvapaalla ja viettää sen pääasiassa lomaillen. Nainen siivoaa kiltisti päivän aikana tehdyt sotkut kotiin tultuaan. Mies on ampaissut harrastuksiinsa heti, kun nainen on päässyt ovesta sisään. Väkisinkin alkaa miettiä. että naisen ollessa äitiysvapaalla roolit eivät käänny toisinpäin. Nainen pitää kodin siistinä ja pesee pyykkiä kotona ollessaan, ja harva taitaa joka ilta lähteä samalla ovenavauksella omiin menoihinsa, kun mies palaa kotiin. Vaikka vastuuta näennäisesti jaetaan, on päävastuu arjen sujumisesta ja lapsen lääkärikäynneistä usein yhä äidillä.

Grebe kuvailee hyvin, miten naisen on perinteisellä miesten alalla, kuten poliisissa, vaikea saada hyväksyntää alavalinnalleen. Häntä väheksyvät ja arvostelevat niin sukulaiset kuin työtoveritkin, läpi vuosikymmenten.

Kirja on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Grebe hallitsee tämänkin tyylilajin.