Tuire Malmstedt: Luusaari

Metso ja Vauramo -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Lasitarha, Lumihauta ja Lyijysydän. 

Tällä kertaa nuoria katoilee, ja vähitellen poliisikin kiinnostuu aiheesta. Ensin nuoria katoilee noin kerran kuussa, lopussa tiuhempaan. Nuorten sieppaaja lähestyy poliisia kirjeposteilla, joiden tuojaa poliisi ei tunnu saavan selville. Tai ehkä ne tulevat postissa, mahdettiinko sitä mainita. Postien järjestys ei mielestäni ollut sama kuin nuorten sieppaamisjärjestys, mitä ihmettelin. Voi olla, että olen väärässä. En jaksanut selailla tarkistaakseni. Sitäkin mietin, että jos ensimmäinen nuori siepattiin jo maaliskuussa, miten hän selvisi niissä oloissa kesään saakka hengissä. 

Malmstedtilla olisi rahkeita paksumpiinkin kirjoihin, joissa joitain asioita ei tarvitsisi jättää kertomatta tai harppoa kohti seuraavaa tapahtumaa. Poliisin toimet jäävät taas hajanaisiksi, enemmän paneudutaan Metson ja Vauramon yksityiselämiin. Toki nekin ovat kiinnostavia. Koiralla on mielestäni liian suuri rooli näin ohuessa kirjassa, jossa ihmishenkilöitäkin riittää. Poliisien henkilökemiakin olisi kaivannut tarkempaa selitystä. Nyt ynseä käytös uutta paria kohtaan jäi mietityttämään. Numeroiden merkitystäkin mietin ja ihmettelin, miksei poliisi hoksannut kokeilla sitä vaihtoehtoa, joka lopulta oli oikea. Odotin pitkään, koska tajuavat kokeilla sitäkin. 

Joka tapauksessa kirja on hyvä ja juonen alkulähde omaperäinen. Utoyan tapahtumia ei taida olla kovin monessa kirjassa vielä sivuttu, tapaus on niin tuore. Kymmenen vuotta on lyhyt aika haavojen arpeutumiseen. Jännitystä riittää viimeisille sivuille asti.