Olipas kimurantti juoni! Suhtauduin kirjan alkupuolella juonenkulkuun varsin skeptisesti, koska keskeisiä henkilöitä on niin paljon, ja jokaisella omat ongelmansa. Kirjan kantava teema tuntuu olevan yksinäisyys. Keskeiset henkilöt ovat yksinäisiä, kuka mistäkin syystä, eikä kontaktia muihin oikein osata ottaa.
Kirja esittelee kaksi uutta rikostutkijaa, Helsingistä takaisin kotiseudulleen Jyväskylään muuttaneen Elmo Vauramon ja hiljaisen Matilda Metson. Elmon traumojen syy paljastuu tässä kirjassa, Matildan jää seuraavaan osaan. Matilda on keskeinen henkilö, mutta sivuroolissa, eikä hänestä kerrota juuri mitään.
Minua aina ärsyttää, kun dekkareissa uhrin tai vastaavan ajatukset on painettu omiksi luvuikseen kursiivilla, koska kursiivia on hankala lukea. Tässä kirjassa ne ovat ihan normaalilla fontilla, omana lukunaan kylläkin. Mutta tämä kyllä kirkastaa minulle, miten tärkeää on erottaa uhrin ajatukset kirjasintyypillä muusta kerronnasta. Tavallaan fontin muuttuminen kertoo myös, että aika tai paikkakin muuttuu.
Miespääosan esittäjä Elmo sitaisee hiuksensa pari kertaa myötähäpeää herättävästi manbunille. Suosikaamme kaunista suomen kieltä, kun ei ole kyse edes henkilön repliikistä, vaan leipätekstistä.
Yksi keskeisistä henkilöistä, Lilja, on kuuro ja kommunikoi viittomakielellä. Tämä antaa mielenkiintoista lisäväriä. Kirjoissa harvoin on aistivammaisia henkilöitä tärkeissä rooleissa.
Kirjailijalle käy tosin kömmähdys: Kuuro Lilja muuttuu yhtäkkiä kuulevaksi kirjan loppupuolella yhden sivun ajaksi. Hän kuulee miehensä sanovan jotakin, ja hetkeä myöhemmin mies puhuu hänelle hänen selkänsä takana. Luulin ensin, että tämä kuuluu juonikuvioon ja Liljan kuulo yllättäen palautuu. Niin ei kuitenkaan käy, vaan kirjailija on vain unohtanut hetkeksi, että Lilja ei kuule.
Erinomainen uuden Metso&Vauramo -sarjan avaus. Odotan mielenkiinnolla jatkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti