Luen enimmäkseen dekkareita. Välillä niihin turtuu, ja silloin tuntuu hyvältä ajatukselta tarttua ihan tavalliseen romaaniin. Olen aiemmin lukenut Itkoselta omaelämäkerrallisen Ihmettä kaikki ja dystopian Kaikki oli heidän. Molemmat olivat hyvää luettavaa, joten Seitsemäntoista päätyi lukupinooni. Juuri siihen pahamaineiseen, kesälomalukemiseksi haalittuun kirjapinoon, joka jäi lukematta. Nyt sen laina-aika on päättymässä, joten luin sen.
Kirjassa kerrotaan sama tarina kaksi kertaa. Ensin se kerrotaan seitsentoistavuotiaan Henrikin näkökulmasta, sitten keski-ikäisen Päivin näkökulmasta. Ennen pitkää Päivin kertomuksessa tulee yhtymäkohtia Henrikin tarinaan, mutta myönnän, etten tajunnut toisen kertomuksen olevan kuvitteellisesta kirjasta, toisen kirjan todellisuutta, ennen kuin se sanottiin.
Henrikin ja Päivin kertomukset ovat kiinnostavia. Sen sijaan kirjeenvaihto nimettömien henkilöiden kanssa käy kovin korkeakirjalliseksi, enkä jaksanut kirjeitä lukea. Silmäilin ne vain nopeasti. Kirjan loppuosa kaiken kaikkiaan on epämääräistä höttöä, josta en saanut otetta. Pidän maanläheisistä kertomuksista, en kirjallisuuden tai sen kirjoittamisen ruotimisesta.
Seitsemäntoista oli siis pettymys minulle. Kirja on yli kymmenen vuoden takaa, joten sen sivut ovat kellastuneet. Präntti on pienehköä, ja olikin vaikea välillä erottaa, puhutaanko Karista vai Katista. Ihmettelen aina kirjailijoiden hinkua antaa henkilöille toistensa kaltaisia tai jopa samoja nimiä.
Myönnän myös, että luulin ensin kirjailijan olevan kansikuvassa. Ei se taidakaan olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti