Kirja kertoo teatteriohjaaja Ilmarista ja hänen suhteestaan isäänsä Markkuun ja poikaansa Vilhoon. Ilmari saa hullun idean kirjoittaa näytelmä omasta isäsuhteestaan, joka on kaikkea muuta kuin ruusuinen. Ilmari vaikuttaa hiukan katkeroituneelta, koska hän ei muista mitään hyvää kohtaamisissaan isänsä kanssa. Omaan poikaansa Ilmarilla on läheisemmät välit, niin hän ainakin haluaisi uskoa. Ilmari haluaisi, että isä olisi hänestä ylpeä. Ehkä isä onkin, mutta ei osaa näyttää sitä.
Kirjan naiset ovat statisteja, jotka pönkittävät Ilmarin olemassaoloa. Vaimo Sonja hoitaa kotiin ja lapsiin liittyvät asiat, jotta suuri taiteilija saa luoda rauhassa. Vilhon pikkusisko Kerttu jää hyvin etäiseksi ja ohueksi hahmoksi. Pari kertaa mainitaan Minna, ja mietin aina, että kuka hitsi tämä nyt olikaan. Päädyin siihen, että Minna lienee Ilmarin sisko.
Kirjassa eletään kaikkitietävän kertojan silmin vuotta 2019, viimeisiä hyviä aikoja ennen koronapandemiaa. Kirjan toisessa osassa ollaan vuodessa 2050 ja kertojan toimii aikuiseksi kasvanut Vilho-poika. Uusi pandemia uhkaa maailmaa, ja Vilho on paennut sitä isoisän aikoinaan rakentamalle mökille kauas maalle. Vilho selaa aikansa kuluksi mökiltä löytämiään isänsä vanhoja muistiinpanoja ja kirjoituksia, ja päättää kirjoittaa kirjan ajasta, kun kaikki oli vielä heidän.
Ajatuksia herättävä kirja. Liikuttavia ovat miesten toisilleen kertomat sutkaukset, joilla täytetään hiljaisuutta, kun ei osata sanoa mitään, mutta ei myöskään uskalleta olla vain hiljaa.
Kirjassa ärsytti vain se, että kirjailija ei ole viitsinyt käyttää vuorosanaviivoja. Se hidastaa aina lukemista, kun huomaa, että tässähän alkoikin vuoropuhelu ja pitää seurata, kuka mahtaa sanoa mitäkin.
Plussaa kauniista kannesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti