Olen lukenut Juha Itkoselta aiemmin hänen omasta elämästään kertovan Ihmettä kaikki, spekulatiivista fiktiota edustavan Kaikki oli heidän ja vanhempaa tuotantoa olevan Seitsemäntoista. Teoriani perheestä ammentaa taas Itkosen omasta elämästä.
Itkonen kertoilee kirjassaan omasta lapsuudenperheestään ja lapsuudestaan, sekä nykyisestä perheestään. Hän peilaa kasvuaan vanhempana lasten määrän lisääntymiseen. Luin kirjan vähän huonoon saumaan heti Roope Lipastin Porakonekirjoittajan jälkeen. Aihepiiriltään kirjat ovat hiukan samantyyliset, Lipastikin kertoilee perheestään. Lipastin humoristisen kirjan jälkeen Itkonen tuntuu kuivansitkeältä.
Teoriani perheestä käy läpi Itkosen jokaisen lapsen syntymän ja miten ne ovat vaikuttaneet perheen dynamiikkaan. Omia tuntemuksiaan hän perkaa tarmokkaasti. Usein Itkonen vertailee omaa asemaansa lapsuudenperheensä esikoisena oman esikoisena asemaan. Vaimonsa ajatuksia Itkonen varoo tarkoin arvailemasta, niinpä vaimo jääkin etäiseksi hahmoksi, joka tekee paljon töitä.
Vähän ihmettelin, kun kirjassa kaksosia varten laitettiin kylpyhuoneeseen kaksi vaipanvaihtopistettä rinta rinnan. Itkonen vaimoineen vaihtoi vaipat tietysti yhdessä, vierekkäin. Itse mietin, että mitä kahdella pisteellä tekee, kun ei kaksia vaippoja pysty vaihtamaan yhtä aikaa. Meidän kaksosperheessä kun ei ollut toista vaipanvaihtajaa.
Itkosen ydinperheteoria on vain yksi näkemys perheestä. Kirjalla ei ole paljoakaan annettavaa niille, jotka elävät yksinhuoltajana tai toista tai kolmatta kierrosta uusperheessä. Kirja jää pakostakin suppeaksi havainnoksi perheestä. Edes esimerkin vuoksi Itkonen ei mainitse muita perheen malleja kuin itselleen tutun ydinperheen.
Kirjan annin voisi kiteyttää havaintoon, jonka olen itsekin neljän lapsen äitinä tehnyt: kun on liian myöhäistä, osaisi omalla kokemuksellaan olla täydellinen vanhempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti