Hanne Wilhemsen ratkoo rikoksia pyörätuolissa istuen, enimmäkseen kotoaan käsin. Apunaan hänellä on nuori, mutta etevä poliisi Henrik Holme. Henrikillä on kohtalaisen vaikea OCD (pakko-oireinen häiriö) ja näkyypä sen ohella olevan tourettemaista käytöstäkin. Henrikin pakko-oireita kuvaillaan vähän liikaakin, eiväthän ne kuitenkaan ole kirjan pääasia.
Kirjassa tutkitaan itsemurhaa ja murhaa, joilla ei näytä olevan mitään yhtymäkohtia toisiinsa. Jollain salaisella intuitiolla Hanne kuitenkin olettaa toisin. Nähtäväksi jää, onko.
Kirjan suomentajaan olen vähän pettynyt. Kirjassa puhutaan politiikasta, kuten kovin usein dekkareissakin on tapana. Äärioikeistolaiset eivät Norjassa ole kommunisteja, vaan ml-liikkeen edustajia tai kannattajia. Ml tarkoittaa marxismi-leninismiä. Huokaus. Voisiko sen kääntää ihan vain kommunismiksi, olkoon mitä hyvänsä. Hirveän vaikea muistaa aina lyhenteen ml kohdalla, mitä se tarkoittaakaan. Toinen ärsyttävä lyhenne, joka kirjassa mainitaan, on ME-potilas. Mt-ongelmat osaisin vielä ymmärtää, ME ei aukene ilman googlaamista. Suomessa puhutaan yleensä kroonisesta väsymysoireyhtymästä tai käytetään lyhennettä CFS, joka tulee sairauden englanninkielisestä nimestä chronic fatigue syndrome. ME tulee sanoista myalginen enkefalomyeliitti. Koska se ei Suomessa ole yleisessä käytössä, olisi kääntäjä voinut käyttää täällä tutumpaa termiä.
Edellä mainitut ärsytyksen aiheet mainitaan kirjassa pariin kertaan ohimennen. Siitä huolimatta on ärsyttävää, että lukiessa joutuu googlailemaan. Muitakin huonosti selitettyjä asioita kirjassa oli, mutta en tiedä, ovatko kirjailijan vai kääntäjän jäljiltä.
Raskassoutuinen kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti