Aurajoki-sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Veden varaan ja Pimeä kuilu. Innokkaasti tartuin sarjan uusimpaan osaan, mutta kun lähtökohtana on työhönsä kyllästynyt yksityisetsivä, joka ei sitä peittele, on lukijankin vaikea päästä tunnelmaan.
Kuten aiempia sarjan kirjoja, tätäkin kirjaa vaivaa sivistyssanatauti. Yksityisetsivä Janatuinen rikkoo rajoja ja lakia surutta tilanteen niin vaatiessa, ja nyrkkikin heilahtaa tarvittaessa. Tällainen kirja uppoaisi keski-ikäiseen mieslukijaan kuin veitsi voihin, mutta turha lainasanoilla keikarointi karsii takuulla kiinnostuneita. Kaikille Marttilan käyttämille inkoherenteille ja tangentiaalisille lainasanoille kun löytyisi suomenkielinen vastinekin.
Janatuisen työinto kasvaa huomattavasti, kun ylikomisario Kirstinen palkkaa hänet etsimään kadonnutta heilaansa, ja Janatuinen huomaa pääsevänsä samalla pahansisuisen Kirstisen kimppuun. Flegmaattisuudestaan huolimatta Janatuinen on kovin pontevasti hääräämässä siellä sun täällä. Surutta hän tunkeutuu asuntoon kuin asuntoon ja ruumiitakin löytyy pienen hautausmaan verran. Aika epäuskottavaa settiä, Suomessa kun ollaan.
Kirja lähti vetämään todella hitaasti. Lopulta tapahtumiin alkoi kuitenkin tulla vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Pisteet siitä, että kriminaalitkin ovat kotimaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti