Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

Kirjassa on paljon samaa kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinissä ja Malin Persson Gioliton kirjassa Suurin kaikista. Eli on koulutyttö, jota epäillään rikoksesta, ja hänet vangitaan.

Kirjan tekee ontuvaksi mm. sen rakenne. Ensin tapahtumia puidaan pappis-isän näkökulmasta. Isä on pompöösin omahyväinen eikä se valitettavasti ole sarkasmia. Hän tosiaankin kuvittelee olevansa kaikin puolin erinomainen ihminen. Isälle paljastuu aivan liian myöhään, että jos lapsen käyttäytymisessä on haasteita, ne eivät mene ohi maton alle lakaisemalla.

Seuraavaksi tapahtumista kertoo sankaritar Stella itse. Hän tiedostaa oman luonteensa haasteet paremmin kuin hänen isänsä. Stella hyötyisi ADHD-lääkityksestä, voi lukija huomata tuota pikaa. Koska vanhempien mielestä ongelmia ei ole, ei Stellakaan ole saanut oikeanlaista apua. Stella lörpöttelee ajatuksissaan niin avoimesti tapahtuneesta, että lukija voikin jo arvata, mitä todellisuudessa tapahtui.

Lopuksi tapahtumien kulkuun vaikuttaa mielestään dramaattisesti perheen äiti, lakimies. Todellisuudessa hänen panoksensa on varsin mitätön, mutta hän itse kuvittelee pitelevänsä lankoja käsissään. Lukijakin erehtyy kuvittelemaan äidin roolin suuremmaksi kuin se loppujen lopuksi on.

Tapahtumia vatvotaan varsin pitkäveteisesti, eikä mikään hyvältä vaikuttava sivujuoni kestä kauaa. Lopputulemana Stellalla on surkea perhe, eikä se siitä paremmaksi muutu. Hetken jo toivoin, että perhesuhteissa paljastuisi jotain sävähdyttävää, mutta ei. Sekundääristä lapsettomuutta jauhettiin muuten vaan loputtomiin.

Kirja oli luettavaa tekstiä, mutta juoneltaan tylsä.