Olen viime aikoina lukenut monta kirjaa, joissa kirjoittaja on perehtynyt johonkin erikoisalaan ja käyttää paljon alan sanastoa. Se hidastuttaa lukemista, kun joutuu googlettelemaan sanoja ja muutenkin välillä on kuin vierasta kieltä lukisi. Tällaisia äskettäin lukemiani kirjoja ovat ainakin Stephen Boothin Henkäys vain, joka vilisee kaivos- ja luolastosanastoa, josta en ole koskaan kuullutkaan. Osaa ei tuntenut edes Google. Mattias Edvardssonin Melkein tosi tarinassa on kirjallisuustermistöä, josta osa oli outoa, vaikka olenkin suorittanut kirjallisuuden perus- ja aineopinnot osana tutkintoa. Janten laki mainitaan kirjassa useita kertoja, enkä ihan ymmärrä, miksi se nostetaan niin selvästi esiin.
Jari Salosen uusin Zetterman-kirja Ristilukki taas on tulvillaan purjehdussanastoa. Onneksi termistö jää pienempään rooliin, kun tapahtumat etenevät. Kirjassa mainitaan monta kertaa ammatti nimeltä devaaja. Sekin selvisi minulle vasta googlaamalla. Ihmettelen, miten Zetterman, joka useimmiten ajattelee varsin vanhakantaisesti, ei joutunut kysymyään termin selitystä sen kuullessaan.
Eläkkeellä oleva keskusrikospoliisin komisario Zetterman jatkaa siis rikosten ratkomista. Ensi tieto rikoksista tulee kätevästi asuinkumppanin, vielä virassa olevan komisario Jaakolan kautta. Minua on vähän häirinnyt Zettermanin ja Jaakolan platoniselta vaikuttava suhde, vaikka yhteen on jo päädytty asumaan. Edistystä on kuitenkin havaittavissa. Enimmäkseen he kuitenkin ajattelevat toisiaan ystävinä. Etenkin Jaakola jää etäiseksi, hänen ajatuksiaan ei kirjassa juuri avata.
Syyllisen arvasin jo kirjan alkupuolella. Asetelma on klassinen: syyllinen hakeutuu hanakasti poliisin tuntumaan pysyäkseen ajan tasalla rikoksen selvittelystä.
Puuduttavasta purjehdussanastosta huolimatta Zettermanin touhuista on mukava lukea. Toivottavasti sarja jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti