Annie Ernaux: Vuodet

Vuodet kertoo naisen elämästä Ranskassa toisen maailmansodan päättymisestä alkaen. Kirjan "me" on kaikki samanikäiset, samassa asemassa olevat ranskalaiset naiset. Olen lukenut samantapaisia suomalaisia kirjoja, ja ne ovat kiinnostavia, koska niihin voi samaistua tai niistä tunnistaa edellisen sukupolven elämän. Ranskalainen elämäntapa on vieras kulttuuri, ja kirjaa lukeekin ulkopuolisen silmin. 

Ihailen ihmisiä, jotka muistavat elämänsä viidenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat kuin eilisen päivän. Itselläni on muutama hajanainen muistikuva, jotka nekin perustuvat valokuviin ja muiden kertomaan. Kirjan kertojakin selaa valokuvia ja tarina etenee niiden avulla. Vaikka käyttäisin valokuvia apuna, saisi lapsuuteni tiivistettyä minuuttiin. Muistan selkeästi kuvan itsestäni ensimmäisenä koulupäivänä ensimmäisellä tai toisella luokalla. Lempivärini oli silloin(kin) keltainen: minulla oli keltaiset puukengät, keltainen olkalaukku ja keltaiset luisevien polvien yli kiskotut yhden koon polvisukat. Minulla on kamala, lyhyt tukka ja irvistän kuvassa tyhmän näköisesti auringon paistaessa silmiini. Mietin aina kuvan muistaessani, olenko tosiaan klonksutellut puukengillä koko koulumatkan. Yhtään en muista, mitä silloin olen ajatellut tai tuntenut. Ilmankos en olekaan Finlandia- tai Nobel-voittaja. 

Vuodet kertoo kirjoittajansa elämästä ja peilaa samalla yleistä yksityiseen.  Toisessa tilanteessa ympäröivän maailman tapahtumat koskettavat jokaista, toisessa oman elämän erityiset hetket jättävät muun maailman varjoonsa.

Tunnustan, etten lukenut tätä nobelistin kirjaa kuin puoleenväliin plus viimeiset sivut. Monet toistuvat asiat tuntuivat niin vierailta, ettei mielenkiinto pysynyt yllä. Tuotemerkit, laulut, sodat, pääministerit ja presidentit vilisevät sulassa sovussa, mutta ne eivät välttämättä herätä pohjoisessa lukijassa tunteita.

Kirja on parhaimmillaan, kun sen ottaa katsauksena toiseen aikaan ja kulttuuriin. 

Kauko Röyhkä & Anneli Aunola: Tappajatohtori

Konstaapeli Alisa Arosta kertova sarja on edennyt kolmanteen osaansa. Sarjan aiemmat osat ovat Liian lempeä mies ja Tanssipartneri. Tappajatohtorin alussa saatellaan lukija lempeästi mukaan aiempiin tapahtumiin. 

Henkilöiden nimien samankaltaisuus ja alkusointuisuus rasittaa muistia: Sakarias Selki, Sakari Sola, Saara Sammatti tai Harriet Helminen, hoitaja Helander, Heikki Hyttinen. Alisa Aron pojan nimi on Masi ja koiran nimi Sepe. Samantyylisiä nekin.

Kirjan kerrontatapa on jotenkin kummallinen. Eteenpäin kulkevan kertomuksen välissä on lukuja, joissa kerrotaan jonkun keskeisen henkilön koko elämäntarina siihen hetkeen saakka. Kiehtovaa, mutta irrallista, koska tietoja ei tavallaan "kerro" kukaan, vaan ne ovat kuin poliisiraportista. Toisaalta juoneen keskeisesti liittyvä Alisan elämässä tapahtuva käänne käsitellään niin ikään kertojan näkökulmasta, ei tilanteessa eläen. Monia juonen kannalta vähäpätöisempiä tapahtumia kuitenkin kerrotaan hetkessä mukana ollen. 

Kirjan päätyttyä mietin kyllä, että on vaikea sanoa, mikä oli keskeistä, mikä ei. Tappajatohtorin motiivi jäi hämärän peittoon ainakin minulle. Ihmisiä kuoli niin tieten kuin sattuman kautta. Tappajatohtori ei ole yhtä näppärä kokonaisuus kuin parivaljakon aiemmat kirjat. 

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Elizabeth Stroutin kirjat ovat niitä harvoja Keltaisen kirjaston kirjoja, joita luen. Nekin tuntuvat toisinaan liian korkeakirjallisilta minulle, mutta olen silti viehättynyt niistä.

Lucy meren rannalla on jatkoa kirjoille Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista ja Voi William!  Stroutilta on suomennettu myös Olive Kitteridgestä kertova sarja Olive Kitteridge ja Olive, taas. Jos en aivan väärin muista, aivan ensimmäiseksi suomennetussa Stroutin romaanissa Pikkukaupungin tyttö vilahtivat molemmat myöhempien kirjojen nimihenkilöt, Lucy Barton ja Olive Kitteridge. En sano päähenkilöt tai edes keskeiset henkilöt, koska Stroutin kirjoissa henkilöitä riittää, eikä aina kukaan nouse toisensa yläpuolelle. Myös Lucy meren rannalla -kirjassa mainitaan Olive Kitteridge.

Lucy meren rannalla sijoittuu korona-aikaan sen ollessa pahimmillaan heti viruksen leviämisen alkuvaiheissa. Ennen koronapandemiaa kirjat, joissa levisi tuntematon tappava virus, olivat jännittäviä. Nyt ne ovat arkisia ja vähän laimeitakin, kun tietää, että kaikkeen näköjään keksitään tarvittaessa nopeasti rokote. 

Lucyn entinen mies William houkuttelee Lucyn muuttamaan pois New Yorkista, kauas Maineen, koronan alta. Lucy ei oikein tunnu ymmärtävän, mitä on tapahtumassa, mutta seuraa silti kiltisti Williamia. Kirja sisältää pitkälti Lucyn pohdintaa menneestä elämästään, kuten aiemmatkin kirjat. Mietin tätä kirjaa lukiessani, että useamman kirjan myötä, joissa palataan aina samoihin asioihin, on Lucy tullut tutummaksi ja nyt ehkä kannattaisi lukea aiemmat kirjat uudelleen. Ensilukemalla ne vaikuttivat kovin sirpaleisilta, samoin Olive-sarja, ja tuntui, että henkilöihin on hyvin vaikea päästä sisään. 

Lucy tuntee olevansa onnellinen, ja silloin on kaikki hyvin.

Louise Penny: Särö pimeydessä

Rikoskomisario Armand Gamachesta kertovassa sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet: Naivistin kuolema, Kylmän kosketus, Kuukausista julmin, Kiveen hakattu kuolema, Kuolettava kertomus, Kuolleet haudoissaan, Petollinen valo ja Murhan alkusointu. 

Särö pimeydessä on aikamoinen tiiliskivi, yli 600 sivua. Silti se ei tuntunut yhtään liian pitkältä. Pennyn tapana on kertoa asiat perinpohjaisesti ja kuvailla asioita ylenpalttisesti. Harmikseni tässä kirjassa ei syöty yhtä paljon erikoisia ja herkullisia aterioita, kuin aiemmissa sarjan kirjoissa. Kyllä tässäkin syötiin, mutta enimmäkseen munia ja pekonia. 

Sûretén ylikomisario Armand Gamache auttaa ystäviään selvittämään, mitä on tapahtunut kadonneelle naiselle. Seuraa sangen yllättävä käänne ja teen tässä juonipaljastuksen: nainen on yksi maailman ensimmäisistä eloonjääneistä viitosista. Rupesin huvikseni googlettamaan, mitä viitoset olikaan englanniksi (quintuplets), ja löysin aidot maailman ensimmäiset viitoset, jotka muuten olivat myös Kanadasta. Luin tietenkin, mitä heistä kerrottiin, ja se sitten vähän ärsyttikin kirjaa lukiessa, kun eteen tuli yhtäläisyyksiä. Kirjan loppusivuilla kirjailijakin kertoo näistä viitosista, joten ei kannata hoppuilla asian kanssa. 

Kirjan alun irrallinen tapauskin linkittyy lopulta kaikkeen muuhun. Kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa, selvitettävä tapaus ja Armand Gamacheen kohdistuva salaliitto, joka viimein tässä kirjassa pääsee maaliinsa. Kirjan lopussa tapahtuu muutenkin asioita, joiden toivoinkin tapahtuvan. 

Three Pinesin kylä on yhtä uneliaan ihana kuin ennenkin. Kirjassa ollaan hämmentävästi keskellä talvea, joulussa, joten lunta on kaikkialla. Tätä kirjaa lukiessani oivalsin, miksi Three Pines on niin houkutteleva: laaksossa ei toimi internet eikä kännykkä, joten ihmisten on pakko kommunikoida keskenään. Muita huvituksia ei ole, joten ihmiset kokoontuvat bistroon juttelemaan. Toki Three Pinesissakin asukkailla on ristiriitansa, mutta ne eivät vaikuta kovin vakavilta. Viime kädessä kaikki puhaltavat yhteen hiileen. 

Sûreté kirjoitetaan yleensä sirkumfleksillä u:n päällä, mutta tässä kirjassa se kirjoitetaan tuplapisteellä eli treemalla: Süreté. Syytä en tiedä. 

Alaina Urquhart: Teurastaja ja peukaloinen

Teurastaja ja peukaloinen on Urquhartin esikoisteos, eikä sellaiseksi yhtään hullumpi. Peukaloinen viittaa keskeiseen henkilöön, kuolemansyyntutkija Wren Mulleriin (wren = peukaloinen englanniksi). Tartuin kirjaan oitis, koska sen nimi on kiehtova. 

Kirja ei ole kovin paksu amerikkalaiseksi jännityskirjaksi. Sen lukeminen tuntuukin siltä, kuin katselisi tv-sarjaa tai elokuvaa. Maalailevat paikkojen tai henkilöiden ulkonäön tai ajatusten kuvailut puuttuvat kokonaan. Kirjassa keskitytään henkilöihin ja heidän tekemistensä selostamiseen. 

Juoni ei ole kummoinen, ja vaikka kirjaa kehutaankin Dexterin (tv-sarja) veroiseksi, ei se yllä likimainkaan samalle tasolle. Kauhu ja jännitys puuttuvat, koska kirja painottuu teknisiin asioihin. Paljon jää kertomatta, ja tarina tuntuu paikoin aukkoiselta. Murhaajan motiivi on epämääräinen, eikä ainakaan tälle lukijalle auennut, miksi murhaaja toimi siten. 

Teurastajasta ja peukaloisesta jää keskeneräisen käsikirjoituksen maku. 

Kaisa Pylkkänen: Räjähdysvaara

Kaisa Pylkkänen on stand up -koomikko ja käsikirjoittaja, jonka esikoisromaani Räjähdysvaara on. Suhtauduin kirjaan varauksella, koska "hauskojen" ihmisten kirjat harvoin ovat olleet mielestäni hauskoja. Räjähdysvaara ei sentään herättänyt silkkaa myötähäpeää, mutta ei se valmiin tuntuinenkaan ollut.

Päähenkilö on nelikymppinen Miina, jonka elämä pyörii pitkälti oman navan ympärillä. Nainen ei tietenkään huomaa kohtelevansa läheisiään ja työkavereitaan huonosti, vaan kuvittelee heidän arvostavan häntä. Valitettavasti tämä omanapaisuus ja itsekeskeisyys jatkuu läpi kirjan, asiasta ja tapahtumasta toiseen. Miina myös ajautuu yhä uudelleen nolaamaan itsensä käyttäytymällä huonosti ja huutamalla muille ihmisille. Minkäänlaista kasvua tai kehitystä ei tapahdu. Kirjan viimeinen virke ei riitä tekemään tästä kehityskertomusta. 

Kirja vaikuttaakin keskeneräiseltä. Jos sen haluaisi herättävän ajatuksia tai tunteita, olisi pitänyt paneutua syvemmin Miinan persoonaan. Nyt Miinasta jää vain paha maku suuhun. 

Erik Axl Sund: Väärä aika

Nimen Erik Axl Sund takana piileksivät Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Väärä aika on parivaljakon toisen trilogian kolmas osa. Sen aiemmat osat ovat Lasiruumiit ja Nukkemestari. Ennen tätä trilogiaa Sundilta ilmestyi Varistyttö-trilogia, jonka osat ovat Varistyttö, Unissakulkija ja Varjojen huone. 

Lasiruumiit ilmestyi suomen kielellä 2015 ja jatko-osa Nukkemestari 2020. Taas on vierähtänyt kolme vuotta, enkä muista aiemmista tapahtumista mitään. Niinpä en lähde sen enempää keskeisiä poliisihenkilöitä tarkastelemaan. 

Väärä aika on saanut mediassa paljon positiivista huomiota. Se on myös voittanut Ruotsin dekkariakatemian parhaan rikosromaanin palkinnon 2022. Valitettavasti kirjan hienous ei ihan tavoittanut minua. Osa kirjan saaamasta nosteesta johtunee oman sukupuolen tunnistamiseen liittyvästä ajankohtaisesta teemasta. 

Väärässä ajassa liikutaan kahdella aikatasolla: nykyajassa sekä 1800-luvulla nuoren pohjoisruotsalaisen tytön päiväkirjojen kautta. Stinan päiväkirjat tuo nykyaikaan kuuluisa, kuolemanrajakokemuksista kiinnostunut kirjailija. Väärä aika alkaa kuitenkin ihan muista asioista, tavanomaisesta ampumatapauksesta. Vasta aivan kirjan lopussa ymmärsin, miten alun tapahtumat liittyvät myöhempiin tapahtumiin. Lopussa kaikelle löytyy myös luonnollinen selitys. 

Kirjan tapahtumat eri aikakerrostumissa vaikuttavat yhtä aikaa vääriltä ja luonnollisilta, kuin Stephen Kigin kirjoissa ikään. Kirja oli tavattoman hidas lukea, koska se vaati keskittymistä. Lukija pyrkii tietenkin etsimään yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, sekä selittämään tapahtumia mielessään. Kirjallisena tehokeinona sanoista puuttuu kirjaimia, niiden tilalla on tyhjä aukko. Se ei varsinaisesti hidastanut lukemista, paitsi kun puuttuvan kirjaimen takia sanan alkutavusta muodostui merkityksellinen sana (esim. vai utelma). Aika usein kirjaimia puuttui v-kirjaimella alkavista sanoista. Mitään helppoa logiikkaa kirjainten puuttumiseen en kuitenkaan keksinyt, enkä jaksanut sitä kovin paljon miettiäkään. 

Keskinkertainen tarina puettuna eriskummalliseen asuun. 

Fiona Barton: Yksi meistä katoaa

Bartonilta on aiemmin ilmestynyt kolme suomennettua kirjaa (Leski, Lapsi ja Epäilty), joiden keskeisiä henkilöitä ovat toimittaja Kate Waters ja komisario Bob Sparkes. Yksi meistä katoaa aloittaa uuden sarjan, jonka pääroolissa on rikosetsivä Elise King. 

Kirjan alussa Elise on sairauslomalla, muttei malta olla silti vähän tutkimatta naapurustossa tapahtunutta miehen katoamista. Tutkailussa Elisellä on apunaan utelias naapurinrouva Ronnie, jonka pettymykseksi Elise kutsutaan tuota pikaa takaisin töihin. Tapahtumia kerrotaan eri henkilöiden näkökulmista, mm. Elisen, siivooja Deen, välillä toisen naapurinmiehenkin. Liikutaan myös eri aikakerroksissa, ennen ja jälkeen h-hetken. Alkuun olikin välillä vaikea pysytellä kärryillä, kenen näkökulmasta asioita katsotaan ja milloin, vaikka se aina lukujen alussa kerrotaankin. 

Tapahtumat kietoutuvat yhä koukeroisemmiksi, kun Elise palaa selvittämään rikosta. Elisen etuna on paikallisuus, eli hän tuntee asianosaisia. Ja avulias naapurinrouva hankkii lisätietoa. Jännitys siitä, kuka teki loppujen lopuksi mitäkin, säilyy loppuun saakka. Intensiivinen ja luettava kokonaisuus.

Tiina Martikainen: Ruuti

Ruuti aloittaa uuden, rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimosta ja hänen poliisikoirastaan Ruutista kertovan sarjan. Aiemmin Martikaiselta on ilmestynyt niin ikään koirapoliisi Hanna Vainiosta kertova sarja (Kasvot pinnan alla, Jäätyneet kasvot, Surmanpolku ja Pahan kintereillä). Aiemmassa sarjassa Hanna Vainion tyttären nimi on Mira, ja ihmettelinkin nyt, eikö kirjailija muita nimiä keksi. Jossain vaiheessa käy ilmi, että Mira on tosiaankin Hannan tytär, joka onkin opiskellut poliisiksi. Edellisessä sarjassa Mira kävi vielä kokkikoulua.

Ruutissa poliisikoira Ruuti on hyvin keskeisessä roolissa, ja kun juoni vielä kiertyy rescue-koiriin ja koirien salakuljetukseen, on kirjassa koiria riittämiin. Itse en ole koirista kauhean innostunut, joten lukeminen oli tahmeaa. En lapsenakaan lukenut koskaan koira- tai hevoskirjoja. Koirista ja etenkin rescue-koiratoiminnasta kiinnostuneille sarja sopii mainiosti. 

Ruutia vaivaa sama vika kuin aiempaa sarjaa. Monesti nostetaan esiin aihe tai asia, jonka käsittelyllä saisi kivaa sisältöä kirjaan. Niin ei kuitenkaan tapahdu. Esimerkkeinä nyt vaikkapa Niilon välinpitämättömyys Miran ongelmia kohtaan (voisi hän edes sanoa, että sinun pitää selvittää tämä asia itse), mitä koirille tapahtuu (etenkin sille, johon Mirakin ihastui), mikä juttu se vaaleanpunainen nauha oli, miksi Mira ryhtyikin poliisiksi. Myös jäi mietityttämään koirahoitolan työntekijä, joka suunnitteli kostavansa jollekulle. Tämä juonenkäänne ei tästä sitten edennyt mihinkään. Tällaisenaan kirjaa lukiessa tulee mieleen, että se on sopiva koirista pitäville yläkoululaisille, jotka eivät kaipaa kirjalta syvempää sisältöä. 

Yksi henkilöistä otti ahdistuneena haarukan ja viilsi sillä reiteensä verinaarmut. Se ei kuitenkaan tehnyt kipeää. Teon motiivi jäi täysin hämärän peittoon, eikä vastaavasta taustasta muutakaan kerrottu. Yleensä ne, jotka viiltelevät, tekevät sen juuri siksi, että se sattuisi. 

Martikaisen kirjat kiinnostavat, koska tapahtumapaikkana on kotikuntani. On aina kiva bongailla tuttuja kadun- ja kaupunginosien nimiä.

 

Jørn Lier Horst: Hiljainen meri

Sanon vielä kerran, että on kyllä tavattoman ärsyttävää, että Jørn Lier Horstin kirjat on suomennettu väärässä järjestyksessä. Sarja taitaa olla päätöksessään, mutta käännöksissä ollaan palattu sarjan alkuvaiheisiin. Kaksi alkupään kirjaa lienee vielä tuloillaan. 

Nøkkelvitnet, 2004 (suom. Avaintodistaja, 2022)

Felicia forsvant, 2005 (suom. Kadonnut Felicia, 2022)

Når havet stilner, 2006 (suom. Hiljainen meri, 2023)

Den eneste ene, 2007

Nattmannen, 2009

Bunnfall, 2010. (suom. Hylkiöt, 2019)

Vinterstengt, 2011. (suom. Suljettu talveksi, 2015)

Jakthundene, 2012. (suom. Ajokoirat, 2016)

Hulemannen, 2013.  (suom. Luolamies, 2017)

Blindgang, 2015. (suom. Tulikoe, 2018)

Når det mørkner, 2016. (suom. Pimeä laskeutuu, 2022)

Katharina-koden, 2017. (suom. Koodi, 2020)

Det innerste rommet, 2018 (suom. Korpimaja, 2018)

Mielenkiintoista mielestäni on, että vaikka pidän rikoskomisario William Wistingistä kertovasta sarjasta kovasti, en oikein osaa eritellä, miksi. Kirjat ovat leppoisia, William Wisting ei turhia hötkyile. Vaikka Wistingin ajatukset pyörivät suurimman osan ajasta muualla, saa hän tiimeineen rikokset selvitettyä. Ehkä kokonaisuus on se, joka minua miellyttää. 

Hiljainen kuin meri tarjoaa kinkkisiä tapahtumia selvitettäväksi. Yhtäällä on ammuttu mies, toisaalla palanut talo ja sieltä löytynyt ruumis. Lisäksi katoaa iso purjevene. Tapahtumien selvittely takkuaa resurssien puutteen takia, vaikka kaikki painavat ahkerasti töitä. Loppua kohti tapahtumat kiihtyvät ja Wisting saa oivalluksen toisen perään. Hämmentävästi lopputiimellyksessä leppoisa ja verkkainen Wisting ampuu aseen terroristin kädestä ja taltuttaa toisen paljain käsin. Aletaan olla uskottavuuden rajamailla.

Johanna Mo: Metsämaa

Johanna Molta on aiemmin suomennettu kirjat Yölaulaja ja Varjolilja. Metsämaa on Saarimurhat-sarjan kolmas ja uusin osa. Sarja kertoo kotisaarelleen Öölantiin palanneesta rikostutkija Hanna Dunckerista, jonka menneisyydessä on tapahtunut ikäviä asioita.

Metsämaa etenee hitaasti ja tahmeasti. Lukijan odotetaan muistavan satunnaisia henkilöitä ja tapahtumia aiemmista kirjoista, eikä niitä avata lainkaan. Henkilöiden kytkökset ovat hämärän hallussa. Yksikin henkilö nousee aika alussa esiin epäiltynä rikoksesta, ja ihmettelinkin vähän, miksi hän on niin kohosteinen. Sivun 160 tienoilla mainitaan ohimennen aiempien kirjojen tapahtumia, joiden takia hän oli ollut silloin keskeisessä roolissa. Silloin minullekin avautui, miksi hän on tärkeä. Pieni aiempien tapahtumien palauttelu sopivassa kohdassa ei olisi pahitteeksi, niin ei lukijan tarvitsisi tarpoa pimeässä. 

Metsästä löytyy muutama luu, joiden alkuperä selviää tuossa tuokiossa. Metsään on haudattu parikymmentä vuotta aiemmin kadonnut ylioppilas. Hanna ja hänen työparinsa Erik työskentelevät tapauksen parissa, joskin Hanna selvittää samaan aikaan isänsä menneisyydessä tekemää rikosta. Ajoittain sekavaa ja paljon henkilöitä, joista ei aina heti hoksaa, kumpaan tapahtumaan he liittyvät. 

Vaikka Hannan elämästä tiedetään paljon, jää hän silti ohueksi ja etäiseksi, samoin Erik. Pienellä vanhojen kertauksella kirjan alkupuolella saisi lukijan tutustumaan paremmin henkilöihin. Väkisinkin tulee lukiessa mieleen, riittäisikö vähemmän mutkikas juoni, jotta langat pysyisivät käsissä paremmin ja henkilöihinkin ehtisi paneutua.

Loppua kohden tahti kiihtyy ja tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Hannan isän polttamassa talossa kuolleen naisen tapaus selviää ja ylioppilaan murhaajakin löytyy. Aivan lopussa tulee koukku, jolla lukija saadaan palaamaan seuraavan osan pariin. 

Gabriel Korpi: Sadekoirat

"Niska rusahti ja katkesi. Valo Kurki haukkasi nahkiaista ja nuolaisi huuliaan." Miten sympaattinen aloitus. Nautin tällaisesta sanailusta. 

Jouduin todelliselle epämukavuusalueelle, kun kirjailija Gabriel Korpi tarjosi uusimman kirjansa arvostelukappaletta luettavaksi sähköisessä muodossa. Muutaman vuoden takaisista opiskeluajoista jäi ikävät muistot sähköisistä oppikirjoista, pätkivästä yliopiston kirjaston yhteydestä ja aina katketessa aloitussivulle palautuvista kirjoista. Korpi suositteli saatekirjeessään ReadEra-sovellusta, joka osoittautui notkeaksi, miellyttäväksi ja helppokäyttöiseksi. 

Sadekoirat jatkaa entisestä poliisista, nykyisestä yksityisetsivästä ja vanhan tavaran kauppiaasta Valo Kurjesta kertovaa sarjaa. Sarjan aiemmat osat ovat: West Endin tytöt, Täydellinen päivä sekä Timantti ja ruoste. Valo Kurki liikkuu useimmiten Helsingin maisemissa. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle, jolloin ihmisiä etsittiin oviin koputtelemalla ja kyselemällä, ja jolloin jokaiselle koputtajalle tarjottiin kahvit. Ainakin tässä uusimmassa kirjassa.

Tällä kertaa Valo Kurki tutustuu hämäräperäisiin saladiskoihin ja Suomenlinnan salakäytäviin. Korven Helsingin kuvailu on aina mielenkiintoista ja tuttuja paikkoja on kiva yrittää bongailla. 1990-luvun tapaan aikaan ennen navigaattoreita Valo Kurjellakin on autossaan puhelinluettelo karttoineen. Niin oli meilläkin. Valo on leppoisan tuntuinen tyyppi, jonka kaikki tuntuvat tuntevan. Suomenlinna on kirjassa vielä viehättävän pittoreski paikka. Nykyäänhän Pokemon Go! -metsästäjät täyttävät sen. 

Kirja on taas sujuvaa tekstiä ja sen voi lukaista ahmimalla. Ainoa asia, joka ärsytti suunnattomasti kännykän näytöltä luettuna, oli tekstin tavutus, jota ei ole. Sen sijaan sanat katkeavat rivin lopussa mielivaltaisesta kohdasta. Kesti hetken tottua siihen. Henkilöitä tulee mukaan vilisemällä, ja olisin kaivannut pientä parin sanan esittelyä aina "vanhojen tuttujen" kohdalla. 

Valo Kurki -sarja on viihdyttävä ja vauhdikas, ja toivoisin jo jonkin kustantamon tarttuvan siihen. Tähän astihan kirjailija on julkaissut tuotteitaan omakustanteina. Näissä olisi potentiaalia isompaankin jakeluun. Vaatisiko se sitten kirjailijan paljastumista, Gabriel Korpihan on salanimi. Ja nyt kuulinkin, että uusimmalla kirjalla on kustantaja. Hienoa.

Sadekoirille lämmin lukusuositus. 

Colleen Hoover: Se päättyy meihin

Se päättyy meihin on ollut sosiaalisessa mediassa paljon esillä. En ehkä ole sen kohderyhmää, mutta luen mielelläni dekkareiden välissä hömppää. Sitä tämä nimenomaan on: hömppää. Kirja on aivan ylettömän paksu, koska se on painettu paksulle paperille valtavalla fontilla. En valita, koska ainakin sitä on huonompisilmäisenkin helppo lukea. Kursiivilla painetut päiväkirjamerkinnätkään eivät haittaa tässä fonttikoossa. 

Perheväkivallan keskellä kasvanut Lily saa 23-vuotiaana perinnön, jolla hän päättää perustaa unelmiensa kukkakaupan. Kukkakaupan ovesta astuu toinen nuori nainen, Alyssa, jonka komeaan neurokirurgiveljeen Lily oitis rakastuu. Lily on ollut teini-ikäisenä rakastunut Atlakseen, joka asui Lilyn kotitalon naapurissa olevassa autiotalossa. Atlas kuitenkin muutti pois enonsa luo ja lähti sitten armeijaan, eikä Lily ole nähnyt häntä vuosiin. 

Lily ja komea neurokirurgi tietenkin rakastuvat toisiinsa ja jotta soppa olisi valmis, ilmestyy Atlaskin maisemiin. Seuraa paljon kiihkeitä ja hallitsemattomia tunteita, jotka muuttuvat mustelmiksi. Kirja on hyvin kirjoitettu ja lukeminen etenikin vauhdikkaasti puoleenväliin asti. Silloin tuntui, että eikö tämä voisi olla jo tässä. 

Loputon rakkauden ja vihan vatvominen ja siitä lukeminen on uuvuttavaa. Atlaksen hahmo jää hauraaksi ja paperinohueksi. Lukijalle jää epäselväksi, miksi Lily kokee Atlaksen niin rakastettavaksi. Atlas ei juuri puhu, ja kun hän puhuu, hän on nöyrä ja ajattelee aina toisen tunteita. 

Kirjan lopussa voidaan todeta, että Lily on kovin rakkaudennälkäinen ja päättämätön. Hän on tyypillinen suhdesketsien hahmo: rakastuu kaikkiin ja ottaa sen, joka osoittaa eniten vastarakkautta. Todella omituiselta tuntuu, että kaikki henkilöt ovat vasta vähän päälle parikymppisiä. Koko elämähän on vielä edessä. Ei siltä tunnu. 

Alviina Alametsä & Linda-Maria Roine: Koulumustelmat – kiusaaminen on väkivaltaa

Alviina Alametsä selvisi 15-vuotiaana yläkoululaisena hengissä Jokelan koulusurmasta. Samaan aikaan Linda-Maria Roinetta kiusattiin rankasti koulussa, ja hän haaveili ampuvansa kiusaajat. Nykyään Alametsä toimii europarlamentaarikkona ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna. Roine on rap-artisti nimeltä Mercedes Bentso. 

Kirja perustuu molempien kirjoittajien omakohtaiseen kokemukseen koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä – koulumustelmista. Koulukiusaamiseen puuttumisesta on kirjoitettu monia oppaita. Myös romaaneissa koulukiusaamisteema on tuttu ja käytetty. Viimeisimpänä julkisuutta saaneena lienee Iida Rauman Finlandia-voittaja Hävitys. 

Koulumustelmissa kertojina toimivat sekä Alametsä että Roine omissa luvuissaan. Välissä on tietopitoisempia lukuja, joissa teksti perustuu lähdekirjallisuuteen. Asiantuntijoiden teemoja toistetaan tässäkin kirjassa. Kirjoittajien omat kokemukset tuovat kuitenkin lisämausteensa kuluneisiin kiusaamiseen liittyviin fraaseihin. Alametsä on hakeutunut päättäjäksi voidakseen parantaa nuorten mielenterveyspalveluita ja on jossain määrin onnistunutkin siinä luotuaan Helsinkiin avoimia Mieppi-mielenterveysklinikoita, joihin pääsee jonottamatta ja joissa on mahdollisuus saada muutama kerta ilmaista lyhytterapiaa. 

Alametsän ja Roineen muisteloihin perustuvissa luvuissa näkyy kirjoittajien kirjallinen kokemattomuus. Tekstissä hypitään asiasta toiseen ja palataan takaisin. Nämä luvut ovat enemmän tajunnanvirtaa kuin jäsenneltyjä kokonaisuuksia. Kirjan kaikki luvut ovat kohtalaisen lyhyitä ja teksti on helppolukuista. Ehdin jo miettiä, että kirja voisi sopia nuorille aikuisille vertaistueksi. Peruin kuitenkin ajatukseni, kun pidemmälle luettuani ymmärsin Roineen ihannoineen Pekka-Eric Auvista ja ehkä hieman samaistuneenkin häneen. Roinekin haaveili tekevänsä selvää kiusaajista ampumalla heidät. Roine kertoo myös kihlatustaan Jannesta, joka on tehnyt kaksi murhaa. 

Kirja jätti hämmentyneen olon. Sisältö on hajanainen tutkitun tiedon, omien kokemusten ja ihanteiden sekamelska. Vahvasti käy kuitenkin ilmi, että koulukiusaaminen ja sen seuraukset jättävät jäljet kaikkiin asianosaisiin. 

Jussi Simola: Haudatut haaveet

Haudatut haaveet on Jussi Simolan esikoisdekkari. Simolalla pysyvät langat yllättävän hyvin käsissään, vaikka henkilöitä on vilisemällä. Rikoskomisario Lara Hongan tiimissä työskentelevät Esko Huuhka, Luukas Salmi, Ismo Tuohilampi, Jyry Koppila ja Reima Tyrväinen. Lisäksi esiintyvät tietysti murhien uhrit, omaiset ja sivulliset.

Lara ja hänen tiiminsä ovat kiinnostavia ja heihin on paneuduttu. Usein viitataan monen vuoden takaisiin tapahtumiin, eli henkilöt eivät putkahda kirjaan tyhjästä. Jokaisesta kerrotaan myös työn ulkopuolisia asioita. 

Kursiivin käytössä ei kursailla, mikä on valitettavaa. Kursiivia on raskas lukea. Kirja on muutenkin himmeällä musteella painettu, joten kursiivi on sitä työläämpää. 

Esikoisdekkariksi kirja on mainiota työtä. Monimutkaiset juonikuviot pysyvät hyvin kasassa ja jännitystäkin piisaa loppuun saakka. 

S. J. Bennett: Kolme koiraa haudattuna

Hänen Majesteettinsa tutkimuksia -sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirja Windsorin solmu. Saapi nähdä, miten sarjan käy, kun Hänen Majesteettinsa poistui tästä maailmasta. Sarja kuvaa lämminhenkisesti kuningatar Elisabet II:sta ja hänen arkisia puuhiaan. Vaikka kirjat ovat fiktiota, voisi niiden kuvitella olevan varsin todenmukaisia. 

Kuningattaren apulaisyksityissihteeri Rozie on virkistävän reipasluonteinen ja hän onkin hyvissä väleissä kuningattaren kanssa. Kun hovissa tapahtuu murha, haluaa kuningatar selvitellä asiaa myös itsekseen Rozien avustuksella. Hovin arvojärjestys on kankea, eikä kuningattarelle suinkaan kerrota kaikkea. Toisaalta hänelle ei myöskään sanota ei. 

Kirja on kerrassaan viihdyttävää luettavaa. On kuin pääsisi tirkistelemään ovenraosta, millaista kuninkaallisten elämä linnassa on. On helppo kuvitella, että kuningatar Elisabet II ja prinssi Philip olivat juuri niin mukavia, kuin millaisiksi heidät kirjassa kuvataan. 

Yrsa Sigurđardóttir: Hiljaisuus

Yrsa Sigurđardóttirilta on aiemmin suomennettu teokset Kolmas merkki, Perimä, Pyörre, Synninpäästö, Syvyys ja Nukke. Kolmas merkki on itsenäinen teos, muut kirjat kuuluvat Freyja ja Huldar -sarjaan. 

Ensimmäisen luvun nimi on 11 vuotta sitten, toinen luku on 5 kuukautta aiemmin ja kolmannesta eteenpäin luvun nimi on Nyt ja jatkossa viikonpäivä. Hämmennystä herätti, liittyykö 5 kuukautta aiemmin yhdentoista vuoden takaisiin tapahtumiin vai nykyhetkeen. Päättelin, että se liittyy nykyhetkeen.

Tässä kirjassa esiintyy aika paljon henkilöitä ohimennen, ja myöhemmin jouduin selaamaan takaisinpäin tarkentamaan muistikuviani, millaiseen asiaan nimi liittyikään. Kirja kannattaisikin lukea yhdellä istumalla, niin asiat pysyvät tuoreina mielessä. 

Aiemmin lastensuojelussa työskennellyt Freyja on siirtynyt poliisia avustavaksi psykologiksi. Syyt jäivät minulle hämärän peittoon. Ehkä niistä mainittiin edellisessä kirjassa, en muista. Freyja työskentelee nyt siis samalla osastolla Huldarin ja hänen pomonsa Erlan kanssa. Freyjalla ja Huldarilla on häilyvä suhde, johon liittyy tapaamisia lähinnä vuoteessa. Erla sen sijaan on tukevasti raskaana, eikä kukaan tunnu tietävän tulevan lapsen isää. Erla puolestaan ei halua puhua koko asiasta halaistua sanaa. 

Auton takakontista löytyneiden ruumiinosien myötä tutkinnassa joudutaan palaamaan kymmenen vuoden taakse, jolloin eräältä pariskunnalta katosi pikkuvauva. Lukijan sekoittamiseksi sopivan ikäisiä lapsia suorastaan vilisee. 

Sigurđardóttirilla on taito kirjoittaa kiinnostavasti arkisista henkilöistään. 

Elly Griffiths: Yöhaukat

Yöhaukat on forensisesta arkeologista Ruth Gallowaysta kertovan sarjan neljästoista osa. Aiemmat osat olen linkittänyt edellisestä osasta (Lyhdynkantajat) kertovaan päivitykseeni. 

Kiinnostavinta tässä sarjassa on jo pitkään ollut Ruthin ja rikoskomisario Nelsonin suhde. Onko sitä vai eikö ole? Ikään kuin asia hiukan nytkähtäisi tässä kirjassa eteenpäin. Hyvin pienen aavistuksen verran. Luulin jo, että kirjailija ei osaa ratkaista ongelmaa kuin ottamalla Nelsonin hengiltä. Ei sentäs.

Muuten juonikuvio on tuttu: löytyy luita ja Ruth kutsutaan paikalle. Syntyy lisää ruumiita ja Ruthkin joutuu vaaraan. Kaikessa tuttuudessaan ja tavanomaisuudessaan Yöhaukat on luettava ja kiinnostava. Sarjaan ilmestyy joitakin uusia henkilöitä, jotka vievät juonta omalta osaltaan eteenpäin. Vaivoin maltan taas odottaa seuraavaa osaa.

Se hämmentää, että mielestäni sarjan kirjat käyvät ohuemmiksi ja ohuemmiksi. Yöhaukoissa on reilut 300 sivua, mutta se on painettu paksulle paperille isolla fontilla. Silmäni toki kiittävät siitä, mutta mietin, että jos fontti olisi pari pykälää pienempi, olisi kirjassa alle 300 sivua, eli se olisi jo laihanlainen. Vaikuttaa siltä, että kirjailija ei malta luopua rahasammostaan, muttei myöskään jaksa kehitellä kovin monimutkaista juonikuviota.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vaeltavat vainajat

Vaeltavat vainajat on Mortuí non silent -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, Vainajat eivät vaikene, oli kiinnostava, vaikkakin lukuisat kirjallisuusviittaukset hieman hidastivat lukemista. Tällä kertaa ohitin ne sen kummemmin miettimättä. Niitä taisi myös olla vähän vähemmän kuin edellisessä osassa. 

Keskeisissä rooleissa jatkavat edelleen rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario. Esiin nousevat myös toisistaan viehättyneet rikoskonstaapelit Minna Perkola ja Tommi Pohjalainen, jotka eivät aivan vielä tunnu itse ymmärtävän, mitä heidän välillään on. 

Ville Karilan ja Viola Kaarion ystävyys on kohosteinen teema, mutta kuitenkaan nämä ystävykset eivät monta sanaa keskenään vaihda. Nekin vähät, mitä vaihdetaan, tapahtuvat työn puolesta. Violalla on suuri salaisuus, tai oikeastaan kaksi, joita hän ei saa tämän kirjan puitteissa Villelle kerrottua. 

Poliisitiimi saa selvitettäväkseen surmatyön, joka johtaa tutkimaan uudelleen kolmenkymmenen vuoden takaista kuolemaa. Oliko se vahinko, onnettomuus vai murha? Tapauksen selvittely vaatii loputtomia keskusteluita eri osapuolten kanssa. Asiasta poiketaan toisenkin kerran. Harmillisesti keskeisten poliisien, kaikkien neljän, hahmot jäävät ohkaisiksi kaikesta keskustelusta huolimatta. Kuulusteluissa poliisit eivät tietenkään anna itsestään. Vaikka Villen ja Violan ajatusmaailmaa kuvataankin hartaasti, ei heihin siltikään synny suhdetta, jossa lukija eläytyisi heidän maailmaansa. Perkola ja Pohjalainen jäävät vielä etäisemmiksi. 

Kirjaan on haluttu nähtävästi luoda Komisario Palmun tyylistä tunnelmaa henkilöiden vanhahtavilla sanavalinnoilla. Se ei ihan riitä, vaan lähinnä oudoksuttaa. Sarja olisi hyvä ja toimiva ilman jäljittelyä ja kirjallisuusviittauksiakin. Pieni tiivistäminen ei olisi haitaksi.

Mainituista puutteista huolimatta Vaeltavat vainajat on mielenkiintoista luettavaa. Kirjailijat ovat perehtyneet niin paikkoihin kuin muihinkin yksityiskohtiin huolella. Yhtenä kirjan tapahtumapaikoista toimii talo nimeltään Pikku Naantali, joka sijaitsee Pitkänsillan rannalla Unioninkadulla. Pikku Naantalista on kirjoitettu Helsingin Sanomissa vuonna 2019. Koska olen opiskellut Siltavuorenpenkereellä, on talo ulkopuolelta tuttu minullekin. Kirjan kansikuvassakin taitaa olla Pikku Naantali.

Pidän kirjoista, joissa tapahtumapaikat ovat tunnistettavissa huolellisen kuvailun ansiosta.

Denise Rudberg: Tehtävä Berliinissä

Tehtävä Berliinissä on Rudbergin Liittolaiset-sarjan neljäs osa. Aiemmat osat ovat Salainen koodi, Vaarallinen yhteys ja Vieras joukossa. Liittolaiset-sarjan lisäksi Rudberg julkaisee Marianne Jidhoff -sarjaa, jonka osien nimissä on juokseva numerointi. Liittolaiset-sarja kertoo kolmen naisen, Elisabethin, Signen ja Iriksen toiminnasta tiedustelupalvelun koodinmurtajina toisessa maailmansodassa.

Sarjan ensimmäisten osien kohdalla valittelin, ettei kirjoissa tapahdu oikein mitään. Sittemmin olen oppinut nauttimaan niiden tarjoamasta ajankuvasta. Varakkaan hienostoperheen tytär Elisabeth on mennyt naimisiin hyvän ystävänsä Dintyn kanssa, jotta molemmat saavat avioliitosta hyvät kulissit muulle elämälleen. Dinty onkin koko kirjan ajan matkoillaan, joten Elisabeth saa huseerata rauhassa. Signe jatkaa professori Svartströmin kotiapulaisena, ja onpa hän ruvennut opiskelemaankin muun työn ohessa. Professori on kannustanut Signeä hankkimaan ylioppilastutkinnon. Iriksen sisar Kati lähettää siskolleen hääkutsun. Häitä vietetään Berliinissä, joten matkasta natsien keskelle tulee jännittävä. 

Rudbergille tyypilliseen tapaan tämäkin kirja oli nopealukuinen. Vähän jo kauhistuttaa sarjan päättyminen, kun sota aikanaan loppuu.