Vaeltavat vainajat on Mortuí non silent -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, Vainajat eivät vaikene, oli kiinnostava, vaikkakin lukuisat kirjallisuusviittaukset hieman hidastivat lukemista. Tällä kertaa ohitin ne sen kummemmin miettimättä. Niitä taisi myös olla vähän vähemmän kuin edellisessä osassa.
Keskeisissä rooleissa jatkavat edelleen rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario. Esiin nousevat myös toisistaan viehättyneet rikoskonstaapelit Minna Perkola ja Tommi Pohjalainen, jotka eivät aivan vielä tunnu itse ymmärtävän, mitä heidän välillään on.
Ville Karilan ja Viola Kaarion ystävyys on kohosteinen teema, mutta kuitenkaan nämä ystävykset eivät monta sanaa keskenään vaihda. Nekin vähät, mitä vaihdetaan, tapahtuvat työn puolesta. Violalla on suuri salaisuus, tai oikeastaan kaksi, joita hän ei saa tämän kirjan puitteissa Villelle kerrottua.
Poliisitiimi saa selvitettäväkseen surmatyön, joka johtaa tutkimaan uudelleen kolmenkymmenen vuoden takaista kuolemaa. Oliko se vahinko, onnettomuus vai murha? Tapauksen selvittely vaatii loputtomia keskusteluita eri osapuolten kanssa. Asiasta poiketaan toisenkin kerran. Harmillisesti keskeisten poliisien, kaikkien neljän, hahmot jäävät ohkaisiksi kaikesta keskustelusta huolimatta. Kuulusteluissa poliisit eivät tietenkään anna itsestään. Vaikka Villen ja Violan ajatusmaailmaa kuvataankin hartaasti, ei heihin siltikään synny suhdetta, jossa lukija eläytyisi heidän maailmaansa. Perkola ja Pohjalainen jäävät vielä etäisemmiksi.
Kirjaan on haluttu nähtävästi luoda Komisario Palmun tyylistä tunnelmaa henkilöiden vanhahtavilla sanavalinnoilla. Se ei ihan riitä, vaan lähinnä oudoksuttaa. Sarja olisi hyvä ja toimiva ilman jäljittelyä ja kirjallisuusviittauksiakin. Pieni tiivistäminen ei olisi haitaksi.
Mainituista puutteista huolimatta Vaeltavat vainajat on mielenkiintoista luettavaa. Kirjailijat ovat perehtyneet niin paikkoihin kuin muihinkin yksityiskohtiin huolella. Yhtenä kirjan tapahtumapaikoista toimii talo nimeltään Pikku Naantali, joka sijaitsee Pitkänsillan rannalla Unioninkadulla. Pikku Naantalista on kirjoitettu Helsingin Sanomissa vuonna 2019. Koska olen opiskellut Siltavuorenpenkereellä, on talo ulkopuolelta tuttu minullekin. Kirjan kansikuvassakin taitaa olla Pikku Naantali.
Pidän kirjoista, joissa tapahtumapaikat ovat tunnistettavissa huolellisen kuvailun ansiosta.
Olen vasta lukenut ensimmäisen kirjan. Sehän oli mukavan rauhallinen.
VastaaPoistaTämä on tosiaan rauhallinen ja verkkainen sarja.
Poista