Kate Morton: Takaisin kotiin

Kate Morton kirjoittaa ihania pitkiä lukuromaaneja, joista olen aiemmin lukenut seuraavat: Paluu Rivertoniin, Hylätty puutarha, Kaukaiset hetket, Salaisuuden kantaja, Talo järven rannalla ja Kellontekijän tytär. 

Kirjan luonnonkuvailu 1950-luvun lopulla Australian maaseudulla asuvan näkökulmasta kuvailtuna tuo mieleen Suon villin laulun. Kirjassa mainitaan lukuisia australialaisia kasveja, joten oli pakko googlettaa, millainen puu on toonapuu, entä banksia, tulipullopuu tai joulupensas. Entä millaisia ovat pungankukat?

Kannessa oleva kasvi on eucalyptus leucoxylon eli siroeukalyptus. Kannen lintu ei kuitenkaan ole kirjassa mainittu australiansinimaluri, vaan sinikurkkumaluri. 

Takaisin kotiin on siitä harvinainen kirja, että saattaisin jopa sanoa sen olevan paras kirja, mitä olen lukenut. Kirja on paksu, sivuja on 600. Kerronta etenee hitaasti ja polveilevasti paljastaen salaisuuksia vähä vähältä. Kirjaa lukiessa ei kuitenkaan tee mieli hätäillä, vaan nauttia joka sanasta. Kirjan henkilöt ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta ja keskustelevat siitä paljon, niinpä kirja on antoisa kirjallisuuden ystävälle. 

Lontoossa asuva toimittaja Jess palaa Australiaan, kun hänen isoäitinsä on sairastunut vakavasti. Menneisyyden tapahtumia puidaan Jessin, hänen äitinsä Pollyn, tämän äidin Noran ja muutaman muun keskeisen henkilön näkökulmasta. Lopuksi lukija taitaa tietää enemmän kuin kukaan henkilöistä. 

Tuula Ranta: Helle hautoo kalmansaarta

Rikoskomisario Tapani Mikkonen ja eläkkeelle jäänyt kriminaalipsykologi Aira Karhu ovat ratkoneet rikoksia jo kahdessa kirjassa, Totuus on vaihtuva maisema ja Jotka varjoissa kulkevat. 

Sarjan aiemmissa kirjoissa on saatu seurata Mikkosen ja Karhun hitaasti etenevää kiintymystä toisiinsa. Tässä kirjassa kaikki vesittyy: Mikkosen vaimo esitellään ja Karhunkin ex-mies on tuon tuosta esillä. Puhumattakaan siitä, että Karhulle löytyy muitakin ottajia. Tavallaan käänne on harmillinen, koska tämä suhteenpoikanen on ollut kirjojen suola. 

Tällä kertaa Karhun rooli poliisin auttajana jää vähäiseksi. Esiin nousee poliisin uusin vahvistus, kaikin puolin nokkela ja ponteva Aava. Aira viettää aikaa kesämökillään, jossa poliisit käyvät häntä vuorollaan tapaamassa. 

Kirjan loppu on suuri pettymys. Kirja ei pääty oikeastaan mitenkään, vaan kaikki tärkeä jää kesken ja vaiheeeseen. 

Liina Putkonen: Unohdettujen unelmien kirjasto

Olen lukenut Putkoselta aiemmin hänen kaksi dekkariaan, Jäätynyt tyttö ja Palava poika. Unohdettujen unelmien kirjasto aloittaa uuden Kielokoski-sarjan, joka ei liity aiempiin kirjoihin. 

Kirjan päähenkilö Aina haluaa elämäänsä muutoksen äitinsä kuoltua. Aina on opiskellut kirjallisuutta ja psykologiaa, ja toiminut viime vuodet psykologina. Nyt hän hakeutuu kuitenkin kirjastonhoitajaksi kaukaiselle Kielokoskelle. Tältä osin kirja on siis tyypillinen romanttinen romaani, jossa päähenkilö lähtee tiettömän tien päähän ja kohtaa siellä onnen. Putkonen kertoo lopputeksteissä saaneensa kimmokkeen kirjoittamiseen Kajannon Korvapuustikesästä. Unohdettujen unelmien kirjasto vaikuttaa kuitenkin kiinnostavammalta, koska siinä on Ainan elämään liittyvä salaperäinen sivujuoni, joka saa lukijan kääntelemään sivuja rivakkaan tahtiin. 

Aina saa nopeasti Kielokoskella uusia ystäviä. Hän huomaa myös menneisyytensä kietoutuvan Kielokosken kirjastoon. Koska Aina on elänyt elämänsä kirjallisuuden keskellä, olihan hän kustantamon omistajan tytär, kirjassa on paljon kirjallisuusviittauksia runouteen ja muuhunkin kirjallisuuteen. Myös Korvapuustikesä mainitaan. Kirjan kertoja ei edes yritä leikkiä kaikkitietävää. Hän tietää vain ja ainoastaan Ainan ajatukset. Muiden vaikuttimet jäävät pimentoon, mikä on vähän ärsyttävääkin. 

Ainan koko nimi jäi vaivaamaan minua. Onko se Aina Oma Ylva-Lii vai Ylva-Iii? Se on hassusti kirjoitettu kirjassa Ylva-lii, eli jälkimmäinen nimi pienellä ällällä, joka voisi yhtä hyvin olla iso i. Mutta eihän nimessä voi olla kolmea iitä peräkkäin. Tutkailtuani kirjan fontteja päädyin siihen, että viimeinen nimi on lii, ällällä alkava. Miksi se sitten kirjoitetaan pienellä? Nimethän kirjoitetaan aina isolla, myös yhdysnimien molemmat osat (kuten Anna-Liisa). Edit: Tämäkin selvisi. Nimi Ylva-lii on suoraan Astrid Lindgrenin kirjasta, joka myös mainitaan Unohdettujen unelmien kirjastossa.

Unohdettujen unelmien kirjasto on odotusteni vastaisesti keskimääräistä parempi kesähömppäromaani.

Christian Rönnbacka: Henna Björk – Jahti

Jahti on Rönnbackan uuden Henna Björk -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa on nimeltään Isku. Olin siihen aika pettynyt. Juonenkäänteet olivat liian nopeita ja epäuskottavia. Nyt osasin jo asennoitua erityyliseen menoon kuin Rönnbackan Hautalehto-kirjoissa. Ehkä siksi Jahti etenee mielestäni sujuvasti ja kakistelematta. 

Iskusta tutut Henna ja Ismael matkustavat Keski-Eurooppaan sierraleonelaisen sotarikollisen Toojayn perässä. Luvassa on vauhtia ja hurjia käänteitä. Koska Henna ja Ismael ovat hyvin koulutettuja ja pelottomia, jahtaavat he rikollista rämäpäisesti omasta hengestään piittaamatta.

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka valottaa tapahtumia vuoronperään hyvisten ja pahisten näkökulmasta. Näin juoni pysyy liikkeellä eikä muutu puuduttavaksi. Kirja on kaikin puolin epäuskottava, mutta toimii viihteenä. 

Freida McFadden: Kotiapulainen

Kotiapulainen taitaa olla ensimmäinen McFaddenilta suomennettu kirja. Alussa kirja vaikuttaa tyypilliseltä psykologiselta trilleriltä, jopa vähän turhankin itsestäänselvältä. Näyttää olevan ilmeistä, mitä tulee tapahtumaan. 

Vasta vankilasta vapautunut Millie saa kotiapulaisen paikan hienosta perheestä. Andrew'lla ja Ninalla on yksi lapsi, Cecelia, joka tuntuu olevan aika huonokäytöksinen. Vaikka Nina on vähän rupsahtanut, on Andrew yhä silminnähden rakastunut häneen. Myös Millie iskee silmänsä komeaan isäntään. Kaikki vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta ja ilmeiseltä. Olin jo vähällä lopettaa lukemisen. 

Vasta kirjan toisessa osassa salakavala juoni paljastuu yhtäkkiä. Siitä se vielä kieroutuu entisestään. Kirjan loppuratkaisu yllättää vähäsen. Kaikkiaan kirja on kuitenkin varsin keskinkertainen lajityyppinsä edustaja. 

Cilla & Rolf Börjlind: Laupias samarialainen

Laupias samarialainen on jo seitsemäs kirja sarjassa, joka kertoo nuoresta poliisista Olivia Rönningistä ja jo eläköityneestä poliisista Tom Stiltonista, joiden tiet kohtaavat tuon tuosta. Sarjan aiemmat kirjat ovat Nousuvesi, Kolmas ääni, Musta aamunkoitto, Uinu, paju pienoinen, Polttopiste ja Jäätynyt kulta. Sarjan tähänastiset kirjat ovat mielestäni olleet poikkeuksetta hyviä. Cilla ja Rolf Börjlind ovat myös käsikirjoittaneet lukuisia Martin Beck -elokuvia. 

Yleensä tosiaan olen pitänyt Börjlindien kirjoista, mutta Laupias samarialainen ei vaan lähtenyt nousuun. Nihkeys johtunee siitä, että kirjassa eletään koronan leviämisen aikaa, ja juoni kietoutuu rokoteongelmien ympärille. Yksi keskeisistä henkilöistä joutuu sairaalaan koronan takia. On kyllä äärimmäisen tylsä juonikuvio. Kirjan alussa on täysin irrallisen tuntuinen takaa-ajo-kidnappauskohtaus, joka selviää suitsait. Siitä sitten kehkeytyy kirjan toinen juonikuvio, mutta väkisin tehdyn tuntua on ilmassa. 

Laimea kirja eteni laimeaan loppuunsa, joka ei kovin paljon yllättänyt. Kirjan kohtaukset ovat kovin epätasapainossa. Jotain pienoismallin rakentamista tai poliisien jahkailua kuvaillaan yksityiskohtaisesti, mutta panttivangin vapauttaminen käy käden käänteessä ilman etukäteissuunnittelua. Kummasti sama henkilö on aina panttivankina tässä sarjassa. 

Milka Hakkarainen: Hiidenjumi

Hakkaraisen kaksi aiempaa kirjaa, Ei verta rantaa rakkaampaa ja Maa kauhein isien, kertovat Ruotsissa asuvista suomalaisista ja näiden ongelmista. Hiidenjumi ei jatka sinänsä hyvää ja kiinnostavaa sarjaa. 

Hiidenjumi kertoo ruotsinsuomalaisesta Armista, joka on lapsena muuttanut Ruotsiin äitinsä mukana ja asunut siellä yli neljäkymmentä vuotta. Viisikymppisenä Armi pakenee ongelmia uudessa kotimaassaan ja palaa Suomeen mummonsa vanhaan taloon Kuhmoon. Talo sijaitsee Hiidenjumi-nimisessä paikassa. 

Armin työpaikalla Ruotsissa on #metoon myötä noussut kohu miesten asiattomasta käytöksestä. Armi on sitä ikäluokkaa, joka on tottunut pitämään puolensa ja noussut johtavaan asemaan valittamatta. Armi ei aina tunnukaan ymmärtävän koko #metoo-ilmiötä. Mummonsa talossa Armin elämä ei ole sen helpompaa, kun ruumiita pulpahtelee sieltä täältä. 

Kirja on vetävästi kirjoitettu ja se suorastaan imaisee mukaansa. Jännitys tiivistyy loppua kohti, ennen kuin selviää, kuka on nuorten tyttöjen surmien takana. Armista ei ole helppo pitää, mutta se ei haittaa lukemista.  

Stephen King & Richard Chizmar: Gwendy

Mietin, etten ole lukenut kovinkaan monta Kingin kirjaa, koska olen kirjannut blogiini vain uusimmat. Kingin vanhoja kauhukirjoja olen lukenut joskus paljon nuorempana, aikaan ennen blogia. Kuitenkin äsken blogiani selatessani huomasin lukeneeni jo 11 Kingin kirjaa. Ne ovat Mersumies-trilogia: Mersumies, Etsivä löytää ja Viimeinen vartio sekä Ruususen uni, jonka King kirjoitti yhdessä poikansa kanssa, Ulkopuolinen, Laitos, Keveys, neljästä novellista koostuva Mitä enemmän verta, Billy Summers, Myöhemmin ja Satumaa. 

Gwendy sisältää itse asiassa kolme pienoisromaania, Gwendyn lipas, Gwendyn lumottu sulka ja Gwendyn viimeinen tehtävä, jotka ovat Yhdysvalloissa ilmestyneet erikseen parin vuoden välein. Suomennokseen ne on kätevästi koottu yksien kansien väliin. Vähän epäselväksi jää, kuka on kirjoittanut mitäkin. Kingin kynänjälki näkyy kuitenkin etenkin kahdessa ensimmäisessä osassa vahvana. 

Gwendy kertoo amerikkalaisen tytön, Gwendyn, elämästä lapsuudesta aina kuolemaan saakka. Ensimmäisessä kirjassa Gwendy on teinityttö, jonka elämän salaperäinen lipas muuttaa. Toisessa osassa Gwendy on aikuinen nainen, kirjailija ja poliitikko, joka on onnellisesti naimisissa Ryanin kanssa. Lipas palaa hänen elämäänsä joksikin aikaa. Kolmannessa osassa Gwendy alkaa olla eläkeiässä, ja päätyy senaattorina avaruusmatkalle. 

Kaksi ensimmäistä kirjaa etenevät tosiaan vauhdikkaasti ja sujuvasti, vaikkei niissä kummoisia tapahdu. Viimeinen kirja, Gwendyn viimeinen tehtävä, on minun makuuni liian mielikuvituksellinen.  Siinä valmistellaan avaruusmatkaa ja ollaan sillä, mikä on aika teknistä ja tylsää. Viimeisessä kirjassa on myös paljon viittauksia Kingin Musta torni -sarjaan, jota en ole lukenut, koska se ei kiinnosta minua lainkaan. Viittaukset ovat niin ilmeisiä, että jopa minä, joka en muista lukemistani kirjoista juuri mitään, huomaan ne. 

Kauhua tässä kirjassa ei juurikaan ollut. Mielikuvituksellisia tapahtumia sitäkin enemmän.

Ann Rosman: Arvoitus pinnan alla

Arvoitus pinnan alla on Karin Adler -sarjan kuudes osa. Olen näköjään lytännyt täysin kaksi ensimmäistä osaa kauan sitten (Majakkamestarin tytär, Noitavasara), mutta ihastunut kovasti kahteen seuraavaan (Porto Francon vartija, Sukellus syvyyksiin). Mikä lie nyrjähdys tapahtunut. Kirjan kansiliepeestä huomasin, että minulta on jäänyt välistä lukematta Marstrandin myrkyttäjä. 

Kirjojen ilmestymistahti ainakin suomeksi on verkkainen: Arvoitus pinnan alla on alkuperäiskielellä ilmestynyt vuonna 2014, yhdeksän vuotta sitten. Kaiken kukkuraksi Sukellus syvyyksiin on ilmestynyt suomeksi 2018, eli oikeasti alunperin vasta Arvoitus pinnan alla -kirjan jälkeen. Mikä sekamelska. En ymmärrä, miksi kustantamot eivät voi kääntää kirjoja oikeassa järjestyksessä. 

Tämän juuri kädessäni olevan kirjan laatu on luokattoman huonoa. Kääntämässä on ollut peräti kaksi herraa, joista kumpikaan ei vaikuta osaavan suomea kunnolla. Vuorosanat on merkitty lainausmerkeiltä, joita puuttuu sangen lukuisa määrä. Myös vuorosanojen puhujat on huonosti merkitty ja niitä saa arvailla. Mennyttä aikaa kuvaavat kappaleet on merkitty päivämäärällä, paitsi jos se on tipahtanut pois. Myös sanoja puuttuu tai on liikaa (Peter hän sanoi). Joidenkin virkkeiden kohdalla voisi kuvitella toisen kääntäjän aloittaneen virkkeen kääntämisen, toisen lopettaneen siten, että virkkeen alkuosa on ollut peitettynä. Suurin osa kirjasta on käsittämätöntä siansaksaa, ja joka sivulla on kymmeniä virheitä (edellämainittujen lisäksi mm. vääriä sijapäätteitä). On ikävää, että hyvä sarja pilataan käännösten väärällä järjestyksellä ja kehnolla laadulla. 

Kirjan juoni sen sijaan on kiinnostava ja kantaakin yli kehnon käännöksen. Kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa, jotka liittyvät samaan paikkaan, mutta eivät varsinaisesti kohtaa. Toinen tarina on viime vuosisadan alkupuolelta ja on kiehtovaa luettavaa. Kirjailija kertoo kirjan lopussa, että osa tapahtumista ja henkilöistä perustuu todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Toisessa tarinassa Karin Adler tiimeineen, johon kuuluvat Robert ja Folke, joiden sukunimiä ei taideta edes mainita, selvittävät vanhasta hotellista löytyneen ruumiin tapausta. 

Juonen takia kirja kannattaa lukea, jos pystyy ummistamaan silmänsä luokattoman huonolta suomennokselta.

Suomentaneet Arto Ingervo ja Mikko Meri

Merja Svensk: Onnenjuuri

Merja Svensk on helsinkiläinen kirjailija, jonka kolmas teos Onnenjuuri on. En ole aiemmin tutustunut Svenskin tuotantoon. Kirjailija tarjosi minulle Onnenjuuren arvostelukappaletta, jonka otin mielelläni vastaan. 

Onnenjuuri kertoo työnohjaaja Petran elämästä. Työnohjaaja oli minulle tuntematon ammatti, en ole koskaan saanut työnohjausta. Piti ihan googlettaa, mitä työnohjaaja oikein tekee. Samantapaiselta kuulostaa kuin konsultin hommat: mitään näkyvää tulosta ei synny. Kirjan lukemiselle on huono lähtökohta, etten ymmärrä päähenkilön työnkuvaa tai miksi työnohjauskonferenssin osallistujat suorastaan liekehtivät päästessään keskustelemaan pienryhmissä. Kaikki koulutuspäiville osallistujathan inhoavat pienryhmätyöskentelyä. Paljon hauskempaa on istua ja olla kuuntelevinaan samalla, kun neuloo tai räplää puhelintaan. Kirjan lopussa sentään käy ilmi, ettei Petran miesystäväkään tiennyt, mitä työnohjaaja tekee. Työnohjaajan tehtävänkuva kyllä avautuu hyvin kirjan edetessä. 

Päähenkilö Petra on todella ärsyttävä. Hän on ollut pitkään yksin ja takertuu ajatukseen parisuhteesta miehen kanssa, jonka kanssa vietti yhden yön, ja josta ei sen jälkeen kuulunut mitään. Petra vaikuttaa helposti höynäytettävältä ja antaa miehen viedä häntä. Mikään omituinen asumis- tai työhuonekuvio ei saa kelloja kilisemään Petran päässä. Kun mies vie hänet sänkyyn, kaikki muu unohtuu. Kirjan alkupuolella tuntuu suorastaan tuskastuttavalta, että näitä makuuhuonekohtauksiako tämä kirja on vielä parinsadan sivun verran. Ei sentään, lisäksi Petra koukuttuu hapanjuurileivontaan. 

Yhtenä kirjan teemana on lähisuhdeväkivalta ja siitä selviäminen. Tästä voikin päätellä, mikä Petrankin saa vähitellen järkiintymään. Petralla on perhe ja ystäviä, jotka tukevat häntä. Kirja sopiikin hyvin selviytymistarinaksi tai vertaistueksi lähisuhdeväkivallasta kärsiville tai kärsineille. Kirjassa valotetaan myös toisen osapuolen mahdollisia syitä käyttäytymiselle, ja miten siitä voisi päästä eroon. Plussaa siitä, että muotisairaus narsismi on jätetty pois tarinasta. 

Kirjan kieli on jouhevaa ja luettavaa. Ainoastaan jotkut Petran työhön liittyvät ohjauskohtaukset ja viranomaisen kanssa käydyt sovittelukohtaukset ovat varsin kapulakielisiä, ja ohitinkin ne pikaluvulla yrittämättä edes ymmärtää. Hapanjuurileivonnasta kiinnostuneelle kirja on kiinnostavaa luettavaa. Tosin hapanjuurileivonta vaikuttaa kirjan perusteella niin sitovalta ja työläältä, ettei se ainakaan minun juttuni ole. Se voinee myös olla rauhoittavaa ja maadoittavaa, kun elämässä on hankalia asioita. 

Richard Coles: Murha ennen iltahartautta

Richard Coles on anglikaanipappi, joka toimii itsekin pienen kylän pastorina, kuten kirjan päähenkilö, pastori Daniel Clement. Coles on myös muusikko ja suosittu tv-persoona. Coles lieneekin ammentanut omasta elämästään kirjaa kirjoittaessaan.  

Kirjan alussa on henkilöluettelo, johon jouduin palaamaan monta kertaa. Henkilöitä on runsaanpuoleisesti, ja koska tapahtumapaikkoina ovat vain kirkko ja sen vieressä sijaitseva kartano, on henkilöitä vaikea muistaa, koska heitä ei voi sijoittaa ajatuksissaan tiettyyn paikkaan. Yleensähän keskeiset henkilöt liittyvät erilaisiin yhteyksiin ja tapahtumapaikkoihin, kuten työhön, harrastukseen, perheeseen yms. Muistamista vaikeuttaa sekin, että mielestäni useilla henkilöillä on kovin samantapaiset (ja -arvoiset) nimet: Daniel, Anthony, Bernard, Nathan, Norman tai Anne, Dora, Kath, Jane, Dot. Henkilöissä on paljon perhekuntia ja sukulaisuussuhteita.  

Lukeminen sujui hitaanpuoleisesti, koska sanasto on hyvin kirkollisvoittoista sisältäen useita minulle tuntemattomia anglikaanisen kirkon kirkollisiin toimituksiin ja henkilöihin liittyviä sanoja. Tekstissä myös syrjähdetään helposti selittämään jonkin maalauksen tapahtumia tai kirkollisten toimitusten historiaa. Henkilöt jäävät ohuenpuoleisiksi, mikä osaltaan selittänee, miksi heistä on vaikea pysyä kärryillä. 

Tapahtuma-aika on vuodessa 1988. Siitä annetaan parikin vihjettä, joiden kohdalla mietin, ollaanko 1980-luvun lopulla. Lopullisesti asia varmistui, kun tuli puhe Euroviisuista. Useampaan otteeseen mainitaan, että sodan loppumisesta on kulunut nelisenkymmentä vuotta. Silti se on puheissa koko ajan mukana kuin eilispäivä.

Puutteistaan huolimatta Murha ennen iltahartautta on viihdyttävää luettavaa, kunhan ruumiita alkaa tulla. Kaniikki Daniel Clementillä on varsin humoristisia ajatuksia. Hänen vanha äitinsä Audrey, joka asuu hänen kanssaan pappilassa, on klassinen utelias vanhus. Murha ennen iltahartautta aloittaa uuden sarjan, joten lisää ruumiita lienee tiedossa pienessä Champtonin kylässä. 

Minna Rytisalo: Jenny Hill

Jenny Hill on ensimmäinen Minna Rytisalon kirja, jonka olen lukenut. Tämäkin tuli käsiini puolivahingossa, tyttären ottamana Viikon lainana. Äkkiähän tämä on luettu, yhdessä päivässä. Koska en ole Rytisalon muuta tuotantoa lukenut, en voi verrata Jenny Hilliä niihin. Sosiaalisessa mediassa olen nähnyt Jenny Hillistä paljon positiivisia mainintoja. 

Kirjan alku on tahmainen Ajattarineen, joka osoittautuvat Disneyn satujen prinsessoiksi. Tai jotain. Rytisalo on keksinyt oivan lähestymistavan keski-ikäisen naisen tarinalle. Tarina on tyypillinen, lasten kasvettua aikuisiksi avioliitto väljähtyy. Mäen Jenni päättää lähteä ja aloittaa uuden elämän uudella nimellä. Katkeroituneen, itsekeskeisen tilityksen sijaan Jennin elämää seurataankin toiselta tasolta, toisaalta Ajattarien toimesta, ja toisaalta Jennin Ranskan presidentin vaimolle kirjoittamien kirjeiden kautta. 

Luulin alun perusteella kirjan olevan liian korkealentoinen minulle. Loppujen lopuksi se osoittautui osin jopa samaistuttavaksi. Hieman heppoinen tarina on, Jennin elämä on ollut aika helppoa eroon saakka ja sen jälkeenkin.

Denise Rudberg: Yhdeksän yön piina

Yhdeksän yön piina on yhdeksäs osa tutkinnanjohtaja Marianne Jidhoff -sarjassa. Sarjan aiemmat osat ovat: Yksi tappava syrjähyppy, Toinen toista pahempi, Kolmen kohtalokas leikki, Neljä kertaa kosto, Kun kello lyö viisi, Kuuden metrin syvyydessä, Seitsemän syytä kuolla ja Kahdeksan askelta pimeässä. 

Sarja vaan paranee vanhetessaan. Yhdeksän yön piinassa on kohtuullisen mielenkiintoinen juonikuvio, joskin salaisen tutkintaryhmän henkilökohtaiset suhteet ja ongelmat taas lähestulkoon peittävät sen alleen. Torsten Ehnin ja Marianne Jidhoffin suhde ei etene mihinkään, vaikka kumpikin tuntee toisiinsa kiinnostusta. Torstenin entinen vaimo ilmestyy kuvioihin sekoittamaan pakkaa. Augustin Madridillakin on haasteita suhteessaan Floraansa. 

Seuraavaa osaa odotellessa. 

Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

Hopeamedaljonki on Raakel Oksa ratkaisee -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa on nimeltään Leinikkimekko. Raakel Oksa on yhdeksänvuotiaan Eeron yksinhuoltajaäiti, joka työkseen korjaa vanhoja huonekaluja. Raakel on kiinnostunut vanhoista arvoasunnoista ja niiden menneistä asukkaista. Aina silloin tällöin työ tuokin tällaisia Raakelin eteen.

Tällä kertaa Raakel päätyy remontoimaan vanhaa arvoasuntoa, jonka omistaja Kaarina Louko on kuollut, ja kutsuu avukseen remppareiska Dannen, johon hänellä on ollut suhde. Dannella on pitkät hiukset pään päälle sidottuina, ja aina yllään valkoinen, hihaton t-paita sekä valkoiset, sortseiksi leikatut haalarit, jotka korostavat hänen rusketustaan. Asu kuvaillaan uudelleen joka ikisen kerran, kun Raakel tapaa Dannen ja tuijottaa tätä kuola valuen. 

Nuotion aiemmassa hyvän mielen sarjassa (Myrkkykeiso, Anopinhammas ja Elämänlanka) seikkaillut puutarhaintoilija Ellen Lähde esiintyy tässäkin sarjassa. Itse asiassa Ellen on tavallaan sukua Raakelille, sillä hän on Raakelin vasta löytyneen velipuolen äiti. Ellen osoittautuu ikävän tuntuiseksi ihmiseksi, hän on hieman etäinen ja jopa ylimielisen oloinen. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nykyajan lisäksi vuoteen 1975, jolloin Helsingissä oli suuri ETY-kokous. Kaarinan hyvä ystävä Sinikka työskenteli kokouksessa. Vapaa-aikaansa nuoret naiset viettivät toistensa ja koulutoverinsa Maunon seurassa. Tuonaikaiset tapahtumat kiehtovat Raakelia, joka löytää Kaarinan asunnosta vanhoja valokuvia. 

Nopeasti luettu hyvän mielen kirja, jossa ei kovin kummoisia tapahdu. Tai tapahtuu, mutta kirjan ohuuden takia tapahtumat vilahtelevat ohi. 

Chris Carter: Vaanija

Rikosetsivä Robert Hunterista kertovassa sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet osat Krusifiksitappaja ja Teloittaja. Hunterin työparina erikoismurharyhmässä, joka selvittää kaikkein kamalimpia ja raaimpia rikoksia, toimii Carlos Garcia.

Sarjan aiemmat osat ovat mielestäni vetäneet hyvin, mutta tällä kertaa ylenpalttinen amerikkalaisuus tympäisi. Luvut ovat edelleen lyhyitä, ja joka luvun lopussa on jokin koukku. Aivan turhaan, koska käännän sivua joka tapauksessa. Kirjan alussa tapahtuu ällöttävä veriteko, ja sen selvittelyssä tulee yhä kammottavampia ja inhottavampia yksityiskohtia esiin. Aloin jo odottaa, että kirja "pääsisi käyntiin" raakuuksien ihmettelyn ja siunailun sijaan. 

Tässä kirjassa korostetaan Robert Hunterin lapsinerotaustaa ja hänen erityisominaisuuksiaan liiankin kanssa. Tulee selväksi, että hän on erityislaatuinen tyyppi, joka juo mielellään single maltia. Sekin mainitaan erittäin monta kertaa. Muuten henkilöt ja heidän ajatuksensa jäävät hyvin ohkaisiksi, eikä heitä hetken päästä enää muista lainkaan. Kirjan alussa mainitaan ylikomisario Barbara Blake, jota sen jälkeen puhutellaan vain ylikomisario Blakeksi. Voin tunnustaa, että kirjan lopussa olin jo unohtanut hänen olevan nainen. 

Tuntuu siltä, että Carter-kiintiöni on nyt täynnä vähäksi aikaa. Pelkillä raakuuksilla ei pitkälle ratsasteta. Vaanijasta, kuten muistakin Carterin kirjoista, saa vaikutelman, että ne on toiveikkaasti rakennettu suoraan tv-sarjan käsikirjoituksiksi. Tähän viittaavat mm. lukujen lopuissa olevat koukut, jotka voivat sijoittua kätevästi mainoskatkojen kohdalle. 

Liane Moriarty: Kolme toivetta

Liane Moriarty on suosikkikirjailijoitani, kuten olen aiemminkin maininnut. Olen lukenut kaikki hänen kirjoittamansa kirjat, jotka on suomennettu. Lista on pitkä: Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet, Nainen joka unohti, Tavalliset pikku puutarhajuhlat, Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista, Sulje silmäsi ja laske kymmeneen, Viimeinen vuosipäivä ja Omena ei kauas putoa. 

Yllättäen lopputeksteistä ja etuliepeestä käykin ilmi, että Kolme toivetta on Moriartyn esikoiskirja vuodelta 2004. Ei sitä kyllä sellaiseksi hevin uskoisi. Juoneltaan kirja on yhtä monitasoinen kuin myöhemmätkin Moriartyt. 

Tapahtumat alkavat Gemman, Lynin ja Catin, jotka ovat kolmoset, syntymäpäiväillallisista ravintolassa. Tai oikeastaan tapahtumat eskaloituvat illallispöydän ääressä. Sen jälkeen käydään läpi koko kolmosten siihenastinen elämä, mikä ei olekaan ihan vähän, koska menossa on jo 34. syntymäpäivä. 

Pidin tästä kirjasta kovasti. Ylipäätään kaikki monikoista kertovat kirjat kiinnostavat, koska itselläni on kaksospojat. Kirjassa on hauska kohta, jossa kolmosten ollessa lapsia identtiset kaksossiskot Lyn ja Cat uskottelevat kolmannelle siskolleen Gemmalle, että tämä on adoptoitu. Ikimuistoinen on kesälomareissu, kun poikani olivat lapsia, ja yhtäkkiä toinen tokaisi takapenkillä veljelleen: -Onko sinulle kerrottu, että sinut on adoptoitu? Siitäpä riemu repesi. Tällainen taitaa olla tavallista monikkoläppää. 

Rebekka Härkönen: Prinsessamekko

Rebekka Härkönen on rikos- ja oikeustoimittaja, ja Prinsessamekko on hänen ensimmäinen fiktiivinen rikoskertomuksensa. Kirja on aivan yllättävän monikerroksinen ja kiemurajuoninen kirja esikoisdekkariksi. Jännitin lukiessani kovasti, pysyykö pakka kasassa loppuun saakka, ja kyllä se pysyi. 

Prinsessamekko kertoo Suuna Walta-nimisestä lööppilehden rikostoimittajasta, joka ei aina muista olevansa vain toimittaja, ei poliisi. Nimistöntutkijan sieluani nyppivät alkuun kirjan omituiset nimet. Suunan veli on nimeltään Unne, ja hänen miesystävänsä Rauli. Oikeasti, kaikki Raulit lienevät seitsemissäkymmenissä. Digi- ja väestötietoviraston mukaan Raulin kulta-aika on tosiaan ollut viime vuosituhannella. Suuna-nimisiä ei Suomessa ole vielä yhtään (siinäpä tärppi uniikkinimiä etsiville!), Unnea sen sijaan on annettu muutamia kertoja sekä miehille että naisille. Onneksi erikoiset nimivalinnat jäivät näihin. 

Suuna on erinomainen rikostoimittaja, joka ei pelkää ketään eikä mitään. Kirjan parasta antia on Suunan sanailu kollegoidensa ja tapaamiensa rikollisten kanssa. Muutenkin kirjan kieli on erittäin kuvailevaa, mutta silti maanläheistä. Esimerkkinä luvun 66 aloituskappale: 

Lumi ei näyttänyt tarttuvan tänä vuonna Helsinkiin. Kaupunki ammotti Suomenneidon helmoissa kuin auki rävähtänyt musta lasisilmä ja tuijotti yhä äreämpänä synkkenevää vuotta. 

Voiko sen paremmin sanoa? 

Juonenkäänteistä sen verran, että rinnan kulkevat metrossa tapahtuva arabitaustaisen tekemä attentaatti, jossa kuolee ihmisiä, nuorten ihmisten huumekuolemat, liivijengien touhut sekä lasten ja nuorten kokema seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta. Sen verran kiperiä ja monimutkaisia tapahtumaketjuja, että niiden koossa pitäminen on aikamoinen suoritus. Jään mielenkiinnolla odottamaan Suuna Walta -sarjan seuraavaa osaa. 

Annie Ernaux: Vuodet

Vuodet kertoo naisen elämästä Ranskassa toisen maailmansodan päättymisestä alkaen. Kirjan "me" on kaikki samanikäiset, samassa asemassa olevat ranskalaiset naiset. Olen lukenut samantapaisia suomalaisia kirjoja, ja ne ovat kiinnostavia, koska niihin voi samaistua tai niistä tunnistaa edellisen sukupolven elämän. Ranskalainen elämäntapa on vieras kulttuuri, ja kirjaa lukeekin ulkopuolisen silmin. 

Ihailen ihmisiä, jotka muistavat elämänsä viidenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat kuin eilisen päivän. Itselläni on muutama hajanainen muistikuva, jotka nekin perustuvat valokuviin ja muiden kertomaan. Kirjan kertojakin selaa valokuvia ja tarina etenee niiden avulla. Vaikka käyttäisin valokuvia apuna, saisi lapsuuteni tiivistettyä minuuttiin. Muistan selkeästi kuvan itsestäni ensimmäisenä koulupäivänä ensimmäisellä tai toisella luokalla. Lempivärini oli silloin(kin) keltainen: minulla oli keltaiset puukengät, keltainen olkalaukku ja keltaiset luisevien polvien yli kiskotut yhden koon polvisukat. Minulla on kamala, lyhyt tukka ja irvistän kuvassa tyhmän näköisesti auringon paistaessa silmiini. Mietin aina kuvan muistaessani, olenko tosiaan klonksutellut puukengillä koko koulumatkan. Yhtään en muista, mitä silloin olen ajatellut tai tuntenut. Ilmankos en olekaan Finlandia- tai Nobel-voittaja. 

Vuodet kertoo kirjoittajansa elämästä ja peilaa samalla yleistä yksityiseen.  Toisessa tilanteessa ympäröivän maailman tapahtumat koskettavat jokaista, toisessa oman elämän erityiset hetket jättävät muun maailman varjoonsa.

Tunnustan, etten lukenut tätä nobelistin kirjaa kuin puoleenväliin plus viimeiset sivut. Monet toistuvat asiat tuntuivat niin vierailta, ettei mielenkiinto pysynyt yllä. Tuotemerkit, laulut, sodat, pääministerit ja presidentit vilisevät sulassa sovussa, mutta ne eivät välttämättä herätä pohjoisessa lukijassa tunteita.

Kirja on parhaimmillaan, kun sen ottaa katsauksena toiseen aikaan ja kulttuuriin. 

Kauko Röyhkä & Anneli Aunola: Tappajatohtori

Konstaapeli Alisa Arosta kertova sarja on edennyt kolmanteen osaansa. Sarjan aiemmat osat ovat Liian lempeä mies ja Tanssipartneri. Tappajatohtorin alussa saatellaan lukija lempeästi mukaan aiempiin tapahtumiin. 

Henkilöiden nimien samankaltaisuus ja alkusointuisuus rasittaa muistia: Sakarias Selki, Sakari Sola, Saara Sammatti tai Harriet Helminen, hoitaja Helander, Heikki Hyttinen. Alisa Aron pojan nimi on Masi ja koiran nimi Sepe. Samantyylisiä nekin.

Kirjan kerrontatapa on jotenkin kummallinen. Eteenpäin kulkevan kertomuksen välissä on lukuja, joissa kerrotaan jonkun keskeisen henkilön koko elämäntarina siihen hetkeen saakka. Kiehtovaa, mutta irrallista, koska tietoja ei tavallaan "kerro" kukaan, vaan ne ovat kuin poliisiraportista. Toisaalta juoneen keskeisesti liittyvä Alisan elämässä tapahtuva käänne käsitellään niin ikään kertojan näkökulmasta, ei tilanteessa eläen. Monia juonen kannalta vähäpätöisempiä tapahtumia kuitenkin kerrotaan hetkessä mukana ollen. 

Kirjan päätyttyä mietin kyllä, että on vaikea sanoa, mikä oli keskeistä, mikä ei. Tappajatohtorin motiivi jäi hämärän peittoon ainakin minulle. Ihmisiä kuoli niin tieten kuin sattuman kautta. Tappajatohtori ei ole yhtä näppärä kokonaisuus kuin parivaljakon aiemmat kirjat. 

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Elizabeth Stroutin kirjat ovat niitä harvoja Keltaisen kirjaston kirjoja, joita luen. Nekin tuntuvat toisinaan liian korkeakirjallisilta minulle, mutta olen silti viehättynyt niistä.

Lucy meren rannalla on jatkoa kirjoille Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista ja Voi William!  Stroutilta on suomennettu myös Olive Kitteridgestä kertova sarja Olive Kitteridge ja Olive, taas. Jos en aivan väärin muista, aivan ensimmäiseksi suomennetussa Stroutin romaanissa Pikkukaupungin tyttö vilahtivat molemmat myöhempien kirjojen nimihenkilöt, Lucy Barton ja Olive Kitteridge. En sano päähenkilöt tai edes keskeiset henkilöt, koska Stroutin kirjoissa henkilöitä riittää, eikä aina kukaan nouse toisensa yläpuolelle. Myös Lucy meren rannalla -kirjassa mainitaan Olive Kitteridge.

Lucy meren rannalla sijoittuu korona-aikaan sen ollessa pahimmillaan heti viruksen leviämisen alkuvaiheissa. Ennen koronapandemiaa kirjat, joissa levisi tuntematon tappava virus, olivat jännittäviä. Nyt ne ovat arkisia ja vähän laimeitakin, kun tietää, että kaikkeen näköjään keksitään tarvittaessa nopeasti rokote. 

Lucyn entinen mies William houkuttelee Lucyn muuttamaan pois New Yorkista, kauas Maineen, koronan alta. Lucy ei oikein tunnu ymmärtävän, mitä on tapahtumassa, mutta seuraa silti kiltisti Williamia. Kirja sisältää pitkälti Lucyn pohdintaa menneestä elämästään, kuten aiemmatkin kirjat. Mietin tätä kirjaa lukiessani, että useamman kirjan myötä, joissa palataan aina samoihin asioihin, on Lucy tullut tutummaksi ja nyt ehkä kannattaisi lukea aiemmat kirjat uudelleen. Ensilukemalla ne vaikuttivat kovin sirpaleisilta, samoin Olive-sarja, ja tuntui, että henkilöihin on hyvin vaikea päästä sisään. 

Lucy tuntee olevansa onnellinen, ja silloin on kaikki hyvin.