Sofia Tawast & Riikka Leinonen: Suuri valhe vammaisuudesta

Eräänlainen tietokirja vammaisuudesta sisältää omakohtaisia kokemuksia vammaisuudesta sekä paljon informaatiota siitä, miten vamma on vain yksi ihmisen ominaisuus eikä määritä ihmistä sen enempää kuin hiusten pituus. Kirja oli alun perin tyttärelläni kirjastolainassa, mutta sain sen vilkaistavaksi. Luin sen lähes yhdellä istumalla. Myönnettäköön, että ihan kaikkea en lukenut sanasta sanaan. Kirja sisältää paljon ainakin minulle entuudestaan tuttua informaatiota. 

Sofia Tawastilla on kehitysvammainen tytär, jonka kautta hän on joutunut perehtymään vammaisuuteen ja siihen liittyviin käytännön asioihin, kuten Kelan tukien hakemiseen tai lapsen kaverisuhteiden vaalimiseen. Riikka Leinosella on cp-vamma, joka aiheuttaa omat arjen haasteensa. Molemmat naiset ovat omalla tavallaan yhteiskunnallisia vaikuttajia. Tawast on toimittaja, Leinonen perehtynyt yhteiskunnallisiin asioihin. 

Leinonen perehdyttää lukijan kirjassa esteettömyyteen ja etenkin siihen, miten paljon sillä saralla on vielä tehtävänä. Myös esteettömistä tilaisuuksista tiedottaminen on vielä lapsenkengissä. Tawast puolestaan myöntää eläneensä terveiden ihmisten kuplassa, ja esittelee salailematta omia ennakkoluulojaan, jotka kumoutuvat vähitellen. 

Kirja tarjoaa paljon lukuvinkkejä ja vinkkejä vammaisaktivistien sometileistä. Mielenkiintoisia ovat myös elävän elämän tapausesimerkit. Tietokirjaksi kirja on helposti lähestyttävä ja luettava. Jokaisen luvun lopussa on myös selkokielinen osio. Kirjan lopussa on laaja lähdeluettelo. 

Taina Niemi: Ämpärikesä

Ämpärikesä kertoo muutaman nuoren eli Artun, Saanan, Samun, Jeren ja Matildan näkökulmista yhdeksännen luokan päättäjäispäivästä ja sen jälkeisistä päivistä. Näihin muutamaan päivään sisältyy paljon tunteita ja roolit järkkyvät heti koulun ovien sulkeuduttua. 

Jokaisella nuorella on omat haasteensa, vaikka muille vedetäänkin roolia ja peitellään ikäviä juttuja tai salaisuuksia. Ohueen kirjaan on saatu mahtumaan paljon tarinoita. Näiden nuorten elämää olisi mielellään seurannut pidempäänkin. Niemen kerronta on raikasta ja nuorekasta, mutta siinä ei ole liikaa yritystä asettua nuorten tasolle. 

Kirjan tärkeä sanoma on, että jokainen tarvitsee jonkun, joka kuuntelee ja ymmärtää. Tai edes kuuntelee. Pidin tästä kirjasta ja olisin toivonut sen olevan pidempi. Toki nuortenkirjaksi se on optimaalisen mittainen, ehkä joku nuori jopa jaksaa lukea sen. Kirja sopisi myös hyvin luettavaksi nuorten kanssa työskenteleville muistuttamaan siitä, että kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää. 

Jaana Lehtiö: Ken vierellä kulkee

Porvoolaisen rikoskomisario Juha Muhosen tutkimukset jatkuvat. Olen pitkin yhteistä matkaamme kritisoinut kirjoja asioiden yli hyppimisestä. Taas huomasin ärsyyntyväni siitä, mutta päätin ymmärtää, että se nyt vain on kirjailijan tyyli kirjoittaa, ja pääsin yli siitä. Tuleehan siitä jo tuttuuden tunnetta.

Muhosella on kovat ajat, kun koulukuraattorivaimo Ellen saa tarpeekseen hänen kovakorvaisuudestaan ja katoaa. Vai liittyykö se sittenkin murhatutkimukseen? Useampaan kuolemaan tuntuu liittyvän Ellenin työkoulu, pihlajat ja iänikuinen eläkeläinen Hilkka Alitupa. Muhosen tiimi saa hieroa älynystyröitään urakalla, ennen kuin kuolemat on selvitetty. Yleensä Muhonen on tyytyväinen, kunhan pullaa riittää. Tällä kertaa tulee taivaalle niin mustia pilviä, ettei meinaa pullakaan maistua.

Taide on taas kovasti kuvioissa. Kertonee kirjailijan kiinnostuksesta taiteeseen. Turistiystävällinenkin kirja on Porvoon kävijöille: kukapa ei tietäisi, missä liikutaan, kun pyöritään Runebergin kodin nurkilla. 

Anna-Leena Härkönen: Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia

Olisiko jo aika lukea tämäkin pois pölyyntymästä. Pieni laiha kirjanen on odottanut lainapinossa, kunnes sitä ei saa enää uusittua. En ymmärrä, miksi en ole aiemmin saanut tartuttua siihen, kun kuitenkin olen sen lainannut. 

Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia on yhdeksäs Härkösen kirja, jonka olen lukenut. Kirjan takaliepeestä selviää, että se on kahdeskymmeneskuudes Härköseltä julkaistu kirja. Kaikki ovat Otavan kustantamia, mikä lienee eräänlainen meriitti sekin. 

Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia sisältää 25 Apu-lehdessä julkaistua kolumnia viime vuosilta. En lue Apu-lehteä, joten kolumnit olivat minulle uusia. Härkösen aiempi kirja Ihana nähä! ja muita kirjoituksia sisältää Anna-lehdessä julkaistuja kolumneja, joista en pitänyt lainkaan. Sen sijaan Kissapsykoosin kolumnit ovat mielestäni hauskoja ja hihittelin itsekseni niitä lukiessani. Hassua, sillä en miellä Apu-lehteä mielenkiintoiseksi. 

Erityisesti pidin kolumnista Virkistyspäivä, koska olen niiiin samaa mieltä Härkösen kanssa kaiken maailman tyhy-päivistä. 

Jotkut tosin pitävät näistä päivistä ja kokevat niitten parantavan yhteisöllisyyttä. Loput haluavat hirttäytyä. 

Lienee vaikea arvata, kumpaan ryhmään minä kuulun.  Myös kateudesta kertova Mulle kans! herätti minussa tuntemuksia. Kadehdin esim. Härkösen tarkkaa kynää, joka karsii turhat sanat pois. 

Pidin tästä kirjasta kovasti. Onneksi en lukenut sitä aiemmin. Se sopi tähän iltaan täydellisesti. 

Cilla & Rolf Börjlind: Yön silmä

Yön silmä on Tom Stilton -sarjan kahdeksas osa. Börjlindin pariskunta on työskennellyt yhdessä jo 30 vuotta, ja sarjan edellistä osaa lukiessani epäilin, että iän myötä tullut väsymys alkaa näkyä. Rolf Börjlind on jo seitsenkymppinen, vaimonsa kymmenen vuotta nuorempi. 

Vaan kuinka ollakaan, Yön silmä kulkee taas kuin juna. Keskeisissä rooleissa olevien poliisien elämä on tasaantunut, ja jokaisella on tasapainoinen ihmissuhde. Niinpä ihmissuhdeasioihin ei tarvitse haaskata liikaa paukkuja, vaan voidaan keskittyä poliisityöhön. 

Mette ja Mårten Olesäter kulkevat yhä mukana eläköitymisistään huolimatta, ja tuovat mukavan leppoisaa tunnelmaa, kuten aina. Mette, entinen syyttäjä muistaakseni, on mukana Hopeasusissa, eli eläköityneiden poliisien toimintaryhmässä, joka auttaa poliisia rikosten ratkomisessa. Tiimiin kutsutaan mukaan myös sairaslomalta palaileva Tom Stilton, ja tapahtumat lähtevät etenemään vilkkaasti. 

Kirjassa ollaan niin Ukrainan ja Puolan rajametsiköissä, Tukholmassa kuin Ranskan rannikollakin. Aiheena on ihmiskauppa ja siihen liittyvä muu rikollinen toiminta. Tutuksi käyneet keskeiset henkilöt tuovat tapahtumien selvittämiseen syvyyttä. 

Kääntäjällä oli pari kummaa käännöskukkasta, kuten täpöten täysi. Eiköhän se ole täpötäysi tai tupaten täysi. Muitakin kummallisuuksia oli, mutta ei niistä sen enempää. Lopputeksteissä kirjailija kiittelee kansikuvan suunnittelijaa. Itse pidän kansikuvaa luotaantyöntävänä. 

Suomentanut Ulla Lempinen

Maria Adolfsson: Välttämätön paha

Doggerland-sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Harha-askel, Myrskyvaroitus, Meren ja pirun välissä, Juokse tai kuole ja Syöksyvirtaus.

Enää ei ärsytä keksitty paikka ja kieli, vaan nautin täysillä tapahtumien kulusta. Rikoskomisario Karen Eiken Friisin elämä entisen asunnottoman, nykyisen puolisonsa Leon ja heidän yhteisen lapsensa Selman kanssa ei ole tylsää. Puhumattakaan Karenin työstä Doggerlandin poliisilaitoksella. 

Välttämätön paha on kerrassaan riemukasta luettavaa. Karen joutuu työskentelemään pahasuisen naislauman kanssa, eikä itse jää ajatuksissaan toiseksi. Pidin tästä kirjasta kovasti. 

Suomentanut Terhi Vartia, mutta ei doggerin kielestä.

Tuija Lehtinen: Tyttökullat ja kolme vainajaa

Erja Revon tutkimuksia -sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Aiemmat osat ovat Väärä vainaja, Viesti menneisyydestä, Kuollut jättää jäljen, Tornin naakat ja Klovnin kahdet kasvot. Sarjan edellinen osa ei ollut kovin vahva, vaan pieni pettymys.

Niinpä onkin ilo kertoa, että Tyttökullat ja kolme vainajaa on ihan ässä! Henkilöissä on luonnetta ja syvyyttä, ja keskeisimmät naispääosanesittäjät ovat ihanan töykeitä eivätkä kumartele ketään. Tapahtumapaikkana on pieni Ruoveden kunta jossain kaukana, Tampereen ja Jyväskylän puolivälin tienoilla. Espoossa ostoskeskus Sellon vieressä tornitalossa asustava entinen poliisi Erja Repo joutuu  yllättäen matkustamaan Ruovedelle sukuloimaan. Retki ei häntä ilahduta. 

Ruovedellä asustaa Erjan sukulainen Senja, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu. Paikalliset naisihmiset ovat myös herkullisia persoonia, oikein tyypillisiä lajinsa edustajia, joita sekä Erja että Senja inhoavat.

Kirja on kovin lyhyt ja loppuu aivan kesken. Olisin viihtynyt naisten seurassa pitempäänkin. 

Pieni virhe kirjassa on: Tatu Kesti muuttuu välillä Kokoksi ja on vuoroin kumpaakin samalla sivulla.

Stefan Ahnhem: Vaihto

Vaihto on Ahnhemin ensimmäinen psykologinen trilleri. Aiemminhan hän on kirjoittanut mm. Fabian Risk -sarjaa, josta olen pitänyt. 

Vaihdossa kaksi pariskuntaa, joista toinen asuu Ruotsissa, toinen Kaliforniassa, vaihtavat talojaan kuukaudeksi. Pariskunnat ja talot ovat kovin samantapaisia, ja onkin vaikea muistaa, kuka asuu missäkin. Molemmissa taloissa myös tapahtuu kummia asioita. Molempien pariskuntien avioelämäkin on aika omalaatuista, joten on helppo arvata, ettei vaihto mene nappiin. 

Kirja pitää hyvin imussaan, koska kaikkea outoa tapahtuu koko ajan kummankin pariskunnan elämässä. Sitä on suorastaan pakko lukea eteenpäin. Juoni ei ole kovin kummoinen, mutta kerronta on kiinnostavaa. Kirja on myös hyvin sujuvasti kirjoitettu eli kiitos siitä kuuluu varmasti myös kääntäjälle. Hyväkin kirja on helppo pilata huonolla tai kömpelöllä käännöksellä.

Jotkut asiat kirjassa on esitetty kovin epäselvästi ja sekavasti. Esimerkiksi kuollut veli, mutta kumman, miehen vai vaimon. Kuollut veli taitaa olla vaimon, mutta kuitenkin kaikilla kolmella on sama sukunimi. Mies lienee ottanut vaimonsa sukunimen, mutta sitä ei mainita. Sekin ihmetyttää, kun pariskunnat muuttavat uusiin taloihin asumaan, etteivät he kertaakaan ihmettele, missä jokin tavara on. Vaikka pareille tulee päivällisvieraita, kaikki tarvittava tuntuu löytyvän talosta. Myös kaikkia keittiölaitteita osataan käyttää empimättä. Vaikuttaa epäuskottavalta. Jotkut juonenkäänteet jäävät myös irrallisiksi, eikä niitä avata sen enempää tai niihin palata. 

Kirjan loppu on heiveröinen. Kirja vaan etenee tapahtumien päätepisteeseen ja se on siinä. 

Suomentanut Outi Menna

Christian Rönnbacka: Henna Björk - Koodi

Henna Björk -sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Isku ja Jahti. Olen aiemmin kuvannut kirjoja mm. epäuskottaviksi ja vauhdikkaiksi, ja sama pätee edelleen. Kirjan takakannessa juoni kerrotaan varsin tarkasti, eikä siihen jää lisättävää.

Koodi on tyypillinen lajinsa edustaja eli jännityskirja, jossa seikkaillaan ympäri Eurooppaa rikollisten perässä. Supon käytössä olevat rahavarat vaikuttavat rajattomilta, samoin yksittäisen poliisin sananvalta tekemistensä suhteen. Rönnbacka hakenee jalansijaa alan markkinoilta naispäähenkilöllään. 

Mitä kirjassa tapahtuukin, se tapahtuu vauhdilla ja tilanteet muuttuvat koko ajan. Ruumisvana vain jää suomalaispoliisien perään. Vauhdilla tavoiteltaneen sitä, ettei lukija ehdi jäädä miettimään, miten realistisia tapahtumat ovat. Väärin. 

Lopun kuningashöpinä erottuu kuin mustikka hernekeitosta. Ruotsin kuningas ei myöskään ole kovin hohdokas yllätys. Luulenpa, että olen nyt tutustunut riittävästi Henna Björk -sarjaan voidakseni sanoa, että sarjan seuraaminen omalta osaltani päättyy tähän. Rönnbacka kirjoittaa sujuvasti, mutta se ei riitä koukuttamaan. 

Lisa Jewell: Haudatut muistot

Olen lukenut Jewellilta aiemmin kirjat  Sitten hän oli poissa, Löysin sinut, Joka askel jonka otat, Kaikista synkimmät salaisuudet, Näkymätön tyttö ja Yöhön kadonnut. Kuten olen aiemminkin todennut, Jewellin kirjat eivät ole jatkuvajuonisia, vaan joka kirjassa on aina uudet henkilöt. Haudatut muistot on kuitenkin jatkoa kirjalle Kaikista synkimmät salaisuudet.

En tietenkään muista aiemmasta kirjasta (Kaikista synkimmät salaisuudet) mitään. Kirjan jos toisenkin -nimisessä blogissa kerrotaan varsin kattavasti ko. kirjan juoni. Niin kattavasti, että ärsyyntyisin, jos en olisi jo kirjaa lukenut. Nyt siitä oli kuitenkin hyötyä. Pystyin palauttamaan mieleeni ainakin osan aiemman kirjan sekavasta juonesta. 

Kirjan alussa ei lukijaa juurikaan briiffailla aiempiin tapahtumiin. Henkilöitä on paljon ja liikutaan kahdessa aikakerroksessa, joiden välillä on vain muutama vuosi. Yhtä sekava meno kuin aiemmassa kirjassa, siis. Kirjan alussa on pieni henkilöluettelo muistin virkistykseksi. 

Alun epätoivo haihtui nopeasti, sillä Jewell kirjoittaa hyvin ja tapahtumat etenevät jouhevasti. Pienten vihjeiden avulla aiemmat tapahtumatkin alkavat pikkuhiljaa palata mieleen, eikä enää oikeastaan haittaakaan, ettei aiemmasta kirjasta muista mitään. 

Kirja käy suorastaan kiinnostavaksi ja luin sen loppuun ahmien. Jotkut menneisyyden asiat selviävät, jotkut eivät. Sellaista se on. 

Suomentanut Karoliina Timonen

Tuire Malmstedt: Luusaari

Metso ja Vauramo -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Lasitarha, Lumihauta ja Lyijysydän. 

Tällä kertaa nuoria katoilee, ja vähitellen poliisikin kiinnostuu aiheesta. Ensin nuoria katoilee noin kerran kuussa, lopussa tiuhempaan. Nuorten sieppaaja lähestyy poliisia kirjeposteilla, joiden tuojaa poliisi ei tunnu saavan selville. Tai ehkä ne tulevat postissa, mahdettiinko sitä mainita. Postien järjestys ei mielestäni ollut sama kuin nuorten sieppaamisjärjestys, mitä ihmettelin. Voi olla, että olen väärässä. En jaksanut selailla tarkistaakseni. Sitäkin mietin, että jos ensimmäinen nuori siepattiin jo maaliskuussa, miten hän selvisi niissä oloissa kesään saakka hengissä. 

Malmstedtilla olisi rahkeita paksumpiinkin kirjoihin, joissa joitain asioita ei tarvitsisi jättää kertomatta tai harppoa kohti seuraavaa tapahtumaa. Poliisin toimet jäävät taas hajanaisiksi, enemmän paneudutaan Metson ja Vauramon yksityiselämiin. Toki nekin ovat kiinnostavia. Koiralla on mielestäni liian suuri rooli näin ohuessa kirjassa, jossa ihmishenkilöitäkin riittää. Poliisien henkilökemiakin olisi kaivannut tarkempaa selitystä. Nyt ynseä käytös uutta paria kohtaan jäi mietityttämään. Numeroiden merkitystäkin mietin ja ihmettelin, miksei poliisi hoksannut kokeilla sitä vaihtoehtoa, joka lopulta oli oikea. Odotin pitkään, koska tajuavat kokeilla sitäkin. 

Joka tapauksessa kirja on hyvä ja juonen alkulähde omaperäinen. Utoyan tapahtumia ei taida olla kovin monessa kirjassa vielä sivuttu, tapaus on niin tuore. Kymmenen vuotta on lyhyt aika haavojen arpeutumiseen. Jännitystä riittää viimeisille sivuille asti. 

Jørn Lier Horst & Thomas Enger: Lähtölaskenta

Lähtölaskenta aloittaa uuden Blix & Ramm -sarjan. Lukeminen alkoi pykiä heti, kun tajusin, että Alex Blix on poliisi ja Emma Ramm toimittaja. Horstin William Wisting -sarjassahan rikoskomisario Wistingin tytär on toimittaja, ja kirjat seuraavat aina samaa kaavaa: toimittaja kiinnostuu rikoksesta, jota poliisi selvittää, alkaa itsekin etsiä tietoa ja saa selville enemmän kuin poliisi, jonka jälkeen toimittaja kaapataan/kidnapataan/pahoinpidellään tms. ja poliisi pelastaa. Olen lopen kyllästynyt tähän kaavaan. 

Luin kuitenkin sisukkaasti eteenpäin ja yllätyin positiivisesti. Ramm on oma persoonansa, jolla on omat salaisuutensa, ja hän antaa kirjaan muutakin kuin ärsyttävän toimittajan. Toki klassinen kaavakin nähdään (pahoittelen juonipaljastusta). Se on sinänsä sangen laimea esitys, koska jos uuden sarjan nimi on Blix & Ramm, Ramm tuskin kuolee ensimmäisessä osassa. 

Kun tapahtumat alkuesittelyjen jälkeen lopulta lähtevät käyntiin, ne etenevät vauhdikkaasti, eikä hiljaista hetkeä tule. Niinpä kirjan lukeminenkin sujuu nopeasti. Kirja voisi aivan hyvin olla pelkästään Horstin kirjoittama. Engerin panosta on vaikea havaita. Ihme kyllä kirjan kansiliepeissä ei esitellä kirjailijoita, joten sitä kauttakaan ei voi päätellä, mikä olisi Engerin vahvuusaluetta.

Suomentanut Outi Menna

Carin Hjulström: Pikku murha vain

Pikku murha vain jäi minulta kesken. Henkilöt eivät herättäneet kiinnostusta, ja toinen päähenkilö Siri, entinen näyttelijä, ei saa kiinnostusta heräämään. Hän jauhaa samoja asioita mielessään uudelleen ja uudelleen. Sirin 25-vuotias veljenpoika Anton, jonka luo Siri jostain syystä muuttaa asumaan, on vielä värittömämpi. Vuorosanat ovat lyhyitä ja töksähteleviä. Dialogikaan ei ole mukaansatempaavaa, vaan tylsää. 

Siri ja Anton aikovat perustaa taimitarhan vanhaan rikkinäiseen kasvihuoneeseen ilman minkäänlaista osaamista. Parivaljakko on muutenkin niin onnettoman oloinen, etten halua jäädä katsomaan tätä yritelmää. Harmi, koska kuvittelin kirjan olevan kiinnostava. 

Suomentanut Nina Mäki-Kihniä

Beth Cowan-Erskine: Sekasortoa Loch Down Abbeyssa

Pidin kovasti Beth Cowan-Erskinen edellisestä kirjasta Loch Down Abbey, joka kertoo suuressa, skotlantilaisessa kartanossa asuvasta aatelissuvusta. Edellisen kirjan lopussa suku joutui köyhdyttyään myymään kartanonsa palvelusväelleen, joka laitettuaan roposensa yhteen osoittautui yllättävän vauraaksi. 

Palvelusväki on perustanut kartanoon hotellin ja hoitelee sitä menestyksekkäästi entisen taloudenhoitajan, rouva MacBainin johdolla. Näin palvelusväestä onkin tullut henkilökuntaa. Aatelissuvun vesa Fergus toimii hotellin johtajana. Myös leskikreivitär asustelee maisemissa Ruusumökissä hotellin tiluksilla. 

Kuinka ollakaan, toisen maailmansodan kynnyksellä leimahtelee ympäri maailman ja aatelissuvun jälkeläiset palaavat yksi toisensa jälkeen kotikonnuilleen. Hauskuutta riittää, kun herrasväki ei meinaa muistaa olevansa maksavia asiakkaita. Yksi ruumiskin ilmaantuu tanssiaisten jälkeen paikalle. Paikallinen poliisi osoittautuu onnettomaksi tunariksi, ja rouva MacBain yllättää nokkeluudellaan rikoksen selvittelyssä. 

Sekasortoa Loch Down Abbeyssa on yhtä viihdyttävä ja sujuvasti etenevä kuin edeltäjänsä. Nyt muistin henkilötkin jo paremmin, eikä heitä tarvinnut luntata alkulehdiltä tuon tuosta. Toivottavasti jatkoa seuraa pian, en malttaisi odottaa. 

Suomentanut Pirjo Lintuniemi

Ninni Schulman: Viimeiset leikit

Viimeiset leikit aloittaa uuden Ingrid Wolt -sarjan. Vasta vankilasta vapautunut entinen poliisi Ingrid muuttaa Taalainmaalle pakoon ex-miestään. Ingrid yrittää koota elämänsä palasia uudelleen kokoon, tärkeimpänä tyttären takaisin saaminen. Vähitellen lukijallekin selviää, miksi Ingrid oli joutunut vankilaan. 

Ingrid avaa etsivätoimiston, kun ei muutakaan työtä löydä. Hän saa heti tehtävänannoksi etsiä vuotta aikaisemmin kadonneen pikkupojan. Pikkukylässä ei pidetä siitä, että Ingrid möyhii kaikkien salaisuuksia, sillä niitä riittää yhdellä jos toisella. 

Kirja etenee hyvin ja tarina pysyy kasassa. Hämmästyin, kun huomasin kirjan olevan melkein lopussa, ja silti tapahtumat olivat yhä hyvin sakeita ja kaikki auki. Tunnelma säilyy siis tiiviinä loppuun saakka. Jotain jäi myös leijumaan seuraavaan kirjaan. 

Kirjan tapahtuma-aika on 1980-luvun alkupuolella. Kirjailija on huolella perehtynyt ajankuvaan, joten kirja on myös mielenkiintoinen aikamatka lähimenneisyyteen. 

Suomentanut Sirpa Hietanen

Liina Putkonen: Varastettujen hetkien puutarha

Varastettujen hetkien puutarhassa jatkuu Aina Varjorannan tarina, joka alkoi Unohdettujen unelmien kirjastossa.

Siis mitä kaikkea ihanaa Ainalla onkaan ympärillään: ruukki ja kartanon vanha puutarha, hylätty talvipuutarha sitruunapuineen, ruusutarha... aistin suurta kateutta täällä päässä. Aina pääsee matkustamaan myös Pohjois-Italian huikeisiin maisemiin. Kirja on täynnä ihastuttavaa kauniiden maisemien kuvailua, mikä nosti kirjan kiinnostavuutta monta pykälää.

Aina saa edelleen viestejä vuosi taikka kaksi sitten kuolleelta äidiltään. Ei telepaattisesti, vaan edesmenneen äidin juristiystävän kautta. Äidillä on ollut paljon salaisuuksia, joita hän vähitellen raottaa kuolemansa jälkeen. Ainalla on nyt uusi elämä Kielokoskella, jossa hänellä on paljon ystäviä ja työ kirjastonhoitajana. Yksi äidin salaisuuksista johdatti Ainan Kielokoskelle. 

Kirjassa viehättää maisemien lisäksi se, miten kirjaston kautta saadaan ihmiset kiinnostumaan lukemisesta, runoista ja kirjoittamisesta. Kirja tarjoaa lukuisia ideoita, joita toivoisi todellisten, oikean elämän kirjastojen hyödyntävän. Ehkä ne jossain ovatkin olemassa ja sitä kautta päätyneet kirjaan, ken tietää.  

Kielokoskella on parisuhdeongelmia vähän yhdellä jos toisellakin. Ainan edellisessä kirjassa alkanut romanssi Maunon kanssa rakoilee pahasti. Ainan roikkuminen Maunossa on niin ärsyttävää. Jos mies käyttäytyy perheasioissa Maunon tavoin, se on kiitos ja näkemiin. Kyllä ne silmät joskus aukeaa ja jos ei aukea, niin oma on häpeänsä. 

Kirjan loppua kohti päästessäni silmäilin huolestuneena jäljellä olevia sivuja. Millään kaikki käänteet eivät ehdi selvitä ennen kirjan loppumista. Eivätkä ehtineet. Odotan hartaasti seuraavaa kirjaa.

Sofie Sarenbrant: Parasiitti

Emma Sköld -sarjan tähänastiset kirjat ovat oikeassa ilmestymisjärjestyksessä: Lepää rauhassa, Kuoleman kintereillä, Avoimet ovet, Osasto 73, Kerjäläinen, Syntipukki, Häpeänurkka, Valheenpunoja, Suojelusenkeli ja Sielunkumppani. Arvostaisin kovasti sitä, että minkä tahansa sarjan kirjat suomennettaisiin ilmestymisjärjestyksessä. 

Parasiitti on paras ilmestyneistä Emma Sköld -sarjan kirjoista. Emman ja hänen siskonsa välinen kateus ei saa liikaa palstatilaa, ja lapsiinsakin Emma suhtautuu kaipaavasti, toisin kuin monesti aiemmin. Emman parisuhde häntä nuoremman Krillen kanssa kukoistaa, ja pariskunta lomailee saaristossa, kun Emma yllättäen saa soiton töistä ja palaa tietysti viivana töihin.

Kirjassa on erittäin hyvin kudottu juoni ja paljon mielenkiintoisia henkilöitä. Sarenbrantin sujuva kirjoitustapa tekee lukemisen hyvin intensiiviseksi, ja kirja eteneekin nopeasti. Oikeastaan kirjassa ei tällä kertaa ärsyttänyt mikään. Ja taas jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa. 

Suomentanut Helene Bützow

Tuula Ranta: Isät eivät kuole - rikosromaani

Aira Karhu on eläkkeellä oleva kriminaalipsykologi, josta on aiemmin kerrottu kirjoissa Totuus on vaihtuva maisema, Jotka varjoissa kulkevat ja Helle hautoo Kalmansaarta.

Olen aiemminkin sadatellut sitä, että kirjan tapahtumapaikka on jossain Keski-Pohjanmaalla, mutta kadunnimet suoraan Helsingistä. Tällä kertaa olin aivan vakuuttunut siitä, että ollaan itäisessä Suomessa, koska yhdistin mielessäni Kallan Kallaveteen ja Kuopioon (plus takaliepeen maininta itäsuomalaisesta kirjailijasta). Lopulta sain aivoni taipumaan rannikkoseudun suomenruotsalaiseen kaupunkiin. Hyvä kirja vesittyy sillä, että joudun pähkäilemään, missähän hitossa sitä ollaan. Etsin mielelläni kirjojen tapahtumapaikkoja kartalta, mutta tämän sarjan kanssa se ei onnistu, koska kaikki keeskeiset paikat ovat keksittyjä. Kirjassa vilahtelee myös paikannimiä tyyliin Varisluoto, Pihlajakari ja Koivukari, ja lukijan pitäisi muistaa, mikä on kaupunkiasunto, mikä kesämökki. Miten, kun nimet ovat täysin samanarvoisia? Tämä on iso miinus.

Myös kirjan aikajana aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Ensimmäisessä luvussa ollaan nykyajassa, seuraavan luvun alussa on vuosiluku, ja se onkin sitten voimassa puoli kirjaa, mitä en lainkaan tajunnut. Luulin, että sen luvun jälkeen palailtiin taas nykyaikaan. Vika on varmaan ihan lukijassa tässä kohtaa. En myöskään muista aiemman kirjan tapahtumia, ja saan arvailla, pitäisikö jokin käänne tietää, vai kerrotaanko siitä ensimmäistä kertaa. Valitettavasti kerronta on paikoin epäselvää tältä osin. 

Tämän avautumiseni jälkeen voin kertoa, että kirjan juoni ja tapahtumat ovat erittäin kiinnostavia, samoin Aira Karhun ja rikoskomisario Tapani Mikkosen välillä leijuva jännite. Pidän urputuksestani huolimatta tästä sarjasta erittäin paljon. Henkilöiden sanailussa on sopivasti tilannehuumoria. Aira Karhun ja Tapani Mikkosen suhde tai sen poikanen etenee samanlaisella tempolla kuin Elly Griffithsin  arkeologi Ruth Gallowayn ja komisario Nelsonin suhde. Eli lukijan kannalta piinallisen hitaasti. 

Emma Hamberg: Au revoir ja näkemiin, Agneta

Au revoir ja näkemiin, Agneta on jatkoa kirjalle Je m'appelle Agneta. Toisessa osassa Agneta asustelee tyytyväisenä ranskalaisessa pikkukylässä, johon hän ensimmäisessä osassa päätyi. 

Edelleen vaiheessa ovat niin Agnetan avioero ruotsalaiseen mieheensä kuin ranskankielentaito. Agnetahan asustelee muistisairaan vanhuksen kanssa, joka puhuu enimmäkseen ruotsia. Keskustelu muiden kyläläisten kanssa käy kätevästi Google kääntäjän avulla. Väliin huutelevat lehmät möötä. 

En päässyt nyt yhtään Agnetan uuden elämän imuun, vaikka kuinka yritin. Selasin kirjan loppuun saakka huomatakseni, että se jatkuu yhtä sekavana loppuun saakka. Vähän harmittikin, ettei kirja tehnyt minuun suurempaa vaikutusta. 

Suomentanut Saara Kurkela

Eli Åhman Owetz: Parempi ihminen

Olen lukenut Åhman Owetzilta aiemmin kirjat Remonttikohde ja Kirjeystäviä. Molemmat olivat kiinnostavia. Åhman Owetzin kirjat ovat omalla tavallaan hyvänmielenkirjoja, vaikkei niitä hömppänä mainostetakaan. Ylipäätään olen nähnyt varsin vähän hänen kirjojaan somessa esillä. 

Mietin koko kirjan lukemisen ajan, mitä ajattelen päähenkilöstä. Kristina eli Kicki on viisikymppinen kampaaja, jolla on blondattu tukka ja avonainen kaula-aukko. Hänen ystävättärensä Meg ja Mia eivät jää yhtään kakkosiksi hutsahtavassa tyylissä. Kolmikko kiertää tansseja ja huvituksia miehiä iskien. Vaikka Kicki on kampaaja ja ottaa asiakkaita vastaan, kampaajan työtä ei kuvailla juuri lainkaan. Kicki on erityisen ihastunut neon-valomainoksiin, joihin hän on aivan lääpällään. 

Kirjan teema on paremmaksi ihmiseksi muuttuminen. Kicki laiminlyö vanhan äitinsä tapaamista, koska illanvietot tyttökavereiden kanssa ovat tietenkin paljon hauskempia. Kuinka ollakaan, Kicki joutuu painimaan syyllisyydentunteiden kanssa, ja miettii, miten voisi muuttua paremmaksi ihmiseksi. Hän kokeilee niin Punaisen Ristin toimintaa kuin politiikkaakin. Kokeilut jäävät hyvin pinnallisiksi. 

Kickin elämään ilmaantuu myös ylettömän komea mies, Nicke, jonka kanssa Kicki on vain hyvä ystävä. Tietenkin. Kicki on nimittäin päättänyt laittaa miesten kanssa flirttailun jäihin, kunnes on onnistunut tekemään elämässään hyviä asioita. 

Söderbergan pikkukylä, jossa Kicki asuu, kuulostaa sangen viehättävältä. Sama porukka kokoontuu iltapäiväkahveille, joita kutsutaan kolmenkahveiksi, päivittäin Anna-Lisan antiikkimyymälään. Kahveilla syödään herkullisia leivonnaisia ja ruoditaan ajankohtaisia, yleensä kyläläisiä koskevia, asioita.

Puolihuolimattomasti aloin tutkiskella, mitä Åhman Owetzin kirjoja minulla on vielä lukematta. Ja mikä järkytys: Anna-Lisan valinta, Kauppapuodin tytöt, Anna-Lisan antiikki ja Kesä kulkurina ovat ainakin kaikki samaa Söderberga-sarjaa ja oletettavasti ilmestyneet ennen Parempaa ihmistä. Ja vielä olisi hyvästit Söderbergalle, Farväl Söderberga. No, niin mukavaa kuin Söderbergassa olikin, en ehkä jaksaisi useampaa yhtä ponnetonta kirjaa. Etenkin, kun tässä kirjassa pääsi kyllä tutustumaan kaikkien aiempien kirjojen aihepiireihin ainakin niiden nimistä päätellen. Ja vielä lisäjärkytykseksi tajusin, että aiemmin lukemani Remonttikohdekin kertoo samoista henkilöistä. Suurinta osaa Söderberga-sarjasta ei ole saatavilla omassa kirjastossani, joten ne jäävät nyt lukematta. Missään suomennetussa Åhman Owetzin kirjassa ei mainita mitään sarjaan kuulumisesta, mistä iso miinus. 

Kirjan loppuratkaisu sentään yllättää. 

Suomentanut Hanna Arvonen