Christian Rönnbacka: Rafael

Rafael on Hautalehto-sarjan kahdestoista osa. Aiemmat osat ovat Operaatio Troijalainen, Julma, Rakennus 31, Kylmä syli, Kaikki mikä kiiltää, Tuonen korppi, Majakka, Ruska, Tulen aika, Kostajan merkki ja Mennyt mies. 

Hautalehto-sarjassa on jotakin, mikä vetää. Porvoolaisen komisario Antti Hautalehdon tiimi on pieni ja tiivis, ja tiimiläisten yhteistyö on saumatonta. Tiimin sanailu on oivaltavaa ja naurattaa lukijaa. 

Itähelsinkiläinen nuorisoporukka häiriköi ja harrastaa ilkivaltaa kuin myös käy heikompiensa kimppuun. Suomalainen ammattisotilas Rafael puuttuu todistamaansa kiusaamiseen ja käynnistää koston kierteen, jossa ruumiita tulee odottamattoman paljon. Hautalehto tiimeineen saa ajaa toisenkin kilometrin yrittäessään selvittää, kuka teki mitäkin. 

Tällä kertaa tapahtumien kulku on niin monisyistä, että tiimiläisten yksityiselämän kiemuroille ei jää kovin paljon tilaa. Hyvä vaan, että saavat viettää tasaisen tyytyväistä elämää. 

Uusin Hautalehto on aina yksi eniten odottamistani julkaisuista. 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys

Aurajoki-sarjassa on aiemmin ilmestynyt kirjat Veden varaan ja Pimeä kuilu. Innokkaasti tartuin sarjan uusimpaan osaan, mutta kun lähtökohtana on työhönsä kyllästynyt yksityisetsivä, joka ei sitä peittele, on lukijankin vaikea päästä tunnelmaan. 

Kuten aiempia sarjan kirjoja, tätäkin kirjaa vaivaa sivistyssanatauti. Yksityisetsivä Janatuinen rikkoo rajoja ja lakia surutta tilanteen niin vaatiessa, ja nyrkkikin heilahtaa tarvittaessa. Tällainen kirja uppoaisi keski-ikäiseen mieslukijaan kuin veitsi voihin, mutta turha lainasanoilla keikarointi karsii takuulla kiinnostuneita. Kaikille Marttilan käyttämille inkoherenteille ja tangentiaalisille lainasanoille kun löytyisi suomenkielinen vastinekin. 

Janatuisen työinto kasvaa huomattavasti, kun ylikomisario Kirstinen palkkaa hänet etsimään kadonnutta heilaansa, ja Janatuinen huomaa pääsevänsä samalla pahansisuisen Kirstisen kimppuun. Flegmaattisuudestaan huolimatta Janatuinen on kovin pontevasti hääräämässä siellä sun täällä. Surutta hän tunkeutuu asuntoon kuin asuntoon ja ruumiitakin löytyy pienen hautausmaan verran. Aika epäuskottavaa settiä, Suomessa kun ollaan. 

Kirja lähti vetämään todella hitaasti. Lopulta tapahtumiin alkoi kuitenkin tulla vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Pisteet siitä, että kriminaalitkin ovat kotimaisia. 

Eva Frantz: On lähtösi huoleton

Anna Glad -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Sininen huvila, Kahdeksas neito, Tästä pelistä pois ja Lasta et minulta vie. Tässä on ollut sarja, joka paranee edetessään. Uusin osa, On lähtösi huoleton, ei ihan yllä edellisen tasolle. 

Syy voi toki olla omassa lomaa edeltävässä väsymyksessänikin, kun en tuntunut millään pääsevän tapahtumiin sisälle. Salaperäisen kirjeen kirjoittajakin taisi jäädä minulta selvittämättä. Juonessa oli kovin paljon koukeroita. Liian vaikeaselkoinen juoni latistaa tunnelman. Poliisien keskinäinen nokittelukin oli lähinnä vaivaannuttavaa. Tutkinnanjohtajan kukkoilu lähentelee kiusaamista. 

Naisnelikko, joista yhden nimi on väärin takakannessa, tapaa toisiaan ainakin vuosittain rapujuhlien merkeissä. Näennäisesti ystävien keskellä kytee, koska yksi heistä pyrkii hallitsemaan muita. Lopulta joku ottaa ohjat omiin käsiinsä ja hankkiutuu eroon hankalasta tyypistä. 

Anna Glad ja miehensä Tomas toimivat poliiseina samalla osastolla. Pariskunta on päättänyt, ettei osallistu samaan tutkimukseen, jotta toisella olisi vetovastuu kotihommista. Perheen lapsi tuntuu kuitenkin aika usein unohtuvan päiväkotiin tappiin asti ja olevan välillä muutenkin tuuliajolla. 

Kirjaan on saatu mahtumaan myös paljon erilaisia elämäntilanteita ja niiden mukanaan tuomia haasteita. Ehkä vähän liikaakin,  koska kaikki tuntuu jäävän heppoiselle käsittelylle. Neljä naista, näiden lapset ja lasten kumppanit ja heidän sukulaisensa sekä vielä poliisitkin tuovat aika ison lauman ihmisiä estradille, samoin eri aikakerrokset. 

Suomentanut Ulla Lempinen

Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa

Kirja kertoo Vesasta, keski-ikäisestä eronneesta perheenisästä, jonka tytär Aida eräänä päivänä tekee murhan. Kirjassa peilataan hyvin Vesan tuntemuksia epäuskosta häpeään. 

Aida on jo muuttanut kotoa pois, samoin vanhemmat sisarukset. Vesa on säilyttänyt lasten huoneet ennallaan ja haaveilee, että ehkä jonakin päivänä vielä kaikki jäävätkin yöksi. Vesan kautta lukijalle aukenee myös tyhjenevän pesän herättämät ajatukset.

Vesa uskottelee itselleen, että kun hän ei puhu asiasta kellekään, ei kukaan tiedä hänen tyttärestään. Vesa ei taida olla kovin aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä. Vesalla ei ole ketään, jonka kanssa jutella tilanteesta. Aidan sisarukset eivät suostu puhumaan siskostaan lainkaan. 

Kirja etenee jouhevasti pienten etappien kautta eteenpäin useamman vuoden ajan. Vesankin elämä tuntuu seisahtuneen murhan tapahduttua. Lopulta Vesa huomaa, että kuorma kevenee aavistuksen, kun sitä jakaa muiden kanssa. 

Hirveän hyvin kirjoitettu kirja. Vesa herättää lukijassa sympatiaa, vaikka välillä vähän ärsyttävä onkin. 

 

Alexandra Benedict: Joulun pikajunan arvoitus

Olen lukenut Benedictiltä aiemmin Joulun murhapelin, jonka olen rankannut peräti huonoimmaksi lukemakseni joulukirjaksi. 

Joulun pikajunan arvoitus yllätti iloisesti olemalla kiinnostava, vauhdikas, hauska ja yllättävä. Kirja kertoo eläkkeelle jääneestä rikospoliisi Roz Parkerista, joka lähtee jouluksi Skotlantiin, mistä hän on kotoisin. Skotlannissa odottaa Rozin tytär Heather ja tämän puoliso Ellie. Parille on juuri syntymässä vauva, ja Roz toivoo ehtivänsä paikalle ennen vauvan syntymää. 

Junamatka ei suju lainkaan odotusten mukaisesti. Tulee äkkipysähdys ja muuta hässäkkää, ja Roz joutuu ottamaan poliisin roolin vielä kerran. 

Sangen viihdyttävä kirja, joka sisältää taas myös anagrammeja ja lopussa jouluisen tietovisankin. Ne voi jättää huomiotta, jollei kiinnosta. 

Suomentanut Paula Takio. 

Sophie Hannah: Hercule Poirotin jouluyö

Hercule Poirotin jouluyö on jo viides Sophie Hannahin kirjoittama Agatha Christien dekkareita jäljittelevä Poirot-tarina. Aiemmat ovat Nimikirjainmurhat, Suljettu arkku, Kolme neljästä ja Kuolema ostaa paikkalipun. 

Jos ei ole lukenut aitoja Dame Agathan kirjoja aikoihin, Hannahin kirjat ovat mainioita. Toki muutama olennainen asia jää täysin huomiotta: munanmuotoista päätä tai hyvin vahattuja viiksiä ei taidettu mainita kertaakaan. Sen sijaan rikoskomisario Edward Catchpool vaikuttaa epätavallisen kiintyneeltä kuuluisaan salapoliisiin. 

Tyypilliseen ajan henkeä mukailevien tarinoiden tapaan, ollaanhan vuodessa 1931, Poirot ja Catchpool kutsutaan murhaa selvittämään ja joulunviettoon vanhaan kartanoon. Murha pitää selvittää joutuisasti, jotta miekkoset pääsevät palaamaan kotiin viettämään joulua Poirotin luona.

Hannahin kirjoissa on myös huumoria, joka pilkahtelee esiin sarkastisena tuon tuosta. Tässä kirjassa erikoisuutena esiintyy rikoskomisario Catchpoolin dominoiva ja hössöttävä äiti, joka sekaantuu vähän joka asiaan. Lienee turha sanoa, että Catchpool itse ei ilahdu äitiinsä törmäämisestä lainkaan. 

Suomentanut Terhi Vartia

Satu Rämö: Rakel

Rakel on Hildur-sarjan neljäs osa. Aiemmat osat ovat Hildur, Rósa ja Björk sekä Jakob. 

Rämön kirjoitustyyli on löyhä ja hyppelehtivä, tapahtumia on vaikea "nähdä" mielessään. Olen aiemminkin huomannut saman viimeistelemättömyyden vaikutelman. Tapahtumien kulku lienee kirjailijalla kirkkaana mielessä, mutta niiden auki kirjoittaminen jää vaillinaiseksi. Se tekee lukemisesta töksähtelevää, kun miettii, miten asiat menivätkään. Lukemisen alussa se tökkii eniten, ja vähitellen siihen aina tottuu kirjan edetessä. 

Hildur on löytänyt kadonneet sisarensa ja tapaa heitä säännöllisesti. Kaikki kolme jäävät silti kovin etäisiksi. Siskoista ei saa oikein mitään irti. Hildurinkin elämässä tapahtuu isoja asioita, mutta ne kuitataan parilla epämääräisellä lauseella. Hildur on kuin haamu laavakenttien keskellä, pelkät ääriviivat. Täytettä niihin ei kirjoista saa. Jakobinkin ajatusmaailmasta kerrotaan melkeinpä enemmän. Tosin Jakobin tapaaminen vanhempiensa kanssa jää ärsyttävästi kesken ja roikkumaan. Mitään selitystä siihen liittyviin asioihin ei tullut. 

Kirja on saanut jo kritiikkiä ohuehkosta rikostapauksesta, joka jää Rakelin tarinan varjoon. Kirjassa tosiaan selvitetään paria rikostakin samalla huolettomuudella kuin muutkin asiat esitellään. Rakelin tarina on mielestäni kummallinen, irrallinen sepitelmä, joka on kertaalleen kerrottu jo aiemmissa kirjoissa. Tämänkertainen esitys ei oikeastaan tuo mitään uutta. Tavallaan näen, millaista kokonaisuutta näillä tarinoilla on ehkä tavoiteltu, mutta sitä ei ole jaksettu avata kunnolla.

Kirjan suosio on jo räjähdysmäinen, vaikka se on vasta ilmestynyt. Onhan se juoneltaan simppeli seurattava niillekin, jotka lukevat vähemmän dekkareita tai ylipäätään vähemmän. Aktiivisella markkinoinnilla on varmasti osuutensa asiaan. Hildurissa on kuitenkin jotain, mikä vetää puoleensa kaikista puutteista huolimatta. 

Anne Holt: Kaksitoista villiä varsaa

Vasta luin edellisen Hanne Wilhelmsen -kirjan, ja nyt jo sain seuraavan kätösiini. 

Korona-aika alkaa olla ohi, ja elämä palailee normaaleihin uomiinsa, paitsi Hanne Wilhemsenin kohdalla. Parisuhde Nefisin kanssa rakoilee, koska Hanne on aina niin tyly ja hankala. Myös Hannen lähimpien ystävien elämä järkkyy. Holtilla on rohkeutta tehdä huimia ratkaisuja keskeisten henkilöiden elämässä. Se on nähty ennenkin niin Hannen kuin Inger Johanne Vikinkin kanssa. Ensimmäisissä kirjoissahan Hanne Wilhelmsen ajeli moottoripyörällä ympäriinsä, nykyään hän istuu pyörätuolissa. 

Kirja etenee huikeaa vauhtia ja mielenkiinto pysyy hyvin yllä. Pidän niin kovasti Hanne Wilhelmsen -sarjasta.

Suomentanut Outi Menna

Phillipa Ashley: Unelmien joululoma

Tästäpä kiva pikku jouluinen välipala. Mitään uutta kirja ei juonellisesti tarjoa: huonossa parisuhteessa elävä nainen matkustaa joululoman viettoon unelmiensa kartanohotelliin kaukaiseen pikkukylään ja rakastuu oitis paikalliseen jöröjukkaan. Tarinaa on ansiokkaasti saatu venytettyä yli neljän ja puolensadan sivun verran, vaikka sen voisi kertoa yhdellä virkkeellä. 

Kaikesta huolimatta kirja oli viihdyttävä ja luin sen yhdellä istumalla. 

Suomentanut Marlene Sanoukian

Kaj Korkea-aho: Äitiä etsimässä

Äitä etsimässä kertoo Korkea-ahon ja hänen puolisonsa Nikon taipaleesta isyyteen. Korkea-aholla ja hänen miehellään on mielessä kumppanuusvanhemmuus, jossa lapsen hoito jaettaisiin puoliksi äidin ja isien kesken, ja kaikki kolme olisivat tasaveroisia vanhempia. Koska kumppanuusvanhemmuudesta homoparin kannalta ei löydy oikein mistään tietoa, päätti Korkea-aho kirjoittaa kokemuksistaan kirjan vertaistueksi muille. 

Pariskunta tapasi useita äitiehdokkaita, joitakin useamman kerran. Kerta toisensa jälkeen naiset kuitenkin vetäytyivät hankkeesta, syystä tai toisesta. Korkea-aho alkoi tehdä muistiinpanoja pariskunnan lapsen äidiksi sopivan naisen löytymisestä, ja kirjoitti muistiinpanojensa pohjalta sitten tämän kirjan. Kirja tarjoaa myös tietoa siitä, millaisia sopimuskoukeroita kumppanuusvanhemmuus saattaa tuoda tullessaan. 

Kirja paneutuu suurimmaksi osaksi Korkea-ahon ajatuksiin ja tuntemuksiin, mikä on toki luonnollista, koska hän on perheen kirjailija. Nikon tuntemukset jäävät paljon vähemmälle huomiolle. Kirja tarjoaisi ehkä enemmän näkökulmia, jos se olisi kirjoitettu fiktiivisen romaanin muotoon, tositapahtumiin perustuen. Nyt Nikon syvemmät mietteet jäävät ehkä hienotunteisuudesta kertomatta.

Kaj Korkea-aho vaikuttaa kirjan perusteella olevan kuuluisa kirjailija suomenruotsalaisissa piireissä. En ole lukenut yhtään hänen kolumniaan, koska niitä on julkaistu pääasiassa ruotsinkielisessä mediassa. 

Suomentanut Laura Beck

Carin Gerhardsen: Veri vettä sakeampaa

Veri vettä sakeampaa on Hammarby-sarjan seitsemäs osa. Olen lukenut sarjasta viisi ensimmäistä osaa: Piparkakkutalo, Tuhkimotytöt, Unilaulu, Piirileikki ja Hyvä haltija. Harmikseni huomasin alkusivuilta viime vuonna ilmestyneen kaksi sarjan kirjaa, joista tämä on jälkimmäinen, ja minulta jääneen edellinen osa lukematta. 

Olen Hammarby-sarjan aiempien osien kohdalla ylistänyt sarjaa kerta toisensa jälkeen, eikä tämäkään osa jää muita huonommaksi. Conny Sjöbergin tiimi onnistuu ratkaisemaan viheliäisen rikosketjun, josta ei voi paljastaa mitään paljastamatta liikoja. 

Tapahtumat johtavat poliisin vähitellen sarjamurhaajan jäljille, ja syyllinen monenlaisiin rikoksiin löytyy mutkien kautta. Yllättäviä käänteitä riittää ja jännitys säilyy viimeisille sivuille saakka.

Suomentanut Maija Jokimäki

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat

Elly Griffithsin uuden Brightonin mysteerit -sarjan aloitusosa. Kaipaan edelleen Ruth Gallowayta, ja olen ystävystynyt Harbinder Kaurin kanssa. En tiedä, haluanko enempää. Kirjan alkusivuilta huomaan kirjan olevan vuodelta 2014, jolloin 16-osaisesta Ruth Galloway -sarjasta oli ilmestynyt vasta viisi osaa. 

Taikatemppumurhat kertoo 1950-luvun Brightonista. Keskeisenä henkilönä on rikosetsivä Edgar Stephens, jonka tutkima tapaus palauttaa muistoihin vasta äskettäin päättyneen sodan ja senaikaisen sotilasyksikön, jonka jäsenistä tuli hänen ystäviään. Kirja ei ole järin paksu, alle 300 sivua, mutta paljon ehtii silti tapahtua. 

Ajan henkeä on vaikeampi aistia kuin suomalaisista 1950-luvusta kertovista kirjoista. Toki vaatteiden kuvaus johdattaa sodanjälkeiseen aikaan, mutta muuten Brighton vaikuttaa sangen muuttumattomalta. Nykyajan Brightoniin ja sen tienoille pääsee esimerkiksi Peter Jamesin Roy Grace -sarjassa. Taikatemppumurhiin on siroteltu ajankohtaisia asioita sivumennen sanotuissa lausahduksissa (esim. television tulemiseen uskoo harva), mutta ohkaiseksi jää ajan henki. 

Edgar Stephens vaikuttaa kuitenkin hauskalta tyypiltä, joskin hiukan mitäänsanomattomalta. Hän tulee varmasti saamaan lihaa luidensa ympärille ja kehittymään sarjan edetessä. Brightonin mysteerit -sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt seitsemän osaa, joten Griffithsin kirjoista pitävillä on vielä paljon hyviä aikoja edessä. Minäkin odotan mielenkiinnolla seuraavaa osaa. 

Suomentanut Pauli Tapio

Iida Turpeinen: Elolliset

Kerrassaan kiehtova romaaniksi kirjoitettu tietokirja siitä, miten ihminen on saalistanut monia eläinlajeja sukupuuttoon ja miten Helsingin yliopiston kokoelmat ovat saaneet alkunsa.

Arvelin, ettei tällainen kirja kiinnosta minua laisinkaan, mutta koska sitä näkyi paljon somessa ja mediassa, laitoin sen varaukseen ajat sitten. Moni muukin on halunnut lukea sen, ja kesti kauan, ennen kuin vuoroni koitti. 

Yllätyksekseni kirja tempaisi heti mukaansa. Kirja alkaa 1700-luvun puolivälistä, kun tutkija Georg Wilhelm Steller purjehtii retkikunnan mukana kohti tuntematonta, Siperiasta kohti Amerikkaa. Retkikunta päätyy pienelle saarelle, joka nimetään laivan kapteeni Beringin mukaan, samoin kuin salmi, jonka he ylittivät. On upea tunne olla retkikunnan mukana tekemässä historiaa. 

Steller tutkii innoissaan paikallisia kasveja ja eläimiä. Lukijaa hirvittää vimma, jolla retkikunta pyydystää itselleen syötävää. Meren rantavesissä pyörii valtavia merilehmiä, joita aikoinaan merenneidoiksi luultiin, seireenin jälkeläisiä, sireenieläimiä. 

En kerro enempää. Kirja osoittaa järkyttävällä tavalla, miten ihmisrotu on syössyt lajin toisensa jälkeen sukupuuttoon. Sekin järkyttää, että jo 1800-luvulla ymmärrettiin ihmisen aiheuttavan monien lajien sukupuuton, mutta sen on annettu jatkua. 

Tapa, jolla tarinaa kerrotaan, pitää otteessaan. Luonnon kuvaus viehättää, ja juonellista ainesta on luultavasti löytynyt vanhoista kirjeistä ja muistiinpanoista. Toki kirjailija on pannut varmasti myös omiaan, mutta pysyy silti aikakauden tyylissä. Elolliset panee lukijan myös googlettamaan paikkoja ja elollisia. Missä on Sitka, entä Munamuseo. 

Yllätyin takaliepeestä lukiessani, että kirjailija on kirjallisuudentutkija. Olisin luullut luonnontieteilijäksi valtavan tietämyksen ansiosta.  Kiitos Iida Turpeinen upeasta kirjasta!

Alimpana pari kuvaa Helsingin luonnontieteellisessä museossa sijaitsevasta stellerinmerilehmän jykevästä luurangosta. 

Camilla Sten: Kammottava totuus

Kammottava totuus on jatkoa kriminaalipsykologi Rebecca Lekmanista kertovalle kirjalle Vaarallinen taito. Kirjan nimi on yliampuva eikä kansikuvakaan oikein istu. Onneksi kirja itse on oikein hyvä. 

Camilla Sten on perinyt lahjakkuutensa äidiltään ja kirjoittaa erinomaisia kirjoja. Rebecca Lekman palkataan etsimään murhaajaa parin vuoden takaiseen, selvittämättä jääneeseen murhaan. Haastattelemalla riittävän monia asianosaisia tapahtumat alkavatkin selvitä. 

Kirja on siis hyvä, ja juoni kulkee kuin juna. Silti jotain jää puuttumaan. Kirja on kovin hengetön. Henkilöt eivät ole kovin mieleenpainuvia, eikä heidän ajatuksiaan juuri avata. Hajutonta ja mautonta sakkia. 

Suomentanut Hanna Arvonen

Jussi Simola: Valitut valheet

Valitut valheet on itsenäinen jatko-osa kirjalle Haudatut haaveet. Toiminta jatkuu rikoskomisario Lara Hongan johdolla. Tiimi on suunnilleen sama, yksi henkilö vain on vaihtunut. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta. 

Hongan tiimin jäsenten suhteet ja jännitteet ovat kiinnostavia ja pitävät mielenkiinnon yllä. Juonikin kulkee, tosin syylliset ovat arvattavissa jo hyvissä ajoin. 

Muutoin kirjan lukeminen olikin varsin tuskallista. Se suorastaan pursuaa ylireagointia. Alla muutama irrallinen poiminta. 

Tieto iskee tajuntaan kuin moukari talon seinään. Ei ollut uskoa silmiään (poliisi, kun näki katoamisilmoituksen). Ikävä muisto lävisti Eeron. Muistot iskivät välähdyksinä Eeron ajatuksiin. Lara hämmästyi niin, että oli lentää selälleen (kun oven avasi eri henkilö kuin hän odotti). Nadaja tunsi verensä virtaavan nopeammin ja kuumemmin kuin hetki sitten (kuulustelussa tulee mielenkiintoista informaatiota). Hän uskoi sydämensä pysähtyvän ja seuraavassa hetkessä sen räjähtävän ulos rinnasta (kun poliisi löytää johtolangan).

Tuon tuosta joku säpsähtää, hätkähtää, hämmentyy tai on lentää selälleen. Suorastaan koomista. Useimmiten ei edes riitä yksi yliampuva ilmaus, vaan niitä on perätysten useampia. Aivan kuin olisi iskenyt valinnan vaikeuskin. Myös vahvaa ylitulkintaa toisten sanomisista esiintyy, ja ne on painettu aina kursiivilla asianomaisen ajatuksina. 

Ilona Tuominen: Normipäivä

Kortteli-sarjan edellinen osa, Seurustelusalaliitto, ei oikein iskenyt. Onneksi tartuin kuitenkin rohkeasti sarjan seuraavaan osaan, sillä siinä, missä Seurustelusalaliitossa keskityttiin Sannin sekaviin ihmissuhteisiin, paneutuu Normipäivä Amalian työhön luokanopettajana. Heti löytyy enemmän tarttumapintaa, kun ollaan koulumaailmassa. 

Amalia on saanut ensimmäisen virkansa, mutta ikävän työparin takia ottanut ensimmäisen vuoden jälkeen virkavapaata ja hakeutunut toiseen kouluun töihin. Tässäkin on jotain tuttua oman elämäni kanssa. Tosin sinnittelin viisi vuotta paikassa, johon en koskaan tuntenut kuuluvani. 

Amalian uudessa työpaikassa ihmiset ovat enimmäkseen mukavia, paitsi rehtori, jonka kanssa Amalia ei tunnu tulevan toimeen. Eipä ole vaikea arvata, miten kuvio etenee ja päättyy. Kirja on kuitenkin viihdyttävä ja koulumaailman kuvailu realistista. 

Poppeli-korttelinkin elämää kuvaillaan runsaasti, tällä kertaa Amalian näkökulmasta. Naapureista paljastuukin mielenkiintoisia asioita. 

Ainoa, mikä tökkii, on Amalian tosikkomaisuus. Hän ei tunnu ymmärtävän rehtorin sarkasmia ja kuivaa huumoria, vaan jankuttaa, vitsaileeko tämä. Tätä tapahtuu enemmän kuin kerran. Samaten tökkii Amalian tiukat säännöt, joille ei taida olla mitään todellisuuspohjaa, kuten rehtorin ja alaisen seurustelun sopimattomuus. Amalian aatokset ovat suoraan 1950-luvulta. 

Jessica Fellowes: Mitfordin salaisuus

Mitfordin salaisuus jatkaa Mitfordin perheestä kertovaa sarjaa, jonka aiemmat osat ovat Mitfordin murhat, Nuori, kaunis ja kuollut, Mitfordin skandaali, Mitfordin juttu ja Mitfordin katoamistapaus. Kirjan lopussa olevissa jälkisanoissa taas paljastetaan, miten kirjan tapahtumat jatkuivat henkilöiden oikeassa elämässä.

Louisa Cannon on nyt yksityisetsivä ja kuusivuotiaan Maisie-tytön äiti. Eletään vuotta 1941 ja Lontoota pommitetaan vähän väliä. Louisa ilahtuukin, kun Deborah kutsuu hänet maalle viettämään joulua muun Mitfordin perheen kanssa. Louisan aviomies Guy, entinen poliisi, jää Lontooseen kodinturvajoukkuihin. 

Maalla Louisalle suorastaan tarjoillaan tapaus, jota hänen halutaan tutkivan. Louisa on vähän välikädessä, sillä hän on Mitfordin perheen entinen lapsenlikka eikä kuulu yläluokkaan, mutta on kuitenkin ystävystynyt perheen tytärten kanssa. Kahden kerroksen välissä oleminen tuntuu kuitenkin helpottavan suorien kysymysten esittämistä. 

Jokin tässä sarjassa viehättää minua, vaikka tapausten selvittely onkin aina aika ontuvaa, eikä yleensä mitenkään avata, miten Louisa milloinkin keksii ketäkin syyttää. 

Suomentanut Oona Nyström

Eevi Kuokkanen: Ei sanaakaan

Kuokkasen kirja sijoittuu ihanaan Hankoon, kesäkaupunkiin. Käyn Hangossa merta ihailemassa ja merenrannoilla pyörimässä muutaman kerran vuodessa, enkä kyllä tunnistanut kirjan Hankoa lainkaan. Yksi tuttu paikka siellä taidetaan mainita. Paikalliset varmaan tunnistavat enemmänkin paikkoja. Tosin uskon osan olevan mielikuvituksen tuotetta. Ainakaan kirja ei ole mikään matkailumainos. 

Kirja lähtee laahaavasti käyntiin. Kaikenlaista suhmurointia esiintyy, mutta mistään ei oikein saa otetta. Vielä sadan ensimmäisen sivun jälkeen kaikki on epämääräistä ja levällään. Henkilötkään eivät oikein aukea.

Mielenkiintoisesti keskeisin henkilö lienee pesulanpitäjä Tuija, jonka tytär Pinja saapuu kesäksi kotiin äitiä auttelemaan. Pinja opiskelee muualla, eikä hingu takaisin Hankoon. Tuijan ja Pinjan ympärille kehiytyvät muut henkilöt. Valitettavasti kaikki jäävät etäisiksi, eikä heistä oikein saa otetta, vaikka heidän ajatuksiaan paljon kerrotaankin. 

Vanhoja, sairaita ihmisiä kuolee, ja joku keksii yhdistää kuolemantapaukset kiinteistökauppoihin. Kaikkiin keskeisiin tapahtumiin liittyy useampia juoniketjuja, jotka johtavat eri suuntiin. Varmaan siksi kirja tuntuu epämääräisen sekavalta. 

Loppua kohti juoneen alkaa tulla ryhtiä ja yllättäviä käänteitä. Kaikki langanpäät saadaan lopulta solmittua ja loppuratkaisukin on melkeinpä yllättävä. 

Jenny Colgan: Joulu suolaisten tuulten saarella

Kuinka kirjaston käyttäjä saa joulukirjan luettavakseen joulun alla? Lainaamalla sen jo toukokuussa ja hilloamalla siitä saakka. Nolottaa.  

Joulu suolaisten tuulten saarella kuuluu Koti pikkusaarella -sarjaan, jonka aiempia osia ovat Suolaisten tuulten saari ja Vuorovetten ranta. Sarjassa on näköjään vielä tuoreempikin osa, joulutarina sekin. En taida siihen päästä käsiksi ennen tätä joulua. 

Kirjaa aloittaessani vähän kadutti koko joulukirjaan tarttuminen. Floran suhde Joeliin tuntuu takkuiselta, Fintanin ja Coltonin suhde apealta. Jonkin matkaa luettuani olin kuitenkin taas Muren pikkusaaren asukkaiden lumoissa. Kirja etenee vauhdikkaasti ja on äkkiä luettu. 

Kaikkitietävä kertoja ärsytti useampaan kertaan matkan varrella.  Kun tapahtumia kerrotaan yhden henkilön näkökulmasta, hän ei tietenkään voi tietää, mitä toinen henkilö ajattelee tai mitä tämän elämässä on tapahtunut siihen liittyen. Lukijapa tietää, koska kaikkitietävä kertoja ei osaa pitää suutaan kiinni, vaan sujauttaa väliin paikalla olemattomaan henkilöön liittyviä tietoja. Hyvässä kirjassa pieni epätietoisuuskin on paikallaan, kunnes henkilö itse selvittää asian. 

Keskeisillä henkilöillä on aikamoisia haasteita elämissään. Jokaisella on jonkin sortin murhetta ja kirja onkin aika alavireinen. Yhden keskeisen henkilön kuolema sivuutetaan mielestäni suunnilleen olankohautuksella, kun kaikilla on niin paljon omiakin murheita. Lopun joulujuhla on yhtä kaaosta, ja olisinkin toivonut loppuun selkeämpiä lukijallekin näkyviä ratkaisuja elämän käännekohdissa. Kirja on hyvin tunteikas parissakin kohdassa. 

Suomentanut Jade Haapasalo

Anne Holt: Yhdestoista käsikirjoitus

Tämä on jo 21. Holtin kirja, jonka olen lukenut. Pitkästä aikaa päästään taas Hanne Wilhelmsenin seuraan. Myönnettäköön, että pidän hänestä enemmän kuin Selma Falckista. Tämä on 11. kirja Hanne Wilhelmsenistä, ja sen nimessäkin on numero 11. 

Kirjassa eletään koronapandemian alkuhetkiä Norjassa. Hanne Wilhelmseniä kotiin lukittautuminen ei häiritse, sillä hän on viettänyt jo neljä vuotta eristyksissä kotonaan. Syytä ei avata, enkä sitä aiemmista kirjoista muista. Hanne on kotona kaksin tyttärensä Idan kanssa, koska Hannen vaimo Nefis joutuu lähtemään työmatkalle. Niinpä Hanne voikin rullailla öisin pitkin tyhjiä Oslon katuja. 

Hanne Wilhelmsen päätyy tutkimaan kahta tapausta: kadonnutta käsikirjoitusta ja auton takakontista löytynyttä ruumista. Poliisin suunnalta Hannen apuna on aina yhtä surullisen hahmon ritari Henrik Holme. Parivaljakko saa uuden tuttavuuden kustannustoimittaja Ebbasta. Hanne on eläkkeellä poliisin työstä, mutta tekee itsekseen mielellään tutkimusta.

Kirjan hahmot ovat kovin eläviä. Tunteet vellovat vahvoina kunkin mielessä ja näkyvät päällepäinkin. Juoni on monimutkainen, mutta langat oikenevat loppua kohti. Kirja on vastustamaton, sitä ei raaskisi laskea käsistään. Anne Holt mykistää taitavuudellaan Hanne Wilhelmsen -kirjoissa. 

Suomentanut Outi Menna

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli

Sain uutuuskirjan arvostelukappaleen kirjailijan kysyttyä kiinnostustani. Olen lukenut Melentjeffin aiemmat kirjatkin, joiden pääosassa on rikospoliisi Paula Korhonen: Hukkuneet , Papin kosto ja Jos et valvo. Venäläinen peli ei jatka Korhos-sarjaa, vaan toivon mukaan aloittaa uuden sarjan. Sen verran vetävästi kirja kulki. Arvioitani kauemmin seuranneet tietävät, että olen arvostelukappaleita kohtaan ihan yhtä armoton kuin lainastokirjojakin, jos kirja on mielestäni huono. 

Venäläisen pelin nimi on huono. Kirjassa käy kyllä ilmi, mistä nimi on peräisin, mutta tähän maailmanaikaan se ei lisää kirjan vetovoimaa. Tuskin olisin itsekään tarttunut tähän kirjaan pyytämättä. Nimi ei miestä pahenna, eikä kyllä tätä kirjaakaan.  

Pääosassa on keskusrikospoliisissa työskentelevä Laura Kask, joka ristiriitojen takia joutuu siirtymään Tampereelle töihin. Siellä hän joutuu heti työtehtävän äärelle: poliisi on ammuttu kansallispuistossa. Tampereen krp:ia johtaa tuima Timo Lehto, jonka tiimiin kuuluvat myös Outi ja Matlock. Positiivisena jäi mieleen päähenkilön krooninen sairaus, jonka kanssa yllättäen ei tullut yhtään hankalaa tilannetta. 

Tapahtumat etenevät huikeaa vauhtia, ja välillä piipahdellaan Saksassa ja Virossa. Vaikka kuvioissa on mukana sotilastiedustelupalvelua ja suojelupoliisia, pysyy paketti selväkielisenä ja ymmärrettävänä alaa heikommin tuntevallekin. Poliisien keskinäiset jännitteet pitävät juonen kiinnostavana. 

Arvostelukappale saatu Enostone-kustannukselta. 

Arttu Tuominen: Lavastaja

Lavastaja on Delta-sarjan päätösosa. Sarjan aiemmat osat ovat Verivelka, Hyvitys, Vaiettu, Häväistyt ja Vapahtaja. Kukaan sarjassa esiintyvän tiimin poliiseista ei ole noussut muita isompaan rooliin, vaan kaikki ovat vuorollaan päässeet valokeilaan ja tulleet tutuksi: Raunela, Paloviita, Oksman, Manner ja Linda. Jokaisella on omat salaisuutensa, joita on vähitellen avattu. 

Lavastaja on juoneltaan kovin yksioikoinen. Alkuun murhat ja niiden tekotapa vaikuttavat hyvin jännittäviltä, mutta ehkä myös turhan haastavilta yhden ihmisen toteutettaviksi. Murhaaja tekee murhista eräänlaisia näyttämöitä. Hyvän juonikuvion sotkee tarinan simppeliys. Murhaajan arvaa jo hyvissä ajoin, ja muutenkin kaikki seuraa johtolankoja tarkasti. Olkoon lavastusta, mutta kerroksellisuus puuttuu tästä kokonaan. 

Sarja on pantu pakettiin helpoimman kautta. Loppu jää kuitenkin lukijan ratkaistavaksi, joten takaportti on olemassa, jos ei muuta kirjoitettavaa keksi. Näiden hahmojen pariin lukija palaisi mielellään. Sarjan haaste onkin ehkä ollut se, että henkilöhahmot ovat monikerroksisia ja kiinnostavia, mutta juoni on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kirjat kuitenkin myynevät hyvin, koska ovat juuri sopivan paksuisia ja kirjoitettu hyvällä, helposti luettavalla kielellä. 

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

Tartuin kirjaan sen saaman somehuomion takia. Aloitettuani tajusin, että kyseessä on nuorten aikuisten kirja. Valitettavasti nuorten aikuisten kirjoissa tunnutaan usein aliarvioivan lukijaa. Ensimmäiset luvut eivät tälläkään kertaa vakuuttaneet minua, mutta sitten tempauduin täysillä mukaan Konstantinin omituiseen elämään, jossa kuljettaja vie hänet aamuihin kouluun Maseratilla.

Konstantin on rikkaan perheen perillinen, joka ei sekuntiakaan ole ajattelematta asiaa. Alussa mietin, että onpa hämmentävää, sillä kaikissa muissa lukemissani kirjoissa, joiden nuori päähenkilö on huikean varakkaasta perheestä, tämä pyrkii kaikin tavoin peittelemään vaurauttaan ja unohtamaan sen. Konstantin kohtelee muita ikävästi ja leuhkii rahoillaan ja someseuraajillaan. Vähitellen käy ilmi, että Konstantin ehkä miettii asiaa niin paljon vanhempiensa kylmyyden takia. 

Kirjan luvut ovat lyhyitä, mikä varmasti ilahduttaa nuoria lukijoita. Niissä käy ilmi yksi toisensa jälkeen asioita, joista Konstantin ei tiennyt pitävänsä. Tällainen on hauska rakenne. Samalla Konstantin tutustuu uudelleen varhaislapsuutensa parhaaseen kaveriinsa Beehen. Herkullisinta kirjassa onkin nuorten suhteen vähittäinen kehitys ja sen raikas kuvaus, josta puuttuu tavanomainen samantyylisten kirjojen tunkkaisuus kokonaan. Kerrankin takakannen kuvaus pitää paikkansa: kirja on todellakin kuuma. 

Kirja tarjoaa samastumispintaa queer- ja nepsynuorille. Toki myös silmittömän rikkaille, jos sellaisia sattuu Suomessa oikeasti olemaan. Yksi korostuva teema on verkkopelaaminen, joka on Been erikoisalaa. Kirjan jälkisanoissa mainitaan kuuluisa Minecraft-pelaaja Technoblade, jonka kuolema osui kirjan kirjoittamisen aikaan. 

Yllätyksekseni pidin tästä kirjasta kovasti. Lukekaa se. 

Peter James: Kuoleman koirat

Kuoleman koirat on Roy Grace -sarjan 19. osa. Tämä onkin varmaan ainoa sarja koskaan, josta olen lukenut näin monta osaa sitten lapsuusvuosien. 

Roy Grace viettää onnellista perhe-elämää Cleo-vaimonsa ja lastensa kanssa, mikä hänelle suotakoon. Edelleen kirjassa viitataan muutaman kerran entiseen Sandy-vaimoon, mutta onneksi hänet on nyt ainakin vähäksi aikaa pantu syrjään. 

Tällä kertaa teemana on koirien salakuljetus ja koiranostajien huijaaminen. Väärennetyillä papereilla myytävien koirien vuoksi joutuvat hyväuskoiset ostajat ikävään tilanteeseen, kun perheen tytär sairastuu vakavasti. 

Kirjailija ei taida olla paljon hoitanut sairaita lapsia. Kirjassa vanhemmat ovat huolissaan, kun lapsella on kuumetta 37,2 astetta. Kirjan mukaan 38 on kovan kuumeen raja. Täälläpäin alle 38 asteen lämmöt ovat vain lämpöä. 

Kirjassa poliisi käyttää paikantamiseen omituista what3words-sovellusta. Sovelluksessa koko maailma on jaettu kolme kertaa kolmen metrin ruutuihin, joille annetaan kolmen sanan koodi. Koodin avulla kuka tahansa voi löytää kartalta kyseisen paikan. Esimerkiksi Ateneumin taidemuseo löytyy koodilla kukkiva.hallita.halkoa. Nähtävästi kaikkialla ei tunneta pituus- ja leveyspiirejä. 

Juoni etenee liukkaasti ja teksti on sujuvaa, kuten aina. 

Suomentanut Robi Vuokko